KESÄMUSAPLAYLIST

Ennen mulla oli Spotify-listoja vähän joka tilanteeseen. Oli talvi-, kevät-, kesä- ja syksylistat. Oli hyvänmielenlistat ja herkkislistat. Listat duunimatkoille, lenkille ja muuten vaan. Ja nyt kun katsoin, niin löytyipä myös lista yhdelle illalle, kun siskoni piti mun luona bileet.

Tällä hetkellä oon kuluttanut puolitoista vuotta samaa listaa, joka kantaa nimeä 2017. Toki olen sinne lisännyt biisejä sitä mukaan, mitä niitä on löytynyt, mutta aika paljon ne samat pyörii edelleen. Vaikka ei kai siinä, mitä sitä hyvää vaihtamaan. Koska tähän puoleentoista vuoteen on mahtunut vaikka mitä, on ne tiettyihin lauluihin liittyvät assosiaatiot ja tunnetilat ehtineet vähän muuttuakin. Ehdottomasti positiivista.

Vaikka festarit on tunnetusti paikkoja, joista löytyy uusia musiikillisia ihastuksia, ei tää homma ruississa mennyt ihan perinteisellä tavalla. Katsottiin ihan hävettävän vähän mitään esiintyjiä, mutta onneksi laatu korvasi määrän. Onneksi myös vietettiin tarpeeksi monet hyvät juhlat leirinnässä, että siellä tuli kuunneltua kaikkien menetettyjen keikkojenkin edestä. Tarttui sieltä mukaan ne ihastukset, mitä menetettiin alueella.

Lempparilistani 2017 (vikan numeron voisi ehkä juu päivittää) on pitkä kuin nälkävuosi, mutta jaan tähän nyt ne uusimmat lempparit. Ja ehkä vähän vanhojakin, mutta anyhow ne, mitä eniten tulee kuunneltua.

Dj Ibusal – Pilalla

Gasellit – Riks raks poks

Pyhimys – Celeste

Kuningas Pähkinä & Setä Tamu – Hei Scully

Dj Ibusal – Venaa

Olavi Uusivirta – Kultaa hiuksissa

Heikki Kuula – Bae

Ruudolf – Lupaan itkee

SMG – Mua ei saa muuttumaan

Jos jotain, niin vuodesta toiseen meikämantun musiikkimaussa ei ole mitään logiikkaa. Mutta näillä mennään ja näiden tahdissa on hyvä mennä.

Mainokset

KUUSI KUVAA VIIKONLOPULTA

Kovasti uhosin, että perjantaina mä ryömin ulos luolastani ja teen jotain. Ihan sama mitä, mutta jotain. Iltaysiin sitä sai odotella, sitten lähdin käyskentelemään pitkin kallion katuja. Pari kamua ja vähän ristiseiskaa – ei voi mennä pieleen. Vaihdettiin baaria kaksi kertaa ja kokeilin skeittaamista. Ja taisin hävitä kaikki pelit.

Lauantai-illalle olin sopinut istuskelut duunikavereiden kanssa, sitä ennen istuskelin mattolaiturilla katsomassa, kun serkkunen pesi mattoja. Henkisenä tukena toin kajarin, otin selfieitä ja join siideriä. Tuntui ihan kesältä. Ja olipa muuten (ehkä) eka kerta tänä kesänä, kun uskalsi laittaa shortsit jalkaan. Jostain syystä sitä ei luota, että oikeasti olisi lämmin. Laiturin jälkeen siirryin istuskelemaan musiikkitalolle ja sieltä hipsin kotiin jo puolenyön aikaan.

Vaikka ulkolämpötiloihin en uskalla luottaa, himassa kyllä lämpöä riittää. Vähän turhankin kanssa. Itseasiassa niin paljon, että Mooses on siirtynyt viettämään suurimman osan ajasta eteisessä.

Tänään vietin pari tuntia takapihalla loikoillen ja musiikkia kuunnellen. Jossain vaiheessa naapurin koira kävi nuolemassa mun naamaa. Pihalla myös hengaili yksi poliisi. En ole ihan varma mitä varten, mutta veikkaisin sen liittyvän jotenkin Trumpiin. Vaikka en uskokaan, että se meidän talossa yöpyy.

