MITÄ JOS LOPULTA MUISTAA VAIN KAIKEN PAHAN?

Aloin kirjoittaa blogia, sitä ensimmäistäni, loppuvuodesta 2012. Aika monta vuotta sitten siis. Vaikka se blogi on salasanan takana, on se edelleen olemassa. Samoin kuin sitä seuraava ja toki tää nykyinenkin. En turhan usein palaa vanhoihin teksteihin, mutta olen iloinen niiden olemassaolosta. Sillä aina kun niihin palaan, muistaa asioita jotka oli jo unohtunut.

Viimeisen vuoden aikana kirjoittamiseni on vähentynyt radikaalisti. Voisin syyttää ajanpuutetta, jonkinlaista kasvua minussa tai vaikka tuota koronaa, mutta lopputulema on etten tiedä miksi näin on käynyt. Ja se harmittaa. Viimeiset pari vuotta on mennyt niin hurahtaen ohi, etten todellakaan muista kaikkea tapahtunutta. Koska eihän kaikkea voi muistaa. En ole ikinä pitänyt blogia minään täydellisenä kuvauksena elämästäni, mutta tottakai tänne on sitä tallentunut. Elämää. Välillä suoraan, välillä vertauskuvin tai kiertoilmauksin, ja välillä niin avaruudessa, etten itsekään enää myöhemmin ole ihan varma, mihin asiaan tai tapahtumaan tekstissäni viittaan.

Kaikki ne kirjoitetut sanat silti pitää sisällään paljon muistoja. Nekin, joita en enää täysin ymmärrä. Ja nyt mietin paljonkohan tulen unohtamaan, koska en ole kirjoittanut. Ja mikä pahinta; mitä jos tulen muistamaan vain kaikki pahat asiat? Jos tulen muistamaan vain sen, miltä tuntuu kun sydän särkyy. Tai sen lamauttavan pelon mikä seurasi siitä kun yksi viinipullo siirrettiin keittiöstä eteiseen, tai sen tunteen että mitä jos ei asiat järjestykään? Jos muistankin vain kaikki mokat, tyhmät vitsini ja viikonloppuaamujen häävävälät, kun päässä ei pyörinyt mikään muu kuin jokin eilisiltana kaverin kaverille sanottu asia, missä ei edes mitään morkkisteltavaa olisi? Mitä jos nuo on ne asiat, mitkä jäävät mieleen ja vuosien päästä se onkin yhtäkkiä ainoa totuuteni, kaikki mitä näistä vuosista jäi.

Kun todellisuudessa haluan muistaa paljon enemmän. Sen miten sydämen pohjasta olen nauranut ja miten olen rakastanut joka solulla. Miltä on tuntunut suuren romahduksen jälkeen kun ensimmäisen kerran on tuntenut olevansa taas elossa. Tunteen, kun keväällä pukee ensimmäistä kertaa tennarit jalkaan tai kun vuosien tauon jälkeen laskee kiljuen pulkkamäkeä. Miten olen istunut rakennuksen katolla katsomassa auringonlaskua ja pussailemassa tai laulanut kaverin kanssa karaokekopissa Hectoria niin lujaa, että ulkopuolella ihmeteltiin mistä tuo ulina tulee. Haluan muistaa miten rättiväsyneinä työkavereiden kanssa ollaan istuttu kaljalla ja vain naurettu vedet silmissä ei oikeastaan millekään. Miten kaverin kanssa pelattiin salkkari-lautapeliä eikä naurusta tullut loppua koska vastattiin joka kysymykseen ”Keke Naukkarinen”. Pommiinnukkumisen pelossa soitetut aamupuhelut, kun käheillä äänillä kerrottiin mitä unia on nähty. Viime kevään, kun hetken aikaa maailma oli kaunis ja vaaleanpunainen. Metsäretket, mölkkyturnaukset ja sen seuraavan päivän fiiliksen, kun on valvonut aamuneljään juoden kossukolaa ja katsoen salkkareita. Miten kaveri viltin alla kysyi, että eihän minulla ole kylmä ja vastasin ei, samalla kuin teatraalisesti nostin tyynyn jalkojeni päälle lämmittämään.

Helposti tuudittautuu siihen ajatukseen, että tämän hetken minä tulen muistamaan. Mutta ei se vain toimi niin. Eikä kaikkea tarvitse muistaa. Kunhan vain en muistaisi vaan kaikkea pahaa.

ENNEN OLI SENTÄÄN JOTAIN PERIAATTEITA

Kuukausista julmin on mennyt tämän vuoden kuukausista kenties nopeiten. Olen ollut poikkeuksellisen tehokas. Olen ehtinyt lomailla, mutta tehdä myös paljon töitä. Olen myös tehnyt vähän vähemmän töitä, jos siltä on tuntunut. Olen käynyt kahdesti pussikaljalla, katsonut kaksi potter-leffaa ja lukenut puolitoista Potter-kirjaa. Muuttokin on edistyy. Omaa tahtiaan, mutta edistyy kuitenkin.

