KUUSILUOTO

Eilen tuli ajatus, että mahtaakohan kuusiluodon lampaat olla siirtynyt jo talviteloille. Yritin houkutella seuraa retkelle, mutta ei natsannut. Lähdin silti ottamaan selvää lammastilanteesta ja samalla fiilistelemään aurinkoista päivää. Yksin. Napit korville ja pitkästä aikaan soimaan Hätä-Miikka ja persaukiset ystävänsä. Ensin lammassaareen -jossa ei ole yhtäkään lammasta- ja sieltä kuusiluotoon – jossa ei ole kuin yksi kuusi.

Kuusiluodossa ainoa merkki bääbäistä oli kavereiden vesisanko. Muuten oli tainneet jo siirtyä sisätiloihin talveksi.

Jäin kallioille istuskelemaan, nappasin musat pois korvilta, olin vaan. Nautin; auringosta, hiljaisuudesta, jonka rikkoi vain jossain kaukaa pauhaava motari, ja yksinäisyydestä. Se aiempi olo, miten olisi kiva lähteä saareen jonkun kanssa, oli jäänyt mantereelle.

Oon aina ollut se tyyppi, joka viihtyy yksin. Vähän turhankin kanssa. Niinkin paljon, että muutun kärttyiseksi jos joudun olemaan liian pitkään ihmisten seurassa. Miksi sitten yhtäkkiä asian tekeminen yksin tuntuu huonommalta vaihtoehdolta kuin kaksin?

Onneksi en jäänyt siihen ajatukseen. Koska siinä hetkessä, yksin kalliolla istuessa, ei oikeasti kaivannut ketään.

Paitsi ehkä niitä lampaita.

Mainokset

TORSTAI NUMEROINA

1 sadekuuro

2 tuntia palaveerausta

3 kuppia kahvia

4 pois päiväjärjestyksestä

hoidettua asiaa

5 minuutin torkahdus

6 x5 min treeniä maksimisykkeellä

7 selfietä bussissa

8 jaksoa salkkareita

9 torkkunapin painallusta aamulla

1000 ajatusta liikaa (vähintään)

Se oli kuun tokavika torstai se.

MORNING THOUGHTS (AGAIN)

Miten sä saat ton kahvikupin pysymään sängyllä, kyseli kaveri kerran kun latasin tuhannennen kahvikuppikuvan instaan. No, laitan sen sängylle ja thats it. Riskianalyysin mukaan suurin uhka on Mooses, joka saattaa hypätä viereen kuin kissa. Vähän kömpelönpuoleinen sellainen. Samalla se voi myös olla mahdollisuus, sillä kaatunut kahvikuppi jos mikä on hyvä syy vaihtaa lakanat. Ja kaikkihan me tiedämme, ettei maailmassa ole mitään parempaa kuin puhtaat lakanat.

Eilisten, vartista neljään tuntiin venyneiden päikkäreiden jälkeen, kuvittelin ettei tästä aamusta tule hevon helvettiä. Väärinpä luulin, koska heräsin tokasta kellonsoitosta seitsemän kolmekymmentä. Vähän saattoi osaa olla asiassa myös Herra Karvapyllyllä, joka samoihin aikoihin alkoi leikkiä avainnipullani. Kaihoisasti muistelen aikoja, kun herätys oli kehräystä ja puskemista.

Oon aika paljon puhunut olevani syksy-ihminen henkeen ja vereen. Ja just tästä sen huomaa, miten syksyllä virtaa riittää. Kun voi vahingossa nukkua koko illan, mutta silti saa unta. Kun väsyttää, mutta samaan aikaan on energinen. Mikäli historia toistaa itseään, tiedän joulun aikaan olevani ympärivuorokautisessa horroksessa, mutta onneksi joulu on vasta jouluna. On tässä jokunen viikko vielä ennen sitä.

Ja siitä jokusesta viikosta puheenollen, siihen mennessä pitäis pistää kasaan neljä kurssia, oppari, Kaljaasi, Mexico… Sellaista pientä. Osa ei napostele yhtään, osa napostelee senkin edessä. Opparin aiheelle sain mahdollisesti eilen vihreää valoa, banaani-esseeni kohdalla pääsin alkuun. Essee alkaa sanoilla ”banaani on hedelmä”.