IHMEELLISTÄ MITEN PALJON KYKENEE TEKEMÄÄN ILMAN ETTÄ TEKEE OIKEIN MITÄÄN

Tänään on ollut toimeettomin päivä naismuistiin. En tiedä oonko kipeä vai voiko edelleen olla näin heikko olo viikonlopun jälkeen, mutta paljon kotipihaa pidemmälle en ole päässyt. Iltapäivään asti oli ihan kivaa vain himahengailla, mutta sitten tylsistyi. Teki mieli tehdä jotain, mutta samalla teki mieli hautautua vain syvemmälle ja syvemmälle sänkyyn. Kaupassa käyntiä suunnittelin koko päivän ja viimein sinne selvisin puoli tuntia ennen sulkemisaikaa. Kun läpi oli kulutettu Liekehtivä pikari, Fantastic Beasts and Where to find them, Jodel ja Super Carlin Brothersien koko videokirjasto, aloin tiskata. Ja latasin Netflixin. Aamukahvit join mustana ja päivän aikana tyhjensin kulhonjämät eilen tekemästäni ruoasta. Ai joo, taisin muuten yhdet päikkäritkin nukkua jossain vaiheessa.

Huomenna revin itseni liikkeelle, tapahtui mitä tapahtui.

ÖVERIKSI VETÄMISEN JALO TAITO

Tiettekö ne ihmiset, joiden elämä vain lipuu etiäpäin vailla sen suurempia mutkia tai töyssyjä?* Jotka tietää aina tasan tarkkaan mitä ne haluaa ja tekee – ja sitten ne vaan tekee sen. Tekemättä siitä kuitenkaan sen suurempaa numeroa. Ja ne ihmiset on ihan tyytyväisiä sen oman elämänsä kanssa (mikä toki on enemmän kuin suotavaa ihan jokaisen olla).

Ja tiettekö sitten ne ihmiset, joilla on tapana vetää kaikki asiat vähän överiksi? Niiden elämä ja kaikki siinä on aina jompaa kumpaa ääripäätä, jopa niiden kuulumiskyselyihin vastaama ”ihan hyvää”, sisältää kolmetoista otsikkoa ja alaotsikkoa, jotka tarkentavat juuri annettua informaatiota.

1. Ihan hyvää
1.1 Mutta…
1.2 Aamulla tapahtui
1.2.1 Tarkennus aamun tapahtumista
2. Ajattelin
2.1 Yleinen ajatusmaailma atm
2.2 Hyvä ajatus
2.3 Synkkä ajatus
2.3.1 Synkän ajatuksen alkuperä

Tässä kohtaa tuntuu tyhmältä kertoa, että minua pelistä katsoo toi överejä ja alaotsikon alaotsikoita harrastava tyyppi. Mutta kerroin sen nyt kuitenkin, varmuudeksi. Koska todellakin välillä tuntuu etten edes itse saa omista ajatuksistani kiinni, enkä muuten myöskään elämääni lipumaan tasaisesti. Mihinkään suuntaan.

Ja nyt ei edes puhuta välttämättä mistään suurista ja merkittävistä asioista. Vaan ihan vaikka arkisistakin.

Sanotaan, että on vaikka se päivä viikosta, kun olen töissä. Okei, iltavuoro. Okei, en kuitenkaan pääse ajoissa nukkumaan. Okei, otan työmatkalle kahvin mukaan. Okei, voin juoda kupin kahvia vielä klo 17:30. Okei, väsyttää enkä kuitenkaan pääse ajoissa nukkumaan. Okei, voin juoda vielä yhden kupin klo 19. Okei, kello on 1:22, oon ollut kotona sängyssä jo kolme tuntia, mutta en saa unta. Ai mistähän johtuisi?

Mutta toki näitä övereitä harjoitan myös niillä vakavammilla alueilla. Kun saan jonkin ajatuksen päähän, on sitä käytännössä mahdoton saada enää pois. Ja sama päinvastoin; oon tarvittaessa haka tyhjentämään mieleni. Mielessäni liikkuu joko kaikkea tai ei mitään. (Esimerkkinä mainittakoon yksi kahvitauko duunissa, kun olin ensin istunut minuuttikaupalla tyhjä katse silmissä ja sitten pamauttaen kysynyt kaverilta missä tämän äiti asuu. Tuli kuulemma puskista, vaikka itselleni se oli ihan looginen kysymys siihen paikkaan.)

Muistini perusteella voisi päätellä mun olleen edellisessä elämässä kultakala. Muistan kaiken turhan, millä aniharvoin mitään tekee. Muistan mikä oli isovanhempieni ovikoodi vuonna 2003, mutta en muista parhaan kaverini syntymäpäivää.

