KYMMENEN KUVAA HILJAISUUDEN JÄLKEEN

Uusi koti, joka kahden viikon asumisen jälkeen tuntuu jo ihan kodilta. Vaikka monen vuoden yksin asumisen jälkeen jonkun toisen kanssa asumaan muuttaminen jännitti, on kämppiselämä parhaimmillaan ollut ihan parasta. Ja huonoimmillaankin tosi kivaa.

Asumisratkaisuun kuuluu myös koirakaveri. Ovat Mooseksen kanssa tavanneet kolmesti; kerran vahingossa ja kahdesti suunnitellusti lasin läpi. Eräs päivä oltiin kämppiksen kanssa keittiössä ja kuunneltiin, miten kummankin nelijalkainen yritti murtautua oman keittiöön vievän ovensa läpi. Ja mietittiin, miksei meidän eläimet ole sellaisia paikallaan söpösti istuvia koristeita.

Muuttokamojen purkaminen on vielä vaiheessa. Tarvitsen jonkinmoisen senkin tai lipaston. Kahta olen katsellut ja kun sain viikkoja kestäneen pohdinnan jälkeen tehtyä valinnan, oli se valinnan kohde loppuunmyyty. Lähtöruudussa ollaan.

Tärkeimmän olen kuitenkin saanut jo paikalleen!

Helatorstain aattoa (mikä ei kuulemma oikeasti ole mikään juttu) ja samalla kaverin valmistumista juhlittiin Vallilan kalliolla. Ilta oli aivan huippuhauska ja päättyi vasta auringon noustessa. Pieni miinus tuli kun onnistuin pimeällä lipeämään kalliolla polvilleni ja lopputuloksena polvi aukesi. Iso plussa H&M:n kymmenen rahan sukkiksille — niissä ei näy jälkeäkään vaikka polvi on edelleen auki ja kipeä.

Yritetään pitää keittiö vain kaksijalkaisten alueena. Hänen Kuninkaallinen Korkeutensa ei tästä tykkää, eikä ymmärrä alkuunkaan miksi hänen ja jääkaapin välissä on tällainen este.

Olemme päättäneet, että tästä tulee Paras Kesä Ikinä. Pitänee varmaan kirjoittaa vielä Virallinen Sopimus, kuten meillä on tapana tärkeiden päätösten kanssa tehdä, mutta tällaiseen tähdätään. Lauantaina korkattiin terassikoirakausi ja kippistettiin tulevalle.

Eilen käytiin Mustikkamaalla nakkaamassa mölkkyä. Yritin saada kuvaan tallentumaan merestä nousseen omituisen usvan, mutta eihän se puhelimen kameralla noin vain onnistunut. Pelit oli hyvät vaikka hävisin kahdesti ja voitin vain kerran.

Tänään menin kaverin luo tekemään työpäivän ja samalla pääsin pusuttelemaan koiravauvaa. Koiravauva ei niin pusuttelusta välittänyt, vieraiden syöminen oli niiiin paljon hauskempaa.

Loppuun vielä tunnelmallinen kuva Mooseksesta ikkunalaudalla. Me sovitaan tänne niin hyvin. ❤

HEIPPA VALLILA

Tasan seitsemän vuotta minä Vallilassa viihdyin. Kahdessa eri osoitteessa, joiden välillä oli 400 metriä. Kumpikin kodeista oli tärkeä ja merkityksellinen, kumpikin omalla tavallaan ihana. Jään kaipaamaan Mäkelänkadun puureunuksisia ratikkakiskoja, kahvin tuoksua ja puu-Vallilan pikkukatuja. Mutta silti tekee hyvää siirtyä eteenpäin. Tarkalleen ottaen 1,5 kilometriä eteenpäin, viereiseen kaupunginosaan.

Muutto meni niinkuin minun muuttoni ruukaa mennä; helposti. Muuton ja siivouksen jälkeen mentiin nepalialaiseen syömään, toisessa kädessä ämpäri ja toisessa moppi. Kaveri sanoi, että molemmat sopi minulle. Lienee tarkoittanut kohteliaisuudeksi.