Oh deer.

AUTUMN FEELINGS

Voi pyhä jysäys, nyt ollaan ihan oikeasti jo yli lokakuun puolivälin. Tähän kohtaan sopisi kliseinen mihin tää aika oikein kuluu -mantra. Mutta jätetään väliin, tällä kertaa.

Päivät lyhenee lyhenemistään, ei toivoakaan enää valonpilkahduksesta iltaseiskan jälkeen. Lehtiä löytyy enemmän maasta kuin puusta ja tekee mieli pukea pipo ja hanskat. Hyvinä hetkinä (lue: auringon pilkahdellessa) ne molemmat on liikaa. Ja samalla liian vähän. Koulu on käynnissä täydellä rytinällä ja alkusyksyn jännitys vatsaperhosineen on tiessään. Pään täyttää kutkutuksen sijaan melankolia ja spotifyssa ei pauhaa suomiräbä vaan Scandinavian Music Group.

Ja tiettekö, antaa tulla vaan! Pimeys, melankolia, mitä ikinä. Entisestään pimenevä pimeys, kylmyys, lumi. Ei haittaa. Ihan jo senkään takia, että tänä talvena oon varautunut siihen kaikkeen megalämpimällä takilla ja megahyvillä popoilla. Helvettikin jäätyy ennen mua, saattepahan nähdä!

IHANA SUNNUNTAI

Kiitos sääjumalat, kiitos. Kiitos tästä sunnuntaista, jonka pyhitin lepopäiväksi parhaani mukaan. Kiitos auringosta ja pilkahtelevasta lämmöstä, joka sai toisinaan pipon, kaulahuivin ja takin tuntumaan tarpeettomalta. Erityisesti kiitos sateettomasta päivästä, koska pääsin vihdoin pitämään photoshootit, joita olen odottanut kesäkuusta lähtien.

Ei, kuvaukset eivät koskeneet minua ja virittynyttä villapaitaani. Oikeastaan en ollut ajatellut edes astua kameran eteen, ennenkuin siitä itseni löysin. Jos olisin tämän ennakoinut, olisin meikannut aamulla. Todennäköisesti.

Lenininpuisto oli täydellinen kuvauspaikka. Alkuun kuvasin oikealla kameralla, huolimatta siitä etten onnistu saamaan sen sisältöä siirrettyä koneelle. Sen jälkeen siirryin rakkaaseen iPhone femmaani, koska kameran muistikortti meni täyteen. Koska en onnistu saamaan sen sisältöä siirrettyä koneelle.

Niin tai näin, pääasia, että kuvia saatiin. Ja nautittiin ihanasta säästä. Ja hölmöiltiin. Ja naurettiin. Ja sitten mentiin Weeruskaan brunssille, hölmöilemään vähän lisää.

Ainiin, ja se syy niille photoshooteille.

Mun paras ystävä saa vauvan! Asia, jota oon halunnut kiljua kaikille kesäkuusta asti. Siitä asti, kun viikko ennen ruisrockia kaveri kertoi uutiset (johon toki luonteva reaktio oli, että eikö voinut odottaa että saataisiin se ruissi eka pois alta:-D). Mutta tätä pientä seikkaa lukuunottamatta oon ollut ihan fiiliksissä ja odottanut innolla, että pääsen kuvailemaan tota palloa! Ja seuraavaksi ootan, että pääsen linnoittautumaan kädet ton pallon päälle ja tunnustelemaan liikkeitä. (Se asia kun on kahden muun kaverin kohdalla mennyt aina niinsanotusti vituiks.) Laulaa sentään en aio.

JA KOHTA ON TAAS PERJANTAI

Perjantai on nykyään viikon veemäisin päivä, sille kun on lykätty yksi koulutusohjelman veemäisimmistä kursseista. Sanotaanko, että vaaditaan aikamoista tahdonvoimaa pysyä positiivisena ja yrittää saada koko koulu luovittua läpi. Etenkin kun ”valitettavan virheen” takia sulta on just vedetty kymmenen noppaa pois. Ei paljoa nosta motivaatiota, ei.