Innostun nollasta sataa ja saatan hehkuttaa asiaa x loputtomiin. Niin loputtomiin, ettei kukaan jaksa enää kuunnella. (Yleensä en anna tämän häiritä.)

Jos joku asia ärsyttää, se myös ärsyttää ja saatan valittaa asiasta x loputtomiin. Niin loputtomiin, ettei kukaan jaksa enää kuunnella. (Yleensä en anna tämän häiritä.)

Oletan kaikkien saaneen jo kiinni ajatuksesta, mitä hain takaa. Mutta, kuten se tasaisesti etenevä tyyppikin, minäkin olen ihan tyytyväinen omiin övereihini. On ollut vähän pakko tottua, kun itsensä kanssa joutuu elämään. Enkä toisaalta kuvittelekaan pystyväni muuttumaan ihmiseksi, joka kuulumiskyselyihin kykenisi vastaamaan ilman alaotsikoita.

*Juu juu, tiedän ettei kenenkään elämä oikeasti sellaista ole, kunhan puhun ulkopuolisen näkökulmasta. Ja vähän kärjistäen.

RUISSIN JÄLKEINEN MASENNUS

Jos tiedätte sen fiiliksen, kun on monta päivää viettänyt ihmisten keskellä ja sitten tulee kotiin. Yksin. Nyt on se fiilis. Edelleen. Ja jos tiedätte sen fiiliksen, kun ootte monta päivää niiden ihmisten kanssa pitänyt hauskaa ja sitten tulet kotiin -yksin- ja pitää palata arkeen. Tätä tää nyt on ja kutsun tätä nimellä Post Ruisrock Depression. Kavereiden kesken PRD.

Sen lisäksi, että ruissiin jäi kaikki se hauska, mitä voi olla vain ruississa, sekä yhdet aurinkolasit (tällä kertaa en myynyt vaan kadotin), jäi sinne myös mun ääni. Vaikka kaverin sanoin sovitaankin nyt Mooseksen kanssa yhteen: toinen ei kuule, toinen ei puhu. Uskon kyllä, että vielä tästä noustaan, mutta en tiedä koska. Ja uskon myös, että tästä toivutaan, viimeistään ensi vuoteen mennessä.

Onneksi mun kesä-arki on ihan kivaa. Tai onneksi olen itse tehnyt siitä kivaa, koska vaihtoehtoisesti voisin olla koko ajan töissäkin. Toki jos olisin ollut kaukaa viisas, olisin ottanut lomaviikon ruissin perään ja painunut vaikka mökille. Koska rehellisyyden nimissä tää palautuminen on vuosi vuodelta hitaampaa. Ruissi tuntuu niinikään olevan vuosi vuodelta hauskempi ja nämä kaksi kasvavaa asiaa kulkee käsi kädessä.

Kun ensin juhannuksen jälkeen haikaili sen perään ja nyt haikailee ruissin perään, I couldn’t help but wonder, että pitäisköhän lopettaa kaikki hauskanpito. Koska sen jälkeen aina vaan surettaa, että nyt se on jo ohi.

Onneksi voi duunimatkat kuunnella repeatilla Heikki Kuulan Baea ja miettiä, että enää 359 päivää seuraavaan kertaan.

RUISROCK 2018

Voi juku, ohi on. TJ 360 seuraavaan kertaan. Kyllä, mulla on jo laskuri. Vaikka tää post-ruisrock -tärinä ei vielä olekaan helpottanut. Kuten eilen kotimatkalla sanoin; miten voi olla näin kamala olo, mutta silti olla näin onnellinen. Sitä se ruissi tekee.

Koska sanat ja superlatiivit ei riitä kertomaan kaikkea oleellista, on helpompi listata muutamia havaintoja reissusta:

# Ruissin sää ei petä koskaan. Ei siis koskaan. Vaikka perjantaiaamuna vielä tihkuisi, se loppuu ennenkuin portit aukeaa. Ihan varmasti.

# Näinollen ei kannata pukea farkkuja ja hupparia alueelle, ihan sama miten viileältä ilma tuntuisi vielä leirinnästä lähtiessä. Just saying.

# Kun löytää hyvän porukan kenen kanssa viettää aikaa, niistä kannattaa pitää kiinni.

# Jos leirinnän ranneke irtoaa ja kuitti on kateissa, kannattaa vaan purskahtaa itkuun ja itkeä puoli tuntia, samalla räjäyttäen koko sillä hetkellä kädessä oleva omaisuus leirinnän työntekijän eteen tiskille.