Pienen twistin muuttoon toi se, että kannoimme ensin maallisen omaisuuteni kämppikseni puolelle asuntoa, koska uusi huoneeni vapautuu vasta huomenna. Ja huomenna minä en ehdi muuttaa, ainakaan pitkiä matkoja. Jollainen puolitoista kilometriä on. Ensi yö menee siis kämppiksen sohvalla. Elän jonkinlaista taantuman aikaa, kun muutan asumaan kimppakämppään ja pidän kotibileitä vanhempieni luona. Onneksi on loppuelämä aikaa olla aikuinen.

Päätettiin jo, että tästä tulee kaikkien aikojen kesä. Viimeiset kaksi kesää on mennyt vähän huonoissa fiiliksissä, mutta nyt otan vahingon takaisin. Otettiin esimakua kesäilloista ja mentiin lähikalliolle juomaan teetä. Joten jos saan esitellä, tässä ensi kesän suosituin näkymä:

MONIEN HATTUJEN VAPPU

Hattutilanne niinsanotusti eskaloitui

Huhheijaa, mikä vappu! Tulee todennäköisesti olemaan sellainen muistettava, mutta koska viimeksi läyhäsin 3000 sanan edestä unohtamisen pelosta, niin parempi pelata varman päälle.

Vapun vietto aloitettiin Lenininpuiston korkeimmalta huipulta. Spotissa plussaa oli aurinko viimeisiin hetkiin asti, miinusta jumalattomat ylämäet, jotka joutui kipuamaan. Mentiin piknik-meiningillä, vaikka todellisuudessa ei taidettu puistossa syödä juuri mitään. Yritin aiemmin päivällä leipoa gluteenittomia korvapuusteja, huonolla menestyksellä. Onneksi salaatin valmistus sujui paremmin ja viimeisten tietojen mukaan kaikki salaattia syöneet ovat vielä hengissä. Välillä tuli vilu, mutta viini lämmitti.

Siinä vaiheessa kun viini ei enää tarpeeksi lämmittänyt, siirryttiin sisätiloihin. Ja siitähän se riemu vasta alkoi! Soitin uutta lempibiisiäni ja tanssin villisti. Kukaan muu ei ymmärtänyt siitä biisistä mitään. Sen jälkeen minut syrjäytettiin DJ:n tehtävistä ja loppuilta kuunneltiin lattareita. Kaikille osallisille oli varattu juhlahatut, mutta ensimmäisen kymmenen minuutin jälkeen meikämantu taisi olla ainoa, joka sitä käytti. Ja kuten kuvista ehkä näkyykin, käytin niitä kaikkien edestä. Näinkin voi siis käydä.

Jossain kohtaa kömmin hetkeksi kaverin sänkyyn leppuuttamaan, suunnitelmana palata tanssilattialle hetken päästä. Muut lähtivät tupakalle ja epähuomiossa jättivät sitten avaimet sisälle. Seurasi n. 45 minuutin episodi, jossa minä vedin hirsiä sisällä ja koko muu juhlaseurue hengasi rappukäytävässä. Yrittivät koputtaa ja soittaa ovikelloa, soittaa puhelimella, huutaa postiluukusta ja viimeisenä oljenkortena yrittivät jopa ylettää minuun harjanvarrella postiluukusta. Koska tämä ei onnistunut, sai joku idean siirtää harjanvarrella kenkätelineen eteisestä keittiöön. Minä nukuin onnellisena ja autuaan tietämättömänä oikeasta maailmasta, vaikka huonekalut ympärilläni vaihtoivat paikkaa. Lopulta tuli huoltomies avaamaan oven ja jengi pääsi sisään. Ensimmäisenä sisään tullut kuiskasi minulle nimeni ja heräsin samantien. Ja kyllä, sain kuulla tästä.

Siinä kohtaa olin leppuuttanut tarpeeksi ja jatkettiin juhlia. Jäin juhlapaikalla asuvan kaverin luo yöksi ja tänään aamulla siivoiltiin. Lähdettiin puolen päivän aikaan meille pakkaamaan loput omaisuudestani. Keittiötä tyhjentäessä kerroin varanneeni yhden laatikon varastoon vietäville keittiötavaroille, mutta en keksinytkään muuta sinne vietävää kuin raastinraudan. Naurettiin katketaksemme ja tilanteen korjaamiseksi pakattiin samaan laatikkoon myös muutama kahvikuppi. Sitten katsottiin salkkareita ja syötiin sipsejä. Näissä olosuhteissa tämä laskettanee vappupiknikiksi.

