Vaikeaa uskoa, mutta nyt on kesäkuu. Kevät meni nopeasti, siltä ainakin nyt tuntuu, mutta olen melko varma että oli myös aika, kun se tuntui kestävän ikuisesti. Niin vain tässä silti ollaan, kesäkuussa, ja mielessä pyörii miten paljon taas elämä muuttui vuodessa.
En tiedä kuinka vanhaksi täytyy elää ennenkuin lakkaa hämmästelemästä ajan kulua. Tai sitä, miten pitkä ja samalla lyhyt aika vuosi on. Sitä, miten elämä voi mullistua yhdestä katseesta ja romuttua yhdestä lauseesta. Kuinka suuri voima ihmisillä on toisiinsa ja kuinka lopulta ainoastaan itse voi itsensä pelastaa. Ja kuinkahan vanhaksi täytyy elää ennenkuin pystyy näkemään jo eletyn elämän sellaisena. Elämänä. Ei saavutuksina tai saavuttamattomina asioina, ei onnistumisina ja virheinä. Vaan ihan vaan elämänä. Sellaisena elämänä, että eläjä ansaitsisi taputuksen olkaan vain siitä hyvästä, että ainakin on elänyt.
Otan tämän kesän avosylin vastaan, sellaisena kun se haluaa tulla. En vielä tiedä mitä tuleman pitää, mutta toivon paljon hyvää. Paljon ystäviä, lämpöä, hulluja päähänpistoja, valvottuja öitä, rauhallisia aamuja, lempeitä sanoja. Nousevia ja laskevia aurinkoja, naurunremakoita, korttipelejä, rantapäiviä, aamu-uinteja, puistojumppaa, pyöräretkiä ja sadepäiviä sillan alla. Mielellään edelliskesää vähemmän myrskyjä ja särkyneitä sydämiä.
Tulevastahan ei voi tietää, mutta toivon parasta. Että olisi linnut ja onni myötä. Ainakin lähtökohdat on hyvät.
mantu. 