CRUELTY-FREE FRIDAY // MULLE KUOLEVAT ELÄIMET ON ARKIPÄIVÄÄ

Kuva ei liity aiheeseen, mutta tänään näkyi nätti taivas partsiltani.

Kuulostaako otsikko omituiselta vegaanin suusta? Niin minustakin, mutta se on totta. Kun oikeasti asiaa miettii, niin ei mene päivääkään ettenkö miettisi eläintuotannossa kuolevia eläimiä. Ei päivääkään, etteikö mieleeni nousisi kuvia poikasten perässä juoksevista lehmä-äideista, silppuriin putoavista tipuista tai miltä näyttää, kun parin viikon ikäistä possuvauvaa hakataan takajaloista kiinni pitäen metallilattiaan. Eikä yhtään päivää jolloin en näkisi somessani täysin uutta materiaalia edellämainitun kaltaisista tilanteista. Uusia tapoja tappaa ja kiduttaa, uudenlaista julmuutta. Ja kaikki tämä vapaaehtoisesti.

Jotenkin sitä ajatteli, että vegaaniksi ryhdyttyään ei enää joutuisi kuolevia eläimiä miettimään. Väärässä olin. Todellisuudessahan sekasyöjänä en ensinnäkään ajatellut niitä eläimiä lautasellani (tai siis parhaani mukaan yritin olla ajattelematta) ja toisekseen en voinut ajatella sitä kärsimystä ja kuolemaa, koska en tiennyt siitä mitään. Ja miten olisinkaan tiennyt, jos se tieto täytyy itse kaivaa esiin eikä yrityksillä ole mitään velvollisuutta näyttää minkä näköinen on tuotantoprosessi jauhelihapaketin takana. Kun lopulta päätin muiden elämän olevan tärkeämpää kuin minun makunautintoni, etsin tietoa. Ja löysin. Ja koin kriisin. Mutta silti luulin voivani nyt jättää kaiken sen kärsimyksen ja kuoleman taakse.

Tietyllä tavalla jätinkin. Ja samalla siitä tuli osa arkeani, osa elämää. Omasta halustani, vieläpä. Kukaan ei pakota seuraamaan vegaanisivuja somessa. Voisi seurata myös visuaalisesti kauniita sivuja. Vaan minä olen valinnut seurata niitä missä näkyy kaikki. Kaikki kärsimys, kauhu, pelko, tuska ja kuolema. Koko kamaluus. Miksi tämä valinta? Koska on pakko. Koska on pakko nähdä ja tietää. Pakko muistaa.

En tarkoita, ettäkö ilman muistutusta alkaisinkin himoita sylttyä ja siansorkkaa. Tarkoitan sitä, että ympäröivään maailmaan turtuu ja se normalisoituu. Olin turtunut lihanormiin, enkä osannut tai halunnut kyseenalaistaa sitä ja vaikka nykyään tiedän totuuden, ei sitä vastaan osaa taistella ellei muistuta itseään. Sen takia haluan joka päivä nähdä kaiken sen mitä näen: että muistaisin jatkaa taistelua. Että jaksaisin yrittää, jakaa tietoa, korjata vääriä olettamuksia ja uskoa, että maailma voi muuttua. Viimeinen kohta tuntuu suurimman osan ajasta loputtomalta suolta.

Viime päivinä on somessa ollut kovasti esillä Oikeutta eläimille -järjestön videomateriaali suojelukoirien koulutuksessa käytettävästä väkivallasta. Aihe on tärkeä, ja on hyvä että se saa näkyvyyttä. Kuitenkin taas näkyvyyttä saa väkivalta, joka kohdistuu lemmikkieläimiin. Samaan aikaan katson feedistäni videota toisensa perään kärsivistä ja kuolevista lehmistä, possuista, kanoista ja kaloista. Niistä eläimistä, mitä Suomessakin tapetaan 200 000 joka päivä. Eikä ketään kiinnosta.

En tykkää katsoa kuolemaa, mutta ainakaan en sulje silmiäni.

ENNEN KOLMEEKYMPPII ON VAAN EHITTÄVÄ KOKEE

Vetosin tuossa taannoisella Himoksen reissulla siihen, että olen melkein kolmekymmentä. Jos rehellisiä ollaan, vetosin siihen muutamankin kerran. Lähinnä jos halusin jonkin etuoikeuden. Mutta niin vain toden totta; minä olen melkein kolmekymmentä. Ei enää kuin vähän reilu 11 kuukautta siihen iälliseen rajapyykkiin. Ja se on outoa.