Olen joutunut vähän kamppailemaan itseni kanssa, miettimällä että pitääkö omia periaatteitaan aina noudattaa? Esimerkiksi joskus olen päättänyt, että en vie mitään tavaraa varastoon. Joku järki tässä periaatteessa varmasti on ollut, ja nyt sitä olen ansiokkaasti pyörtämässä, mutta piru vie kun se on vaikeaa! Se pyörtäminen nimittäin. Kun päässä takoo, että sä et voi viedä talvitakkeja varastoon, jemmaa niitä mieluummin siellä asuintiloissa vaikkei siinä mitään järkeä ole, säilytystilasta puhumattakaan!!! Niin, tällaisten asioiden kanssa minä kamppailen.

Vähän olen myös miettinyt, kun olen joskus päättänyt että toisen ihmisen on kolahdettava heti, tai sitten ei ollenkaan, niin mitenhän järkevä tämäkään periaate on? Että jos en heti rakastu, niin sitten tuskin ikinä. Ja siis myönnän niiden kertojen, kun näin on käynyt, tuntuneen juuri oikealta, eli sen jälkeen on vaikea tyytyä yhtään vähempään. Tai siis ikäänkuin miksi tyytyä Pirkka-lageriin jos voi saada Coolheadin Naked Sauna Sourin? Mutta – mietin myös montakohan Sauna Souria on ohitseni mennyt, vain siksi että alkuasetelma on ollut väärä. Että tilanne, paikka ja mielentila on ollut epäoptimaalinen Suurelle Kolahdukselle? Ja mitäs ne kerrat, kun olen yrittänyt kolahtua, mutta todennut jotta ei? Oliko ne vain sattumaa vai onko tässä periaatteessani todella jokin tolkku?

Tällä hetkellä inspaa:

•Muuttoon 11 päivää

•Päärynä ruisleivän päällä

•Alepa-fillarit

Yhtään ei inspaa:

•Ilman kypärää pyöräily

•Mikään kunnon ruoka, mitä kaapeistani löytyisi

•Kun on eka onnistunut välttelemään jotain ihmistä ansiokkaasti monta vuotta ja sitten siihen törmää kahdesti saman päivän aikana

ETUNIMEN VAIHTAMINEN – MIKSI, MITEN JA MITÄS SITTEN?

Olen muutamaan otteeseen maininnut täällä, että vaihdoin syksyllä etunimeni. Uusi nimi tuli voimaan loppuvuodesta 2020 ja nyt ajattelin kertoa tästä. Eli miksi, miten ja mitäs sitten?

MIKSI?

Sain vanhemmilta ihan peruskivan ja kauniin nimen. En vain ole koskaan ollut liioin kiintynyt etunimeeni tai pitänyt siitä, ja aikuisiällä olin vähän epävirallisesti ottanut käyttööni yhden lempinimen. Tämä lempinimi oli alkujaan vauvanimeni, joka jostain syystä otettiin takaisin käyttöön aikuisuuteni kynnyksellä. Johtuen ehkä juuri siitä, etten virallisesta etunimestäni ole juuri piitannut, tuntui tuolla lempinimellä kutsutuksi tuleminen aina todella hyvältä. Jossain vaiheessa se tarttui osaan kavereista ja aina tuli yhtä hyvä mieli, kun nimen kuulin.

Opiskeluaikana sanoin ensimmäistä kertaa ääneen, että toivoisin sen lempinimen olevan nimeni. Kaveri vastasi, että no vaihda! Pyörittelin tätä, mutta etunimen vaihtaminen tuntui jotenkin typerältä. Sellaiselta, että tässä sitä nyt yritetään olla jotain. Ja entä kaikki käytännön asiat? Nimihän pitää ilmoittaa joka paikkaan ja joutuu tekemään hirvittävän numeron asiasta! Silloin 25-vuotiaana totisesti mietin vielä melkoisen paljon mitä muut ajatteli.

Hautasin ajatuksen viime syksyyn asti. Siihen asti kun kävin erään ystävän kanssa kävelyllä ja hän mainitsi ajatuksesta vaihtaa oma nimensä. Aiheesta juteltuamme innostuin itsekin taas ajatuksesta. Kaveri järkevänä ja rationaalisena ihmisenä oli selvittänyt ja miettinyt käytännön asioita – ja yhtäkkiä tein päätöksen, että nimeni vaihtuu.

MITEN?