Koska todellakin yritän pysyä positiivisena ja koska huomenna on perjantai, tehdään ihan perinteinen viiden kohdan positiivisuuslista. Ehkä se helpottaa, ehkä ei.

1/ Kaveri, joka kissa-allergiastaan huolimatta yökyläilee sun luona. Ja ainoa asia mistä se valittaa, on että Mooses kuulemma tuijottaa.

2/ 40 päivää mexicoon, gghaaaa! Numerona se tuntuu paljolta, mutta tiedän ajan kuluvan ihan supernopee.

3/ Superhyvät treenit, joita on tällä viikolla päässyt vetämään. Toki omalla tekemisellä on se suurin vaikutus, mutta luonnollisesti hyvä koutsi vetää hyviä treenejä.

4/ Kun keksittiin teema risteilylle ja siit tulee huikee!

5/ Tein ihan tosi hyvää pastakastiketta soijarouheesta. Reseptin salainen ainesosa on valkosipuli. Annoksen kruunasi laiton määrä juustoa.

Näillä mennään. Onneksi perjantai on vaan kerran viikossa.

MINÄ EN OLE ENÄÄ MINÄ, MUTTA JUURI SIKSI OLEN MINÄ

Viimeisen muutaman vuoden aikana mun elämässä on tapahtunut isoja muutoksia. Osa hyviä, osa huonoja, osa molempia.

Uskon, että kaikki asiat aina jättää jonkun jäljen ihmiseen, ison tai pienen. Muuttaa luonnetta, ajatusmaailmaa tai persoonaa. Sitten on ne tapaukset, kun kaikki itsessä muuttuu. Vastoin omaa tahtoa.

Näin mulle kävi. Yhtenä päivänä huomasin etten ole enää sama ihminen kuin ennen olin. Ja ettei tämä uusi minä ole muutos parempaan. Kaikki lähellä olevat ihmiset olivat toki huomanneet tämän muutoksen myös, luonnollisesti aikapäiviä minua ennen. Hiljalleen siihen itsekin havahtui, mutta sitä muutosta ei osannut pysäyttää ajoissa. Kunnes tuli se jokin lopullinen stoppi, nollapiste, kun kaikki vaan niinsanotusti kiehui yli. Lopullinen stoppi, minkä tein tavalla, jolla en ikinä olisi uskonut mitään stoppaavani. Koska se oli niin epä-minua, mutta täysin normaalia sille ihmiselle, joksi olin muuttunut.

Koska enää vuosikausiin ei persoonani, identiteettini tai itsetuntoni ollut rakentunut ulkonäkööni tai ulkoisiin asioihin, oli sisäiseen muutokseen havahtuminen aika pysäyttävää. Olisi ollutkin helpompi muuttaa itseään ulkoisesti, ja muuttaa itsensä takaisin ulkoisesti, mutta koska sitä muutosta ei tapahtunut (luonnollisesti koska en kokenut tarpeelliseksi hakea niillä asioilla hyväksyntää), siirtyi se kaikki sisälle. Omaan käytökseen, ajatuksiin, huumorintajuun – you name it. En enää edes itse tuntenut itseäni, en käyttäytynyt enää tavalla, jonka tunnistin. Toivoin vain herääväni sumusta ja olevani taas oma itseni.

No, eihän se ihan niin käynyt. Tie takaisin omaksi itsekseni oli pitkä ja helvetin kuoppainen. Eikä siitä todellakaan selvinnyt yksin. Tien päässä kuitenkin odotti taas se minä, jonka tunnen ja jota kaipasin. Päivä päivältä sitä huomasi sen sumun hälvenevän ja oman itseni ääriviivojen selkeytyvän.

Siellä tien päässä vaan tajusin myös, että en minä ihan samanlainen ole kuin ennen. Se oli shokki, kun kovan yrittämisen jälkeen huomasi, että tietyt piirteet on vain tulleet jäädäkseen. Ja, kun järjellä miettii, miksei olisi? Ihan samalla tavalla kuin mikä tahansa muukin asia on elämäni aikana jättänyt jälkensä. Muuttanut. Suurin oivallukseni viime aikoina onkin ollut, että en minä ikinä tule olemaan sama ihminen kuin joskus olin. Mutta, silti minä olen minä. Siinä on kieltämättä riittänyt pureksittavaa.