Huomenna on muutto ja jälleen kerran katson kauhulla tätä tavaran määrää. Joka todellisuudessa on hyvin vähäinen, mutta joka laatikoihin pakattuna näyttää suurelta. Jos en olisi vuoden sisään ollut mukana kahdessa erittäin paljon tavaraa sisältävässä muutossa, saattaisin olla tosissani ahdistunut. Nyt tyydyn iloitsemaan ettei isoja huonekaluja juurikaan ole ja vähän laskeskelen kuinka monta asiaa jokainen joutuu kantamaan. Arvioni on tällä hetkellä jossain kahdeksan ja kahdentoista välillä.

Nyt tuntuu aika hyvältä.

MITÄ JOS LOPULTA MUISTAA VAIN KAIKEN PAHAN?

Aloin kirjoittaa blogia, sitä ensimmäistäni, loppuvuodesta 2012. Aika monta vuotta sitten siis. Vaikka se blogi on salasanan takana, on se edelleen olemassa. Samoin kuin sitä seuraava ja toki tää nykyinenkin. En turhan usein palaa vanhoihin teksteihin, mutta olen iloinen niiden olemassaolosta. Sillä aina kun niihin palaan, muistaa asioita jotka oli jo unohtunut.

Viimeisen vuoden aikana kirjoittamiseni on vähentynyt radikaalisti. Voisin syyttää ajanpuutetta, jonkinlaista kasvua minussa tai vaikka tuota koronaa, mutta lopputulema on etten tiedä miksi näin on käynyt. Ja se harmittaa. Viimeiset pari vuotta on mennyt niin hurahtaen ohi, etten todellakaan muista kaikkea tapahtunutta. Koska eihän kaikkea voi muistaa. En ole ikinä pitänyt blogia minään täydellisenä kuvauksena elämästäni, mutta tottakai tänne on sitä tallentunut. Elämää. Välillä suoraan, välillä vertauskuvin tai kiertoilmauksin, ja välillä niin avaruudessa, etten itsekään enää myöhemmin ole ihan varma, mihin asiaan tai tapahtumaan tekstissäni viittaan.

Kaikki ne kirjoitetut sanat silti pitää sisällään paljon muistoja. Nekin, joita en enää täysin ymmärrä. Ja nyt mietin paljonkohan tulen unohtamaan, koska en ole kirjoittanut. Ja mikä pahinta; mitä jos tulen muistamaan vain kaikki pahat asiat? Jos tulen muistamaan vain sen, miltä tuntuu kun sydän särkyy. Tai sen lamauttavan pelon mikä seurasi siitä kun yksi viinipullo siirrettiin keittiöstä eteiseen, tai sen tunteen että mitä jos ei asiat järjestykään? Jos muistankin vain kaikki mokat, tyhmät vitsini ja viikonloppuaamujen häävävälät, kun päässä ei pyörinyt mikään muu kuin jokin eilisiltana kaverin kaverille sanottu asia, missä ei edes mitään morkkisteltavaa olisi? Mitä jos nuo on ne asiat, mitkä jäävät mieleen ja vuosien päästä se onkin yhtäkkiä ainoa totuuteni, kaikki mitä näistä vuosista jäi.

