HARVINAISEN HILJAISTA OLLUT TÄÄLLÄ PÄIN

On tainnut tammikuu olla hiljaisin blogikuukausi miesmuistiin. Viimeiset kolmekymmentä päivää on menneet hujauksessa, mutta silti niihin tuntuu mahtuvan triplamäärä päiviä. Vähintään. Ehkä tiedätte mistä puhun. Siis siitä, että kolme päivää sitten tuntuu olevan kolme viikkoa sitten, mutta samalla se kolmen viikon takainen tuntuu eiliseltä.

Tammikuu on ollut isoja asioita. Pelkoa, jota on seurannut helpotus. Yllätyksien jälkeistä ylpeyttä itsestä. Tunnin slotteja, kun tuntee hetkellisesti olevan jossain ihmeellisessä taitekohdassa, ja sen jälkeen havahtuu siihen, että muu maailma pyörii edelleen samaa rataansa. Koronaväsymystä ja vahvistunutta tunnetta, että ehkä tulevassa odottaa jotain hyvää. Syntymäpäiviä ja ristiäisiä (omiani), sunnuntaisaunoja ja neljä tuotantokautta Sykettä. Työmatkakävelyitä pakkasessa ja pakkasetta, hyviä ja huonoja aamuja, karvapalloja nurkissa ja rauta-annoksen aiheuttamaa pahoinvointia joka toinen aamu.

Eilen täytin 29 vuotta ja alkoi viimeinen vuosi kakkosella alkavalla numerolla. Ikä tuntuu samalta kuin tammikuu – miten kaukaiselta tuntuukaan vuoden takainen, mutta samalla muistan 19-vuotissynttärini kuin ne olisi ollut eilen. En tunne itseäni lähes kolmekymppiseksi, eikä minulla työn lisäksi ole juuri muuta mitä joskus olin ajatellut tässä iässä olevan. En välttämättä edes tiedä mitä kaikkea haluan, ja ne mitä tiedän, en tiedä tulenko koskaan saamaan. Kun on vuosikaudet odotellut jotain, ja keskittynyt kampittamaan kaikki menneisyyden möröt, voi silti havahtua niiden keskeltä. Ehkä se jotain ei ikinä tule ja ehkä ne möröt kulkee aina mukana. Saattaa olla jopa niin, että mörköjen kampitusyrityksistä on ollut enemmän haittaa kuin hyötyä, ja siinä ohessa on huomaamattaan luonut uusia mörköjä.

Onneksi kaiken tämän keskellä olen myös elänyt hetkeä. Joskus möröillä, joskus möröittä. Pystynyt suurimmaksi osaksi työntämään sivuun kaikki paineet siitä, miten mukamas pitäisi elää. Oli ne sitten asettanu yhteiskunta, kulttuuri, joku ulkopuolinen tai minä itse. Näin 29-vuotiaana en tiedä olenko juuri mitään saanut aikaan – taikka mitä tässä edes olisi pitänyt saada aikaan – mutta ainakin on häilyvä kuva siitä mitä haluan. Ja jos en ikinä saa sitä mitä haluan, on tämä plan B myös aivan hyvä tapa elää.

Helmikuulle haluan paljon pakkasia, lisää työmatkakävelyjä ja vähän aktiivisempaa kirjoittelua.

TAMMIKUU AIHEUTTAA KAIKENLAISTA

Aloitin tämän jo kerran, jätin kesken ja koko teksti katosi. Kaikki ne kolme lausetta. Yritetääs uudestaan.

Mainitsin ehkä aiemmin, että tein kaverin kanssa Virallisen Sopimuksen ”15 päivää ilman kaljaa”. Muistini on ehkä nykyään parempi kuin ennen, mutta joissain asioissa se taas ei pelaa yhtään. Ainakaan tällaisissa tärkeissä, kuten että olenko muistanut mainita Virallisesta Sopimuksista, joka allekirjoitettiin tammikuun toisen päivän iltana vuonna 2021, kahden hengen beer pong -turnauksen puolivälissä, lapsuudenkotini keittiössä. Mooses pyöri pelipöydällä alvariinsa ja kaatoi yhden mukin. Sitä ei laskettu pisteeksi ja peli päättyi lopulta tasan.