En tiedä samaistuuko muut tähän, mutta usein unohdan oman ikäni. En tunne itseäni 29-vuotiaaksi eikä käytökseni, mielenkiinnonkohteeni tai olemukseni mielestäni vastaa ikääni. Jos mietin vaikka salkkareissa kolmekymppisiä ihmisiä (koska se on jokaisen ikämääritelmän aukottoman ehdoton perusta), tunnen olevani reilusti nuorempi. Koska kolmekymppiset on aikuisia ja minä en ole. Kolmekymppiset on kasvaneet viimeiset kymmenen vuotta ja rakentaneet elämäänsä. Minä olen vaan kokeillut, että mihinkä päädytään jos nyt ylitän tämän sillan.

Vaikken samaistu salkkareiden kolmekymppisiin, en silti samaistu niihin teineihinkään. Ja kun oikein mietin, tiedän kulkeneeni aika pitkän matkan kaksikymppisen mielenmaisemista tähän päivään. En vain näe muutosta, koska se on tullut vähitellen. Tuntuu kuin olisin viimeiset kymmenen vuotta kulkenut kohti jotain Suurta Aikuisuuden Pistettä, mikä ei ole vieläkään tullut kohdalle. Niin no ei kai, kun en edes tiedä mikä sellainen piste on. Ja kun sitä pistettä alkaa päässään veistää salkkarihahmojen muotoiseksi, päätyy miettimään onko tässä iässä enää ok kirjoittaa nettiin julkisesti olleensa mökkireissulla minttuvastaava. Ja lopputuloksena on tällainen postaus.

Hassua on, että vaikka tunnen roikkuvani viimeisillä voimilla katoavassa nuoruudessani, haluan kuitenkin eteenpäin. En vain tiedä miten. Ja kuinka. Taikka minne. Osaanko lopulta muuta kuin katsoa houkuttelivimman sillan (tai sillan alusen) ja valita sen?

Kun kolmekymppisiini on vielä se rapiat yksitoista kuukautta, tuntui hyvältä ajatukselta listata ihan pari konkreettista asiaa, joita voisin tavoitella omaavani siihen kolmekymppispäivään mennessä.

1/ Parisuhde. Sellainen parisuhde, missä toinen ei vain joku aamu heräisi ja toteaisi ettei tämä olekaan kivaa. Vaan sellainen ihan vakava ja oikea, tasa-arvoinen kahden aikuisen parisuhde.

2/ Sijoittaminen. Tätä ajatusta on minulle tuputettu nyt niin monelta taholta, että kokeillaan sitten. (Nyt kaikki sijoitusneuvojat sitten ottakkee yhteyttä!)

3/ Jotain valmiiksi saatua omakirjoittamaani. Oli se sitten yksi novelli, kokonainen kirja, räppibiisi tai albumin verran lauluja.

4/ Vähintään 3/5 viherkasvistani edelleen hengissä. Tavoite on kova, mutta vähän pitää olla haastetta.

5/ Ainakin yksi uusi tautointi. Tiedossa on siis kaksi uutta, mutta jos toisen saisi tammikuun loppuun mennessä aikaiseksi hankkia.

Poltin muuten tänään leivät niin pahasti paahtimessa, että kämppä haisee vieläkin. Niin tavoitteellinen en kuitenkaan ole, että keittotaidon lisäisin tuohon tavoitelistaani. Sitäpaitsi ei Kivirannan Laurakaan osannut kokata ja päätyi silti yksiin sekä Markuksen että myöhemmin Karin kanssa. Ja päätyi lopulta mielisairaalaan, mutta ei nyt puhuta siitä.

LOMA OLI… NO SE OLI.

Lomaviikko meni tajuttoman nopeaan. Vaikka paljon oli tekemistäkin, mutta en ole varma liittyykö se asiaan. Että meneekö aika nopeammin, kun on paljon tekemistä, vai päin vastoin? Kertokaa, jos teillä on mielipide.

Loman alkupuolisko meni ympäriinsä pörrätessä. Kävin mm. kummipojan kanssa pulkkamäessä, kerran toimistolla, kummitytön luona opettamassa ettei muuttuvassa labyrintissa saa huijata, luistelemassa (ei ollut ihan heleppoa ennää…) ja kävelyillä. Kaikki haaveet kiireettömistä ja aikatauluttomista lomapäivistä mureni kuin lumiveistokset eilisessä sateessa, mutta onneksi ne tekemiset oli mukavaa.