Tän oivalluksen jälkeen oli huomattavan paljon helpompi lakata kaipaamasta sitä entistä minää ja niitä asioita, jotka edelleen, monen kuukauden jälkeenkin, loistivat poissaolollaan. Koska ei ne välttämättä tule enää takaisin, mutta ehkä tilalle tulee jotain muuta. Joskus, jossain vaiheessa. Pääasia on, että ne tilalle tulevat asiat tulevat siihen, koska ovat tullakseen. Ei mistään muusta syystä.

MURHAAJA-ANDERS JA HÄNEN YSTÄVÄNSÄ

Kun kuulin, että Jonas Jonassonilta on suomennettu uusi kirja, saatoin vähän hihkaista. Jonassonin kaksi edellistä romaania, Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi sekä Lukutaidoton joka osasi laskea, olivat hauskimmat kirjat mitä olen ikinä lukenut. Selvää siis, että Murhaaja-Andersin ja hänen ystäviensä osalta odotin samaa. Vähän myös miettien, voiko se huumori riittää vielä.

Entinen bordellityöntekijä, nykyinen vastaanottovirkailija Per Persson törmää sattumalta puistonpenkillä entiseen pastoriin, Johanna Kjellanderiin. Epätodennäköisistä olosuhteista alkaa ystävyyssuhde, joka syvenee parisuhteeksi. Samalla pariskunta solmii liikesuhteen Murhaaja-Andersina tunnetun, vaarallisen mutta hivenen yksinkertaisen, entisen murhaajan kanssa. Tästä syntyy yksi jos toinenkin erikoinen elinkeino, joita porukka lähtee yhdessä toteuttamaan.

Tosiaan, ennen kirjan lukemista mietin riittääkö huumori. No öö, kyllä riitti. Vähintään samalla tasolla kuin edeltäjiensä kanssa. Tarinankerronta oli saman tyylistä, vaikka itse tarina poikkesi täysin kahdesta aiemmasta kirjasta. Mutta yksi yhdistävä tekijä oli: tässäkin kirjassa rakastin kaikkia hahmoja ehdoitta. Oli ne sitten roistoja, murhaajia, huijareita tai ihan perus kusipäitä. Jonassonilla vaan on selkeästi taito tuoda jokaisesta hahmosta esiin ne inhimilliset puolet, vaikka sitten tragikomiikan kautta.

Kyllä, suosittelen.

Ps. Murhaaja-Andersin ja hänen ystäviensä kohdalla tein myös jotain ennenkuulumatonta: kuuntelin kirjan äänikirjana. Kokemus oli ihan mielenkiintoinen, vaikka haluan vielä lukea kirjan ihan perinteiseen tyyliin. Pointsit kyllä kirjan lukijalle, Eero Saariselle. Täydellinen valinta just tähän kirjaan.

MINIMALISMIPELI // -36

Nyt on kahdeksan päivää tavarankarsimista takana. Ja sehän tarkoittaa 36 tavaraa vähemmän. Miten on menny? No, vaihdellen. Tavaraa oon saanut karsittua, mutta oon kokenut jotenkin hankalaksi ne määrät, tai lähinnä mistä sen ottaa. Mulle on selkeämpää käydä tavarat läpi kategorioittain, eli vaikka korut tai kirjat, mutta sen tietyn määrän poistaminen on vaikeaa. Jos on vaikka kuusi kirjaa, joista haluan eroon, mutta saan tänään luopua vain kolmesta. Tuntuu luonnottomalta, mhah. Yritän pistää kierrätykseen kaiken sinne kelpaavan, mutta en haluaisi spämmäillä facebook-ryhmiä päivittäin.

Toistaiseksi kuitenkin tavara on vähentynyt ja se lienee tärkeintä. Mistä sitten oon luopunut?