Noin, nyt on ainakin tehty selväksi, että sellainen Sopimus (Virallinen!!) on tehty. Ja miten tämä liittyy mihinkään? No sen ansiosta olen nyt viettänyt 15 päivää ilman kaljaa ja kaksi vallan hyvää ja rentoa viikonloppua. En tiedä miten tämän voi kirjoittaa kuulostamatta siltä, että se kalja olisi muutoin joku viikonloppujeni kulmakivi. Koska niinhän välttämättä ei ole, eikä kaljaton viikonloppu ole ennenkuulumatonta. Nämä kaksi viikonloppua ovat vain olleet ihan tosi hyviä. Palauttavia. Ja rentoja. Olen nukkunut sopivasti, ulkoillut sopivasti ja nähnyt kavereita sopivasti. Hetkellisesti on ollut olo, että kaikki palikat on oikeilla kohdilla ja olenkin kohta valmis siirtymään elämässä eteenpäin. Ehkä.

Muistelisin saman tunteen tulleen myös viime vuonna näihin aikoihin ja ehkä sitä edeltävänäkin. Tai ehkä tämä tulee joka vuosi tammikuussa, mene ja tiedä. Voihan tammikuu olla alitajuntaisesti minulle vain hyvää aikaa, sellaista aikaa kun mitä tahansa saattaa olla edessä. Ja sehän on totta, totta oli vuoden aika mikä hyvänsä. Sitä kaiketi kutsutaan elämäksi jossain päin, kun mitä vain voi tapahtua. Pointti oli, että nyt tunnen olevani siinä pisteessä, missä voin ottaa vastaan sen mitä edessä on. Erityisesti edessä olevat hyvät asiat. Ja tosiaan; nyt olen pisteessä, missä uskon edessä olevan jotain hyvää. Mukavaa vaihtelua tämä.

TEKIPÄ HYVÄÄ

Olen tosi onnellinen lumesta ja pakkasesta. Syksyllä pimeä on parasta mitä tiedän, mutta talven alettua olisi mielestäni toivottavaa myös tulla talvi. Viime talvi oli käytännössä neljän kuukauden marraskuu ja mietin ihan liikaa ilmastonmuutosta, kuolevia kuutteja ja riutuneita jääkarhuja. Yksi luminen talvi pimeän ja sateisen jälkeen ei ole planeetan tilannetta mihinkään muuttanut, mutta nyt voi sentään hetkeksi huokaista helpotuksesta kuuttien puolesta. Onhan tätä lumista talvea kestänyt jo viikko.

Joululomalla vietin paljon aikaa sisällä, mutta tänä töihinpaluuviikkona olen ottanut vahinkoa takaisin. Olen taittanut työmatkoja jalan (ja päätin aikataulujen puitteissa tehdä niin useamminkin). Loppiaisena käveltiin kavereiden kanssa seitsemän kilsan lenkki metsässä (piti vetää vain kolme, mutta eksyttiin). Lauantaina kävin kävelyllä rannassa (liian liukkailla kengillä). Tänään kutsuin itseni kummitytön kanssa pulkkamäkeen (taas liian liukkailla kengillä). Jos en jo aiemmin sanonut, niin teki tosi hyvää. Siis ulkoilu, ei liian liukkaat kengät. (Pitänee ostaa liukuesteet.)

Vaikkei loman jälkeinen arkiviikko ollut pahimmasta päästä – oikeastaan vallan mukava – niin vain viikonloppu teki hyvää. Ja etenkin rauhallinen viikonloppu, koska teimme viikko ja yksi päivä sitten kaverin kanssa Virallisen Sopimuksen ”15 päivää ilman kaljaa”. Koska sopimusta on jäljellä vielä 7 päivää (ja noin kuusi tuntia, ei sillä että kukaan laskisi), tulee myös seuraavasta viikonlopusta rauhallinen. Ravintolayrittäjät kuulemma pyysivät olla pitämättä tipantonta tammikuuta, kun on koko ala muutoinkin tässä ottanut aika kovaa osumaa, mutta onneksi 15 päivää on alle puolet tammikuusta. Ja muutenkin olen viimeisen kymmenen vuoden aikana varmasti tehnyt oman osani ravintoloiden eteen.