Loppupuolisko meni siellä Himoksella. Ja voi juku, kun oli hauskaa! Laskeminen onnistui vaihtelevasti, mutta porukka oli mahtavaa ja kun jonkin aikaa sekoili, alkoi se lautailukin taas sujua. Muutamia huomioita ensi vuotta ajatellen:

x On turha pakata mukaan farkkuja tai mitään muitakaan vaatteita, kun kaiken ajan viettää joko laskettelukamoissa tai uikkarissa

x On myös turha pakata meikkejä, koska ei sitä kuitenkaan tule meikattua kertaakaan. (Tästä huolimatta ensimmäinen asia minkä kuulin lauantaiaamuna herättyäni, oli että näytän KISSin laulajalta.)

x Kannattais välillä juoda myös vettä

x Terassin oven ja poreammeen välinen lattia on pakkaskelillä pirun liukas. Ja jos siihen heittää pyyhkeen päälle, niin siitä pyyhkeestäkin tulee pirun liukas

x On hyvä jos kaikki tietää oman roolinsa ja vastuunsa. Itse olin mm. leluvastaava (ei leluja altaaseen) ja minttuvastaava (minttupullo säännöllisin väliajoin altaaseen)

x Rinteestä toiseen matkaamiseen kannattaa varata aikaa, nimimerkillä matka länsirinteiltä pohjoisiin kesti neljä tuntia. Heti perille päästyämme mentiin kaljalle.

x Kannattaa miettiä tarkkaan lähteekö sieltä pohjoisrinteiltä pois superlaskijoiden vai aloittelijoiden seurueessa. Valitsin ensimmäisen ja jouduin mustaan rinteeseen.

x 29-vuotiaana kuolemanpelko on todellinen. Etenkin mustassa rinteessä.

x Jos haluaa kuvan koko porukasta, kannattaa se tehdä jossain muualla kuin rinnealueella. Mahdollisuus siihen, että kaikki olisi samassa paikassa samaan aikaan, on häviävän pieni

x Biisi, mitä on kuunneltu kolmantena iltana poreissa ei enää maanantai-iltana yksin kotona olekaan niin hyvä. Mutta silti sitä pitää kuunnella.

x Ens vuonna lähetään Leville.

Sellainen loma, tiivistetysti ikäänkuin. Tänään olen vielä parannellut sielua ja ruumista, huomenna jatkuu arki. Toivon tämän hauskuuden jälkeisen kutkuttavan olon säilyvän pitkään, mutta kevät tulloo uhkaavasti. Nautitaan tästä niin kauan mitä kestää.

VÄHÄN AHISTAA MUT VÄHÄN KANS INSPAA

Ai jotenkin olin ihan blogifiiliksissä vielä kuun alussa ja ajattelin kompensoivani tammikuun vähäistä postausmäärää näiden 28 päivän aikana. Toisin kävi, näemmä. Ainakin toistaiseksi. Jäin eilen lomalle, eli lompsutellen menee seuraava viikko. Viikko ja yksi päivää, jos tarkkoja ollaan, sillä otin esihenkilöni vahvasta suosituksesta vaarin ja päätin pitää lomaa vielä loman jälkeisen maanantain. En valita.

Mitä teet lomalla? -kysymykseen perjantaina vastasin, että ei tässä ole ihmeempiä suunnitelmia. Tämä tarkoittaa että olen buukannut treffit molempien kummilasten kanssa, yhden Drag Bingon, kaksi kävelyä, laskiaistiistain pulkkamäkiriehan ja yhden matkan Himokselle.

Teen tätä aika usein. Kysyttäessä vastaan, että eipä mitään – ja sitten luettelen nälkävuoden mittaisen listan asioita. Tuosta aiemmastakin saattoi jotain unohtua.

Tänään kävin pyörähtämässä keskustassa ja viimeiseen asti elättelin toivetta vesivärinappitilaukseni saapumisesta Sinelliin. Maalausharrastus on ollut tauolla, koska valkoinen väri on ollut liian kauan loppu. Ja uskokaa tai älkää, niin minä mieluiten maalaan pastellisävyillä. Tilasin netistä 12 kappaletta valkoisia vesivärinappeja, joiden saapumista nyt siis odottelen kuumeisesti. Riittänee hetkeksi. Muutoin ostoslistallani oli uikkari Himoksen paljuhommiin. Yllätyttekö jos kerron ettei helmikuun puoliväli on paras mahdollinen uikkarisesonki? Onneksi kuitenkin löytyi niin ei tarvitse nakuna polskia.

