10 ASIAA & 21 KUVAA SYYSKUULTA

Syyskuun…

…paras ruoka

Mikä tahansa, missä on vihreitä oliiveja. Eli about kaikki ruoka, mitä syyskuun aikana tein, koska suunnilleen kaikkeen voi laittaa vihreitä oliiveja. Vastaan siis tortillalasagne vihreillä oliiveilla.

…paras viikonloppu

Syyskuun eka viikonloppu, joka oli polttariviikonloppu. Hittolainen, kun olikin kivaa!

…kivoin juttu

Dinneri kavereiden kanssa Nollassa. Jos haluaa kavereiden kanssa syömään ja vaihtamaan kuulumisia, on pakko ottaa se neljä ruokalajia. Muutoin dinnerit kestää korkeintaan 45 minuuttia, eikä kukaan tiedä mitä toisille kuuluu.

…rankin juttu

Kaikki, mikä liittyi rauta-arvoihini.

…lempitekeminen

Pyykinpesu, jos sallitte sanoa. Vaikka parissa viikossa ollaankin jo päästy tilanteeseen, ettei sitä pyykkiä jaksa pestä vaikka se on tehty helpoksi.

…isoin urakka

Kaverin hääkuvien läpikäynti ja käsittely. Kun sen sai päätökseen, oli jokseenkin voittamaton olo!

…paras investointi

Uusi sängynrunko! Jota kyllä vielä odottelen toimitettavaksi. Ollaan nyt viikko nukuttu patjalla lattialla ja iloksemme huomattu, että toimiihan se näinkin. Ainakin hetken.

…hetki jota en unohda

Mökkipolttareiden beer pong -turnaus. Se oli sairasta se meno.

…suuri oivallus

Voin käyttää ruoanlaittoon keittiökaappeihin hamstraamiani säilykkeitä. Eli niitä ei tarvitse vartoa siellä pahan päivän tai maailmanlopun varalta. Etenkään kun, let’s face it, molemmat on aikalailla jo käynnissä.

…paras asia telkkarista

Pakko vielä kerran nostaa esiin Potter-leffat ja niiden aikaiset potterseurannat jodelissa. It was like having friends.

MOI, MULLA ON RAUDANPUUTE

Otsikko sen kertoo. Keväästä asti olen ollut järkyttävän väsynyt ja hiljalleen se väsymys vain pahentui. Niin pahaksi, että iltapäivästä usein olotila on vastannut parin promillen humalaa ja havahdun aina silloin tällöin nukahtaneeni vessanpöntölle. Jokaöisistä kunnon yöunista (joita häiritsee korkeintaan vanhin poikani aamuyöstä) huolimatta väsymys oli mukana ja paheni vain.

Keväästä asti on ollut vähän muutakin remppaa, jotka kaikki vaan pahentuneet tähän päivään asti. Yhtäkkiä havahduin, miten hengästyn ihan kamalan helposti. Ei tarvinnut olla kuin pieni ylämäki, niin tuntui että happi loppuu ja hiki valuu. Treeneissä keskisykkeeni on ollut tasainen 170, eli aivan liian korkea, enkä vaan saanut sitä laskemaan. Joka kerta treenin jälkeen oli seuraavan vuorokauden ajan kuumeinen olo.

Ennestäänkin huono muistini olikin yhtäkkiä olematon ja se näkyi työnteossa. En yhtäkkiä enää ymmärtänyt mitään mitä minulle sanottiin. Aloin tehdä jotain asiaa ja havahduin hetken päästä siihen, etten muistanutkaan mitä olin tekemässä. Ajatus ei kulkenut ja stressitasot yllättäen nousi, kun tunsin olevani täysin hyödytön.

Kaikille näille oireille keksin selityksiä. Oli koronakevättä, oli hektistä töissä, oli rakkausasiaa ja rakkausasian päättymistä. Oli lomallejäämisstressiä, lomastressiä ja lomaltapaluustressiä. Erilainen maailma ja erilaisen maailman aiheuttamat muutokset.

Ehkä hengästyn ja sykkeet huitelee kevyen sykkden treenissä kahtakymmentä vaille maksimissa, koska olen vain huonossa kunnossa. Olen varmasti vain laiska ja liikun liian vähän. Ehkä en ymmärrä mitään ja unohtelen asioita, koska olen vain tyhmä. Olen huono työntekijä, joka ehkä on ihan väärällä alalla, kun ei langat pysy käsissä.

Kaiken tämän itseni soimaamisen keskellä oli kuitenkin vahva fiilis, että ihan oikeasti nyt ei ole kaikki hyvin. Että ei se voi siitä olla, että olen laiska ja tyhmä. Olin aiemminkin lukenut ferritiinistä, eli varastoraudasta, josta on viime vuodet kohistu paljon. Miten sen alhaisuus on yleistä ja miten sitä lähtökohtaisesti ei tutkita tai oteta vakavasti. Pakko myöntää, että minäkin ajattelin pitkään sen olevan vain jokin tämän hetken trendivouhotus. Vähän kuin jokunen vuosi sitten kaikilla oli yhtäkkiä kilpirauhasen vajaatoiminta.