Uutta nimeä haetaan Digi- ja väestötietovirastosta. Nimen vaihtaminen on (periaatteessa) ilmoitusluontoinen asia ja maksaa 55 rahaa (hinta on noussut hiljattain, syksyllä pääsin kympin halvemmalla). Nimen pitää olla nimilain mukainen. Nimenmuutossivulla kone näyttää meneekö nimi todennäköisesti läpi vai ei. Tarvittaessa hakemukseen voi laittaa perusteluja haetulle nimelle.

Omalla kohdallani vaihdoin nimeen, mitä on annettu Suomessa alle 70 ihmiselle viimeisen vuosisadan aikana. Hakemuksen lähettämisestä meni pari kuukautta, kun sain kirjeen jossa pyydettiin täydentämään hakemusta. Lähetin täydennykset (perustelut miksi haen kyseistä nimeä) ja siitä muutaman päivän päästä sain hyväksytyn päätöksen.

Nimi päivittyy automaattisesti väestötietorekisteriin ja uusi kela-kortti tulee postissa ilman erillisiä toimenpiteitä. Nimenvaihdoksen myötä täytyy itse uusia passi, ajokortti ja pankkikortit. Ja tietenkin ilmoittaa uusi nimi, no, kaikkialle ja kaikille. Itse vedin sieltä aidan matalammasta päästä ja olen ilmoitellut nimeä sitä mukaan, kun tulee tulee eteen. Samalla tyylillä olen mennyt kavereiden kanssa, lähinnä sellaisten joita näkee harvemmin. Uuden nimen facebookissa moni on noteerannut, mutta ei ole kiinnittänyt siihen kummempaa huomiota.

MITÄS SITTEN?

Pääasiassa nimi on saanut positiivisen vastaanoton (ikäänkuin sillä väliä olisi) ja etenkin työympäristössä on reaktiot olleet lähinnä kiinnostuneita. Kiinnostusta on herättänyt syy, miksi halusin vaihtaa nimeni, sekä onko nimellä jokin tarina. Ja puolitutut ei välttämättä ole reagoineet asiaan mitenkään – olen melko varma etteivät muista edes vanhaa nimeäni.

Uusi nimi jäi yllättävän nopeasti käyttöön. Osa otti sen noin vain eikä ole kertaakaan lipsunut, mutta osalla (ymmärrettävästi) on mennyt aikaa tottua. Nyt reilun kolmen kuukauden jälkeen on uusi nimi vakiintunut käyttöön lähes täysin, ainakin niiden kanssa kenen kanssa ollaan aktiivisesti tekemisissä. Eikä sekään vakavaa ole, jos vanhalla nimellä kutsutaan.

Suoraan sanottuna olen myös itse hämmentävän hyvin ottanut nimen haltuun. Ei hämmentävän hyvin siksi, etteikö nimi tuntuisi hyvältä ja oikealta, vaan lähinnä tottumuksesta. Kun on 28 vuotta tottunut esittelemään itsensä tietyllä nimellä, sen vaan pölpöttää menemään sen kummempia ajattelematta. Voi olla, että nyt manaan tämän sanoessani, mutta en kertaakaan ole vahingossa esittäytynyt tai vastannut puhelimeen vanhalla nimelläni. Haluan ajatella tämän kertovan, että nimenvaihdos oli oikea päätös.

BONUS: KANNATTIKO?

Todellakin. On ihanaa esitellä itsensä, kun kokee nimen olevan minun nimi. On ihanaa, kun ei ole olemassa tuhansia saman nimisiä ihmisiä. On erityisen ihanaa, ettei nimeni enää herätä negatiivisia viboja tai yhdisty kehenkään toiseen henkilöön. Ainoa asia mitä mietin on, että miksen tehnyt tätä aiemmin?

LOMAKERTOMUS

Loma tuntui ikuisuudelta. Siinä se 11 päivää kiteytettynä. Ei vaan, oli mukava loma. Juuri sellainen, mitä toivoinkin. Suunnitelmia oli sopivan vähän, tapahtui sopivan paljon. Pääasiassa mentiin hyvillä fiiliksillä ja kokonaisilla yöunilla. Ajatukset oli enemmän hyviä kuin huonoja. Ja kun sain vielä muuttokuviot järjestykseen pääni sisällä, teki mieli alkaa pakata. Esteenä oli muuttolaatikottomuus ja se seikka, että tässä pitäisi kuitenkin asua vielä lähes kuukausi.

Totesin myös, että stressaan enemmän suunniteltua kuin suunnittelematonta. Kun totesin virallisen muuttopäiväni olevan päivä, jolloin en yksinkertaisesti voi muuttaa, se ei ollut ongelma. Sanoin tulevalle kämppikselleni, että vuokraan pakun ja pidän kamat siellä yön yli ja puran ne sitten kun uusi huoneeni on tyhjä. Kämppis sanoi, että voin myös tuoda romppeeni yön yli hänen puolelleen ja niin asia päätettiin. Vaan siitä alkoi minun muuttostressi. Juu ei, ei ole järjen hiventä mielenmaisemissani.