# Tai oikeastaan kannattaa maksaa leirintä kortilla, koska kenellä helvetissä pysyy kuitit tallessa festareilla, joilla hävität kaiken kavereista itsekunnioitukseen?!

# Ikinä ei kannata lähteä kotiin ennen maanantaita, koska parhaat bileet alkaa sunnuntai-iltana.

# Parempi liikaa ku liian vähän ja parempi överit ku vajarit. Ihan kaikessa. No, melkein.

# Kolmas kerta toden sanoo, ainakin jos puhutaan minusta Teflon Brothersin keikalla. Yrittänyt oon since 2016.

# Kun tanssii meressä tai istuu Niemennokan rannassa viini kädessä, ei voi olla kuin onnellinen.

# Paitsi sitten, kun ruotsinlaiva menee ohi, on taas vähän onnellisempi.

# Ekana päivänä voi vielä leikkiä aikuista ja juoda viinit lasista. Kolmantena päivänä lasi on täysin yliarvostettu.

# Se kaikkein tärkein, minkä se minun kaikkein rakkain aina sanoo, muista tää fiilis. Kun on kylmää ja pimeää ja kaikki on perseestä. Muista tää fiilis.

KESÄHESA

Eilen kävin keskustassa nakkaamassa viikonlopun kissavahdille avaimet ja hakemassa ruissin liput. Koska lippujen hakeminen yhdessä -huolimatta siitä ettei kaveri ole ikinä meidän kanssa siellä ollutkaan- on perinne, lähdettiin sen päälle vielä kävelylle. Nimittäin kesäkävelytkin on meillä perinne. Siellä me vaellettiin, pitkin Punavuorta ja Eiraa. Syötiin jätskit, istahdettiin hetkeksi aurinkoon ja juteltiin. Mooseksen hoito-ohjeista ja vähän muustakin.

Ilmeisesti tämä hetkellinen sosialisoituminen oli minulle turhan raskasta, koska kotiin päästyäni nukahdin aika nopeaan. Kello oli 20:30. Sen vastapainoksi heräsin sitten viideltä tänään ja koska aurinko paistoi ja Mooses kehräsi, en saanut enää unta. Rauhakseen oon sitten vain pakkaillut kamoja kasaan ja yrittänyt keksiä minkä asian keksisin korvaamaan ruuvia aurinkolasien sankaan.

Kuvassa on muuten pari mun tän kesän asiaa. Eli uudet kesähousut ja uusi farkkutakki. Koska kadotin sen edelliseni Bulgariassa. Kovin yritin etsiä samanlaista muutaman viikon takaiselta Tallinnanmatkalta, mutta ei natsannut. Ostin sitten seuraavaksi parhaan vaihtoehdon, joka osoittautui oikein passeliksi. Heti sen jälkeen, kun pesin sen ja se lakkasi päästämästä väriä. Ja oltiinpa muuten varsin pirtsakka näky eilen, me kaksi. Kokomustissa, ripauksella valkoista. Kukat sentään oli värikkäitä (ja hullun isoja).

Kesähesa, gotta love you ❤

KOLTTU ON MUT MISSÄ HELTEET?

Nyt voisi sanoa, että ollaan bloggaamiseni alkulähteillä. Ylläolevan kaltaisia paskaisia peilikuvia riitti silloin alkuun – ja aika pitkään sen jälkeenkin. Oi aikoja, oi peilikuvia. Siihen aikaan kuvilla ei niin kovin suurta väliä ollut, pääpaino oli tekstissä. Nykyseltään en tiedä onko kummassakaan liioin kehuttavaa.

Kuvassa minulla on päällä musta maximekko. Tähän haluaisin huokaista, että voi minkä vaivan näinkään moisen löytääkseni. Todellisuudessa keksin ajatuksen kyseisestä mekosta sunnuntaikirppiksellä, mutta sieltä ei löytynyt sopivaa. Eilen käväisin toisella kirppiksellä ja poistuin paikalta 2.10€ köyhempänä, mutta yhtä maximekkoa rikkaampana. Ja illalla kuulin, että kaverilta olisin saanut hänen vanhan. Ihan ilmaiseksi.