Yritän henkisesti varautua jo kevääseen, mikä tarkoittaa että yritän olla ahdistumatta asioista etukäteen. Sen sijaan olen pyrkinyt inspiroitumaan asioista, mikä on paljon ihmisrievulle joka aniharvoin inspiroituu mistään. Inspisasioita on olleet viherkasvien tulevaisuus, musta kahvi (kyllä, sekin voi inspiroida), kodin raivaaminen (vaiheessa), pokemonien tutkiminen (että saisi kaikille parhaille myös parhaat iskut, joukkotappeluita ajatellen), Gasellien uusi levy, ikkunanpesijästä haaveilu ja aktivointilelujen askartelu Moosekselle. Lisäksi inspaisi ihan hirveesti maalata niitä pastellinsävyisiä tauluja, mutta se koittaa vasta kun saan värinapit hyppysiini.

Ja kyllä, luen Millennium-trilogiaa sen tuhannennen kerran. Se minulle suotakoon, kun ei keskittyminen muuhun riitä.

AI NYT ON MUUTEN POSITIIVISTA

Viime aikoina oon ollut vähän tympääntynyt ja vaeltanut jossain ihme välitilassa. Uskoisin että tällä maailmantilanteella on jotain tekemistä asian kanssa. Vaikka alkaa kyllästyttää ja pahasti tää tilanne, ja toivoisi että maailma muuttuisi entiselleen yhtä nopeasti mitä se muuttui tähän Black mirror -todellisuuteen, ei tämän kanssa voi kuin elää. Elää ja sopeutua – ja hyväksyä että tuskinpa enää päästään aikaan, jolloin korona tarkoitti vain olutta limenpalalla.

Vaikkei elämä just nyt ole ihan sitä mitä haluaisi, on se kuitenkin elämää. Ja tässä on paljon hyvää. Tämän tajusin noin tunti sitten, kun olin serkkusen kanssa saunassa. Lähdetään siis näistä hyvistä asioista.

HYVIÄ ASIOITA

– Serkkunen, joka asuu samassa talossa. Välillä nähdään monta kertaa viikossa, välillä ei nähdä kahteen viikkoon, mutta ihanaa silti että on lähellä.

– Saunajengi, kenen kanssa saunottiin joka maanantai koko syksyn. Nyt käydään tiukkoja neuvotteluita mikä on uusi saunapäivä, koska (koronasta huolimatta) kaikilla jengiläisillä on ihmeen paljon iltoja varattuna.

– Uusi neuleeni (kuva 6), jonka kaveri osti kirppikseltä viime viikolla ja lopulta lahjoitti sen minulle, kun tarpeeksi kovaa rakastuin. Varmaan oli vain shokissa, että ihailin vaatetta joka ei ole musta.

– Aurinko, vielä näin alkuviikosta.

– Siivottu jääkaappi. Heitin pois mm. keväällä ostettuja maustekastikkeita (jäljellä epämääräiset pohjat), kolme kurkunpalaa, pikkuruiseksi kutistuneen avocadon, kolme tyhjää hillopurkkia ja jotain, joka joskus on ehkä ollut retiisi. Jäljelle jäi yksi hillopurkki, yks vielä syötävä kurkku, kaksi punasipulia ja ei kai muuta mainittavaa.

– Osittainen siivous. Paljoa ei ole tullut taas kotona vietettyä aikaa ja nopeita paikkojenraikkauksia lukuunottamatta siivoaminen on jäänyt. Tänään vähän tein jotain asian eteen, eli siivottu on, mutta valmista ei ole.

– Työpäivä, jonka lopetin kello 13.45. Aika pian sen jälkeen nukahdin päikkäreille ja heräsin kuudelta. Eikä edes harmittanut.

– LEIVÄNPAAHDIN!!! Sain moisen synttärilahjaksi, enkä enää tajua miten olen vuosia voinut olla ilman. Ihan jo senkin takia, miten ei mene leipää hukkaan kun sen voi ottaa pakkasesta, ja toisekseen MITEN HYVÄÄ paahdettu leipä on!

– Olen nähnyt tällä viikolla tosi kivoja unia. Outoja, mutta kivoja.

– Edessä rauhallinen viikonloppu. Ihanaa.