Olen päässyt vähän yli loma-aikaisesta klementiiniaddiktiostani, mutta tilalle on tullut parsakaali. Uunin kautta käytettynä. Katson Modern Familya, mutta vain kaikki suosikkijaksoni, kuten When the good kids go bad ja Las Vegas. Suunnittelin siivoamista, mutta suunnittelun asteelle se jäi. Nukuin sopivasti, eli kahdeksan tuntia yössä, mutta heräsin aamulla aikaisin. Mooses on ollut öisin hirviö, mutta muutoin ihan täydellinen.

Tulipa positiivinen postaus. Pitänee ulkoilla useamminkin.

CRUELTY-FREE FRIDAY // VOIKO VEGAANILLA OLLA LEMMIKKIELÄIN?

Niin, voiko? Mitään virallista vegaanin sääntökirjaa ei taida olla olemassa, mutta vegaanina ja yhden kissan äitinä kerron nyt mielipiteeni.

Sain Mooseksen kesäkuussa 2014, eli yhteistä eloa olemme viettäneet noin kuusi ja puoli vuotta. Vegaaniksi aloin marraskuussa 2018, joten uurimman osan yhteiselostamme olen ollut joko sekasyöjä tai lakto-ovo-pesco-vegetaristi. Olen aina mieltänyt itseni eläinrakkaaksi, mutta todellisuudessa ennen veganismia rakastin lemmikkejä, en eläimiä. Lehmät, possut ja kanat olivat ihania ja söpöjä, mutta en juurikaan uhrannut ajatusta niille, kun ruumiinsa lepäsivät lautasellani. Olin kasvanut maailmaan, missä suojellaan yhtä ja syödään toista.

Olin vuosia haaveillut kissasta, mutta oikea hetki tuli vasta keväällä 2014 muuttaessani lemmikkiystävälliseen asuntoon. Alle kaksi kuukautta muutosta Mooses muutti luokseni. Minulle oli ilmiselvää, että ottaisin kissan HESY:ltä. Ensimmäinen syy oli, että aikuisesta kissasta näkee luonteen paremmin kuin pennusta. Toivoin seurallista ja ihmisrakasta kissaa (toim. huom. sellaisen sain) ja aikuisesta kissasta näki melko nopeasti miten kissa ihmisen seurassa on. Toinen syy oli, että pennuille löytyy aina koti, mutta aikuiset kissat jää helposti ilman. Halusin antaa kodittomalle kissalle kodin, koska rakastin eläimiä.

Mooses on ehkä parasta, mitä minulle on ikinä tapahtunut ja jos hänestä joskus aika jättää, varmasti tulen vielä kissan ottamaan. Aikuisen kissan, löytöeläintalosta. Lemmikin ottamiseen pidän ohjenuorana adopt, don’t shop. Oli kyseessä mikä eläin vain ja olit sitten sekaani, vegaani tai mikä tahansa sanahirviö siitä välistä. Lemmikkiä ei tule ottaa kevyin perustein tai hetken mielijohteesta, ja kun sen ottaa, tulee oma elämä sopeuttaa eläimen mukaan.

Vaikka pennut ovat aivan ihania ja söpöjä, olen henkilökohtaisesti sitä mieltä että pentujen teettämistä pitäisi rajoittaa ja hiljalleen siitä tulisi luopua. Kenneltoiminta on mielestäni sama asia kuin mikä tahansa muu eläimillä tapahtuva rahastus. En epäile etteikö lainmukaisissa kenneleissä eläimiä kohdeltaisi hyvin, mutta silti pentujen teettämisen takana on raha. Samoin erityisesti koirien rotujalostus on tehnyt monista roduista todella sairaita ja näiden sairaiden rotujen teettäminen pitäisi kieltää kokonaan. Kannatan myös täysillä Suomen eläinsuojeluyhdistyksen, Helsingin eläinsuojeluyhdistyksen ja Rekku Rescuen alullepanemaa kissakriisi-vetoomusta, jonka tavoitteena on saada lainsäädäntöön mm. kissojen tunnusmerkintä ja omistajien rekisteröinti sekä kissojen rajoittamattoman lisäännyttämisen kieltäminen. Kissaäitinä minulle yllättäen kissoihin liittyvät asiat on erityisen lähellä sydäntä ja olin iloinen, kun vetoomus keräsi tarvittavan määrän nimiä edetäkseen käsittelyyn.