Ruisrockvaatelistalta voidaan siis ruksia yli uudet shortsit sekä musta maximekko. Enää puuttuu ne kesäkelit, sillä pahaksi onneksi Foreca on ennustanut sadetta Turkkuseen viikonlopuksi. Olen melko varma, että siellä vain jotkut kesätyöntekijät sekoilee omiaan. Ei ruississa voi sataa. Ei vaan voi.

Jos nyt kuitenkin kävisi niin, että olosuhteet tulisi olemaan kosteat kaljateltan ulkopuolellakin, varaudun myös lämpimillä vaatteilla. Mutta mieluiten pukeutuisin uuteen mekkooni, etenkin sen jälkeen kun olin todennut peilikuvalleni, että I don’t give a shit vaikka pömppis näkyy. Kai sitä pahempiakin asioita voisi maailmassa tapahtua. Esimerkiksi jos ruisrockissa sataisi vettä.

VIHERSMOOTHIEN PALUU

Vihersmoothien paluu. Iski yllättävä tarve vetää kitusiin jotain puhdasta ja terveellistä. Tässä tapauksessa ananasta, pinaattia, kurkkua, banaania ja laittoman paljon inkivääriä. Yksi sana: toimii.

Mulle on kesän aikana tapahtunut jotain omituista. Oon alkanut herätä aamulla aikaisin. Oletan sen johtuvan valosta ja kotini lämpötilasta. En kuitenkaan valita, saa nimittäin yllättävän paljon aikaan, kun käyttää aamun tunnit johonkin muuhun kuin nukkumiseen. Etenkin, jos ilta menee töissä.

Tämä ilta vielä menee ja sitten onkin lähes viikko vapaata. Viime vuonna ruissistatoipumisaikaa oli viikko, tällä kertaa vain yksi päivä. Sillä mennään mitä on annettu. Onneksi valmistautumisaikaa on, joten ehdin rauhassa raksia to do -listaltani hommat pois. Ylihuomenna lähdetään, yliylihuomenna se alkaa ja kohta se onkin jo ohi. Ihan kreisiä.

5 PÄIVÄÄ!!!

Hertsileijaa, viisi päivää ruissiin!!! Periaatteessa neljä, koska lähdetään jo torstaina. Näin sitä viisastuu vuosien myötä, kerta kahtena edellisenä vuonna ei enää perjantaiaamuna seiskalta ole saanut leirintäpaikkaa, missä saisi auton teltan viereen. Jos tänä vuonnakaan ei natsaa, niin mä luovutan.

Pakkaaminen on aloitettu, Moosesvahti hankittu ja liput ostettu (joulukuussa). Vielä pitää siivota kämppä siihen kuntoon, että tänne kehtaa kissavahteja kutsua ja käydä noutamassa ne liput. Ja päiviä on laskettu huhtikuusta asti. Ja ruissia itseään odotettu jo ennenkuin se viime vuonna oli edes loppu.

Kuvamateriaalina fiilistelykuvat vuosilta 2014-2017. Kaikenlaista sitä on ehtinyt tapahtuakin ensimmäisen ja viimeisen kuvan välillä. Kaikenlaista, hyvässä ja pahassa. Jos jotain tänä vuonna tavoittelen, niin Teflon Brothersin keikan näkeminen. Kahtena viime vuonna on vähän kusahtanut se suunnitelma. Muuten tavoittelisin sitä täydellistä huolettomuutta ja vapauden tunnetta, mutta se tulee vähän niinkuin automaattisesti. Tämä ja viime kesä on ollut poikkeuksellisen rento duunin osalta, mutta silti, edelleen, ruisrock on mulle se kesäloma, mitä ei ikinä ole. Ja se kolmen päivän kesäloma eletään täysillä.

Kävin tänään kirppiksellä ja ostin uudet shortsit. Tajusin vetäneeni nyt neljänä vuonna vähintään yhden päivän samoilla mustilla lököpököshortseilla ja mietin, että tänä vuonna voisi antaa niiden levätä. Vannomaan en kyllä mene, eihän sitä koskaan tiedä mikä fiilis on. Jos vaikka on just se fiilis, että pakko on pukea mustat shortsit.

Vaatefiilisten lisäksi uskoisin myös fiiliksen ylinpäätään olevan hyvä. Mielellään ihan tosi hyvä. Robinia lainatakseni: ei huolia, ei murheita, ei kiire mihinkään. Paitsi sinne teflareiden keikalle, koska jumaliste mä en suostu sitä missaamaan kolmatta vuotta peräjälkeen!!!

Olispa jo torstai.