1/ Se höyrytyskattila, josta vähän avauduinkin jo viiklo takaperin. 2/ Kaksi kassillista kirppisjäämävaatteita, jotka on odottaneet pääsyä UFFin lootaan varmaan vuoden. Laskin nää nyt kahdeksi, vaikka sisällöstä toki olisi saanut enemmänkin. Halusin niistä vaan eroon. 3/ Lakanat, tyynyliinat ja köh köh Mooseksen hengailulaatikko. Sori rakas, jatkossa hengailet vaikka siellä lipaston päällä. 4/ Pyyhkeitä, joita ei ikinä tule käytettyä.

5/ Kahdet rikkinäiset kengät ja epämääräisiä jauheita, joiden käyttötarkoitusta en tiedä ja joiden parasta ennen on mennyt aikoja sitten. 6/ Muovipurkkeja (takaisin mamalle), muotovaahto jonka ostin hääkampaukseen ja jota käytin tasan sen yhden kerran sekä pulloja, joiden suhteen mulla oli joku visio. Jonka senkin oon unohtanut aikapäiviä sitten. 7/ 6 kappaletta (puoliksi rikkinäisiä) taulunkehyksiä, joita en tule ikinä saamaan maalattua ja seinälle sekä Mooseksen lelu, jolla hän ei ole leikkinyt kertaakaan. 8/ Kaulakoruja, joita en oo käyttänyt vuosiin. Tai ikinä.

Huh. Onhan siinä. Vielä en koe mitään suurta puhdistuksen tunnetta tai muutakaan, mutta ehkä viikon päästä eron huomaa jo jossain. Kunhan vaan sais pidettyä tän tahdin päällä ja tsekattua tavarat päivittäin. Kattellaan, kattellaan…

KEKSI TÄHÄN JOKU MIELIKUVITUKSELLINEN OTSIKKO

Aamu ei ollu parhain mahdollinen. Heräsin kello 5:26. Tasan. Enkä saanut enää unta. Siinä sitten, hetken aikaa pyörittyäni, keittelin sumpit ja katsoin about kaksitoista jaksoa salkkareita. Ei mitään erikoista. Sitten nukahdin uudestaan ja nukuin ansiokkaasti treenieni ohi, hyvä Mantu! Ärsytti jo valmiiksi, tän jälkeen vielä enemmän. Päätin kasata itseni ja kaikki ympäriltäni hajoilevat elämäni palaset, lakata ajattelemasta itsestäni negatiivisesti ja suunnata kohti uusia pettymyksiä. Toistaiseksi on edennyt vähän hissukseen.

Selkää särki, kokeilin ensihoitona omintakeista joogaa ja pilatesta. Molemmat on toisinaan vaikeasti toteutettavissa, kuvassa näkyvästä syystä. Alaspäin katsovan koiran aikana allani on lähes poikkeuksetta ylöspäin katsova kissa.

Skarppasin ja kotirentoiluasu vaihtui kotikotirentoiluasuun. Lähdin porukoille. Matkalla toimitin virkaa oman elämäni vuoden luontokuvaajana.

Mama kutsui koko perheen syömään ja salakavalasti nakitti mut keittiöön. Vaikka salaattilinko temppuili, onnistuin kokoamaan seitsemän ainesosan salaatin. Mama nakituksestaan huolimatta lähti sorkkimaan asetelmaani, kuulemma herneenversoja on vaikea ottaa jos niitä ei erottanut. Alan ammattilaisena (yhden ala carte -viikon houstanneena (jolloin yleisin kuulemani lause oli ”älä tee tota enää ikinä”)) yritin selittää, ettei se pointti ole saako sitä syötyä, vaan ulkonäkö. Salaatti sai kehuja (olin maireana) ja muukin ruoka oli hyvää. Sen muun valmistukseen en osallistunut.

Loppuilta kului lempipaikassani, sohvannurkassa, vuorotellen koulujuttuja tsiigaillen, vuorotellen kirjaa lukien. Pelattiin myös erä tai pari jotain peliä mihin kuului kasa tikkuja.

Ja ei liene vaikea arvata, että tähän sohvannurkkaan mä jumahdin. Onneksi ajatukset on jo vähän positiivisempia. Kohta pakko lähteä kotiin. Ettei tule Moosekselta sanomista.