Ymmärrän halun ottaa lemmikki pentuna, koska löytöeläimen ottamisessa toki voi olla enemmän haastetta. Eläin on voinut elää villinä kadulla, luonnossa tai sitä on voitu kohdella kaltoin edellisessä kodissa, jolloin vaatii paljon työtä rakentaa luottamusside eläimeen. Ajattelen nykyään, että eläimen ottamisen taustalla pitäisi olla halu antaa eläimelle sen ansaitsema elämä, ei halu itse hyötyä eläimestä rusinat pullasta -mentaliteetilla. Eläimen pitäisi tuoda elämään lisäarvoa pelkällä olemassaolollaan, ei niin että eläimen tulee olla tietynlainen tai täyttää ihmisensä elämän tyhjiä koloja.

Pakollisena diclaimerina pitää sanoa, että en mitenkään tuomitse ympärilläni olevia ihmisiä, jotka ottavat koiranpennun kennelistä tai kissanpennun mökkinaapurilta. Tai no, jos se koiranpentu olisi rodultaan jokin näistä sairaista ja ongelmallisista roduista, varmasti kyseenalaistaisin valintaa. Tiedostan kuitenkin, että muutos maailmaan, jossa ihminen on eläintä varten eikä päinvastoin, on yhtä hidasta kuin muutos maailmaan, jossa kenenkään ei tarvitse kärsiä ja kuolla ihmisen makunautinnon takia.

”Mitä Mooses syö?”, on pari kertaa kuultu kysymys vegaani-minulle. Mooses syö lihaa, yleensä kanaa tai kalaa. Joskus myös minun ruokia, mitä lautaseltani nappaa ja muutama viherkasvikin on maistunut. Mooses kuitenkin on kissa eli lihansyöjä, joten syötän hänelle kissoille luonnollista ruokaa. Aihetta jonkin verran tutkittuani, kissa ilmeisesti voisi myös elää kasvisruoalla, mutta se vaatisi niin paljon suunnittelua ja työtä, etten toistaiseksi ole siihen lähtenyt (jos joku tietää tästä lisää, opin mielelläni uutta!). Vaikka lemmikkien ruoat valmistetaan enimmäkseen ihmisruoaksi kasvatettujen eläinten sivutuotteena, tottakai ne samat eläimet siinä silti kuolee. Eettinen dilemma, johon en ole vielä löytänyt aukotonta ratkaisua. Ainoa ratkaisuni on, että lemmikkieläinten lisäännyttämistä pitäisi rajoittaa ja lopulta mielellään kieltää. Samoin kuin kaikkien muidenkin eläinten, joita täällä lisäännytetään ruoaksi, viihteeksi tai hyödyksi.

Jos siis haluaa lemmikin ottaa, tulisi ensin miettiä miksi. Adoptoida*, ei ostaa. Ottaa eläin sellaisena kuin se on, luopua kriteereistä mitä itse haluaa eläimeltä ja olla valmis näkemään vaivaa luottamussuhteen muodostamiseksi. Eläimen ei kuulu olla täällä ihmistä varten, vaan ihmisen eläintä. Ihan kaikissa tapauksissa.

*Löytöeläntaloissa on eläimille luovutusmaksut, mutta en laske niitä ostamiseksi. Kyseiset paikat pyörii varainkeruun ja vapaaehtoistyön varassa, eivätkä tavoittele voittoa. Luovutusmaksu on eläimen terveydenhoitokustannuksiin nähden pieni ja varmistaa edes vähän ettei kuka vain voi tulla eläintä mukaan nappaamaan. Lisäksi ainakin 2014 jouduin odottamaan viikon, että sain Mooseksen kotiin. Mielestäni aika voisi olla pidempikin, mutta luultavasti syynä on kodittomien suuri lukumäärä ja liian vähäiset tilat.