Kun todellisuudessa haluan muistaa paljon enemmän. Sen miten sydämen pohjasta olen nauranut ja miten olen rakastanut joka solulla. Miltä on tuntunut suuren romahduksen jälkeen kun ensimmäisen kerran on tuntenut olevansa taas elossa. Tunteen, kun keväällä pukee ensimmäistä kertaa tennarit jalkaan tai kun vuosien tauon jälkeen laskee kiljuen pulkkamäkeä. Miten olen istunut rakennuksen katolla katsomassa auringonlaskua ja pussailemassa tai laulanut kaverin kanssa karaokekopissa Hectoria niin lujaa, että ulkopuolella ihmeteltiin mistä tuo ulina tulee. Haluan muistaa miten rättiväsyneinä työkavereiden kanssa ollaan istuttu kaljalla ja vain naurettu vedet silmissä ei oikeastaan millekään. Miten kaverin kanssa pelattiin salkkari-lautapeliä eikä naurusta tullut loppua koska vastattiin joka kysymykseen ”Keke Naukkarinen”. Pommiinnukkumisen pelossa soitetut aamupuhelut, kun käheillä äänillä kerrottiin mitä unia on nähty. Viime kevään, kun hetken aikaa maailma oli kaunis ja vaaleanpunainen. Metsäretket, mölkkyturnaukset ja sen seuraavan päivän fiiliksen, kun on valvonut aamuneljään juoden kossukolaa ja katsoen salkkareita. Miten kaveri viltin alla kysyi, että eihän minulla ole kylmä ja vastasin ei, samalla kuin teatraalisesti nostin tyynyn jalkojeni päälle lämmittämään.

Helposti tuudittautuu siihen ajatukseen, että tämän hetken minä tulen muistamaan. Mutta ei se vain toimi niin. Eikä kaikkea tarvitse muistaa. Kunhan vain en muistaisi vaan kaikkea pahaa.

ENNEN OLI SENTÄÄN JOTAIN PERIAATTEITA

Kuukausista julmin on mennyt tämän vuoden kuukausista kenties nopeiten. Olen ollut poikkeuksellisen tehokas. Olen ehtinyt lomailla, mutta tehdä myös paljon töitä. Olen myös tehnyt vähän vähemmän töitä, jos siltä on tuntunut. Olen käynyt kahdesti pussikaljalla, katsonut kaksi potter-leffaa ja lukenut puolitoista Potter-kirjaa. Muuttokin on edistyy. Omaa tahtiaan, mutta edistyy kuitenkin.

Olen joutunut vähän kamppailemaan itseni kanssa, miettimällä että pitääkö omia periaatteitaan aina noudattaa? Esimerkiksi joskus olen päättänyt, että en vie mitään tavaraa varastoon. Joku järki tässä periaatteessa varmasti on ollut, ja nyt sitä olen ansiokkaasti pyörtämässä, mutta piru vie kun se on vaikeaa! Se pyörtäminen nimittäin. Kun päässä takoo, että sä et voi viedä talvitakkeja varastoon, jemmaa niitä mieluummin siellä asuintiloissa vaikkei siinä mitään järkeä ole, säilytystilasta puhumattakaan!!! Niin, tällaisten asioiden kanssa minä kamppailen.

Vähän olen myös miettinyt, kun olen joskus päättänyt että toisen ihmisen on kolahdettava heti, tai sitten ei ollenkaan, niin mitenhän järkevä tämäkään periaate on? Että jos en heti rakastu, niin sitten tuskin ikinä. Ja siis myönnän niiden kertojen, kun näin on käynyt, tuntuneen juuri oikealta, eli sen jälkeen on vaikea tyytyä yhtään vähempään. Tai siis ikäänkuin miksi tyytyä Pirkka-lageriin jos voi saada Coolheadin Naked Sauna Sourin? Mutta – mietin myös montakohan Sauna Souria on ohitseni mennyt, vain siksi että alkuasetelma on ollut väärä. Että tilanne, paikka ja mielentila on ollut epäoptimaalinen Suurelle Kolahdukselle? Ja mitäs ne kerrat, kun olen yrittänyt kolahtua, mutta todennut jotta ei? Oliko ne vain sattumaa vai onko tässä periaatteessani todella jokin tolkku?

Tällä hetkellä inspaa:

•Muuttoon 11 päivää

•Päärynä ruisleivän päällä

•Alepa-fillarit

Yhtään ei inspaa:

•Ilman kypärää pyöräily

•Mikään kunnon ruoka, mitä kaapeistani löytyisi

•Kun on eka onnistunut välttelemään jotain ihmistä ansiokkaasti monta vuotta ja sitten siihen törmää kahdesti saman päivän aikana