Toinen mielenmaisemaani horjuttanut tekijä on facebook-kirppis, jossa yritin myydä muutamaa tarpeetonta asiaa pois. Ja ei, ei enää ikinä. Näin olen vannonut ennenkin, mutta nyt tämä pitää. Varaukset, viesteihin vastaamattomuus ja yleinen sekoilu ovat se juttu siellä. Ja itse istut kolmatta päivää kotona odottamassa, että joku vaivautuu tulla hakemaan sen viiden euron mekon, minkä varasi itselleen toissapäivänä. Ei ihan ole kaiken vaivan arvoista, etenkään kun muuttokuorma ei siitä juuri pienene.

Positiivista lomalla oli kaksi päivää, joiden aikana kävin lenkittämässä, leikittämässä ja pusuttelemassa kavereiden koiravauvaa. Tein kummaltakin päivältä oman parin minuutin videon. Ja niitä olen myös antaumuksella katsellut sen jälkeenkin. Lisäksi pääsin hoitamaan naapurin kissoja (keikkaan sisältyi myös yöllinen munajahti, josta siitäkin on videotallenne. Sitä ei kykene jälkeenpäin katsomaan). Ja eilisissä maalausiltamissa oli myös koira, joka tunsi suurta vetoa maaleja kohtaan.

Eläinten lisäksi positiivista oli myös ihmiset. Ei kaikki, mutta nämä tietyt. Vietin yhden hyvän päivän, illan ja yön kera viinin ja Harry Potter -lautapelin. Illan aikana kaveri kertoi ettei näe minua Puuskupuhissa vaan enemmänkin Korpinkynnessä. Ohimennen mainitsi vielä, että hänen mielestään olen fiksu. Pyysin voisiko tämän saada kirjallisena, näyttäisi hyvältä CV:ssä. En ole vielä ihan sinut ajatuksen kanssa, siis sen Korpinkynteyteni, mutta pitää sulatella. Toisen päivän, illan ja yön, tuota edellistä seuraavan, vietin Gin Tonicien ja rappakaljan parissa. Sekin oli mukavaa, ainakin heti kun hiffasin pelin säännöt. Olen fiksu, en nero. Tonicit loppui jossain kohti, mutta ei annettu sen häiritä.

Nyt on olo, että lomailtu on ja kiva päästä töihin. Ja kohtahan on taas viikonloppukin.

MAALISKUUSSA

…paras ruoka
Blinit, joita söin siis kerran. Niissä Blini-iltamissa.

…paras viikonloppu
Se jolloin mentiin ensin kaverin kanssa retkelle sillan alle, sen jälkeen tultiin meille katsomaan salkkareita ja syömään vegepullapastaa ja lopuksi juotiin viintä.

…kivoin juttu
Kavereiden koiravauva, jota pääsin pusuttelemaan. Useammankin kerran!

…rankin juttu
Aurinko. Ei lisättävää. Ja toiseksi rankin juttu oli kun sain aikaan uudella ihohuokosimurillani ison mustelman poskeeni. Onneksi on korona-aika ja maskit.

…lempitekeminen
Luudalla lentäminen. Kun kerran pääsi vauhtiin, bongailen potentiaalisia luutia kaikkialla!

…isoin urakka
Muuttomyynti facebook-kirppiksellä. Tätä tosin aloin tehdä maaliskuun viimeisen päivän iltana, mutta urakka se oli joka tapauksessa. Ja itseasiassa vielä kesken.

…paras investointi
Uudet nappikuulokkeet (langattomat, koska siirryin nykyaikaan). Rehellisyyden nimissä täytyy myöntää, että jouduin selaamaan verkkopankkia kuukauden taakse kun en muistanut olenko edes ostanut mitään. Kuulokkeet oli tyyliin ainoa ostos maaliskuussa, eli pakko sanoa se. Muutoin on olleet oikein passelit, mutta langattomia kuulokkeita pitäisi vain muistaa ladata, eh..

…hetki jota en unohda
Kun irtisanoin vuokrasopimukseni. Tää muutto on nyt sitten kai se asia, mistä tulen jauhamaan kyllästymiseen asti. Tuli vain ikäänkuin puskista, vaikka oma päätökseni olikin. Ja okei, en unohda sitä ihohuokosimuri-mustelmaepisodiakaan.

…suuri oivallus
Harva asia on niin peruuttamaton, etteikö voisi tehdä myöhemmin muutosta asiaan jos siltä tuntuu.

…paras asia telkkarista
Salkkarit, pitkästä aikaa. Tuli jossain vaiheessa fiilis, että pakko saada katsoa jaksoja vuodelta 2010. Siispä katsoin. Ja kun ne oli katsottu, jatkoin suoraan vuoteen 2011.