Vähänpä tiesin ja nyt tuntuu kamalalta, että olen jonkun toisen oireista ajatellut vähätellen. Raudanpuutteesta kärsii arviolta 20 % hedelmällisessä iässä olevista naisista. Oma veikkaukseni on, että todellinen luku on isompi, mutta se ei näy tilastoissa, koska ferritiinimittauksiin pääsy on julkisella käytännössä mahdotonta. Mitä olen kokemuksia lukenut, lääkäreiden asenne on tietämätön ja suorastaan välinpitämätön.

Entä oma kokemukseni? Samoilla linjoilla mennään. Minä olen onnekas, koska satun kuulumaan kattavan työterveyden piiriin. Lääkäriajan sain seuraavalle päivälle päätöksestäni hakeutua ferritiinimittauksiin.

Lääkärin vastaanotolla, epäilyistä kertoessani ja oirelistaa kädessä puristaessani, labralähete hoidettiin ohimennen ja sivulauseella kuitaten. Enemmän tartuttiin siihen, että olen jo puoltoista vuotta sitten sanonut olevani väsynyt ja että itkin vastaanotolla.

Labratulokset tuli ja ne oli juuri sitä mitä odotinkin. Ferritiinini oli 17. S e i t s e m ä n t o i s t a. Viitearvo naisilla on 10-150. Jos arvo on alle 30, voidaan puhua raudanpuutteesta. Hemoglobiini oli ihannearvossa, mikä lukemani mukaan on yleistä (ja minkä takia ferritiinejä kieltäydytään mittaamasta). Olo oli helpottunut ja surullinen samaan aikaan. Helpottunut, koska syy kaikelle selvisi. Surullinen, koska olin soimannut itseäni ihan hirveesti, enkä ollut kuunnellut itseäni ja omaa oloani.

Kuitenkin, jos itse olinkin soimannut itseäni ja vähätellyt oireitani, ei se ole mitään verrattuna siihen miten lääkäri tätä on nyt vähätellyt. Odotin kovasti, että hän soittaisi tuloksista ja kertoisi jatko-ohjeita, koska en uskaltanut alkaa rautalisää popsia ominpäin. Lääkäri soitti ja sen kolmen minuutin puhelun aikana käski syödä rautavalmistetta kuuden viikon ajan. Vähän sillai ohimennen mainitsi. Ei mitään mainintaa määristä, ei mitään käskyä tulla kontrolliin. Kuuden viikon kuuri rautavalmistetta tuntuu naurettavalta, kun mistä tahansa löytää tiedon, että rautatasapaino palautuu hitaasti ja vie vähintään 6 kuukautta, jopa vuoden.

Helpotus siitä, että nyt saan apua, muuttui pettymykseksi. Laboratoriokokeissa näkyvä, selkeästi liian alhainen ferritiini ohitetaan, kuin se olisi jokin itsestään ohi menevä nuha. Ferritiinit olisi kuulemma hyvä saada viiteenkymppiin, siis vähintään 33 yksikköä ylöspäin, ja siihen kuulemma riittää kuusi viikkoa jotain rautavalmistetta kerran päivässä. Ja pakkohan sen on riittää, kun mitään kontrollia ei määrätty, eiku… (Sivumennen sanoen apteekissa oli erittäin hämmentynyt farmaseutti, kun kuuli etten ole saanut mitään annostusohjeita, että kuuri kestää vain kuusi viikkoa ja ettei kontrolilabroja määrätty.)

Koska muutakaan en voi, syön nyt kuusi viikkoa rautaa ja varaan sitten oma-aloitteisesti ajan labraan tsekkaamaan tilanteen. Jos ferritiinit näillä metodeilla on silloin vähintään 50, olen valmis syömään kaikki sanani.

Jos ei, varaan ajan toiselta lääkäriltä ja toivon vähän paneutuneempaa otetta.

CRUELTY-FREE FRIDAY // SUURET VEGAANIKESKUSTELUT ELI KUINKA PUHUA IHMISTEN KANSSA?

Puolentoista vuoden vegaanielämäni aikana olen käynyt aika monta vegaanikeskustelua. Suurin osa näistä – etenkin puolituttujen/tuntemattomien kanssa – on alkanut sen toisen aloitteesta. Useimmiten nämä keskustelut alkaa illanistujaisissa, missä ihmisillä on mahdollisesti hyvinkin moninaisia mielipiteitä.

Suhtaudun vähän ristiriitaisesti vegaanikeskusteluihin edellämainitussa ympäristössä, mutta haluan kuitenkin vastata kysymyksiin jos joku on aiheesta kiinnostunut. Tiedän kuitenkin aiheen saavan monet ihmiset kiihtymään ja lopputulema pahimmassa tapauksessa on, että minä olen se vitun vegaani, joka on tullut paikalle tuomitsemaan ihmisiä. Jos taas en vastaisi kysymyksiin, no, en tiedä minkä mielikuvan se loisi minusta, mutta tottakai haluan kertoa asioista jos niistä erikseen kysytään. Keskustelukumppanista riippuen lopputulema voi olla jokaiselle jotakin tai ei mitään kellekään.

Mikä mielestäni tekee hyvän keskustelun?

Sanoisin, että molemminpuolinen kunnioitus toisen puhetta kohtaan. Tarkoitan sitä, että kumpikin antaa toisen puhua loppuun ja sanoa sanottavansa. Kumpikin voi myöntää, ettei tiedä kaikesta kaikkea eikä yritä esittää tietävänsä aiheesta, josta ei todellisuudessa tiedä mitään. Keskustelu käydään asiasta, eikä sen tarkoituksena ole saada toista nolattua tai pönkittää omaa egoa.

Huomaan toisinaan eläväni tietyllä tapaa hyvin tiiviissä kuplassa, tietynlaisten ihmisten kanssa. Vaikka tuttavapiirissäni on arviolta kolme vegaania, suurin osa kuplani ihmisistä on kuitenkin tiedostavia sellaisia. Myöntävät eläinperäisen ruoan haittavaikutukset ja eettiset ongelmat, vaikka eivät siitä olekaan (täysin) luopuneet.

Sitten kun törmää ihmisiin sen kuplan ulkopuolelta, on se aina yhtä hämmentävää. Että on olemassa sellaisia ihmisiä, joihin lihayhtiöiden markkinointi ”onnellisena elävistä eläimistä” on mennyt täydestä, jotka uskovat huuhaa-tutkimuksia lihan hyödyistä ja joiden mielestä ihmisen ruoaksi kasvattamat miljardit eläimet tällä planeetalla on vain ”luonnon kiertokulkua”.

Nämä keskustelut on henkilökohtaisesti itselleni lajia teen sisäistä kuolemaa. Kun toisen osapuolen ulosanti on aikamoista öyhötystä ja mielipiteet mm. ”Suomessa ei riitä peltoala kasvattaa pelkkää kasvisruokaa”, ”lapset ei voi elää pelkällä vegaaniruoalla” ja ”100% pelkkää lihaa sisältävä ruokavalio on tutkimusten mukaan ihmiselle kaikkein terveellisin”. Tämänkaltaisissa keskusteluissa huomaa hyvin selkeästi, että lopputulema on ei mitään kellekään. Toisen osapuolen ainoa tarkoitus on ”voittaa”, oikeuttaa omaa toimintaansa, pitää egonsa suurena ja nolata toinen osapuoli.

Koska en osaa lukea ajatuksia, en tiedä onko nuo mielipiteet todellisia. On tai ei, tunnen enemmänkin surua ihmisen puolesta. No, eniten tunnen tietenkin surua eläinten puolesta, mutta kuitenkin. Surullista, mitä kaikkea ihminen käyttäkään puolustuksenaan ja miten paljon vahinkoa samalla aiheuttaa. Surullista, että on olemassa ihmisiä joiden mielestä elävän ja tuntevan olennon tappaminen on ok, vain koska ihminen on eläimen yläpuolella. Erityisen surullista, ja vähän pelottavaa, on ihminen joka kykenee katsomaan videokuvaa teurastamolta ja sanoa että ”ei toi niin pahalta näytä”. Katsoa, kun eläimeltä viilletään kurkku auki, ja olla tuntematta mitään.

Tämän postauksen esimerkkikeskustelut on tositarinaa hetken takaa. Kuplani ulkopuolisen kokemuksen jälkeen aloin miettiä miten erilaisia keskusteluja sitä voikaan käydä, keskustelukumppanista riippuen. Vaikka jälkifiilikset loivat hillittömän halun hakata päätäni seinään, palata kuplani sisään ja lukita kuplan ovi takanani, kieltämättä tekee hyvää jutella erilaisten ihmisten kanssa. Saa vähän perspektiiviä ja muistan taas tuhannennen kerran olla iloinen valitsemastani tiestä.

On hirveän vaikeaa hyväksyä, etten voi muuttaa koko maailmaa. Toisaalta, kun vegaaniruokavalio kerta on niin epäterveellinen pelkkää lihaa sisältävään ruokavalioon verrattuna, enköhän tässä potkaise tyhjää minä päivänä tahansa.

Ps. En tainnut vastata otsikon kysymykseen.

YKS MIELI MILJOONA AJATUSTA, YÖ SAAPUU JA SE ON SYSIMUSTA

Maanantaina kaveri kutsui luokseen saunomaan. Ollaan tänä vuonna saunottu aika paljon, eli siis ainakin muutaman kerran. Muistin taas miten onkaan hyväksi sielulle riuhtoa itseään irti siitä toisinaan mielen valtaavasta ajatuksesta, etteikö arki-iltaisin voisi mennä ja tehdä. Liian usein jää vain kotiin ajattelemaan, että huomenna pitää taas herätä aamulla.

Tiistaina serkkunen tuli katsomaan loppuun perjantaina aloittamamme Aladdinin. Viilliinnyttiin ja katsottiin perään vielä Notre Damen kellonsoittaja. Jossain vaiheessa mentiin molemmat peiton alle piiloon, koska Mooses oli pelottava. Ja sitten mietittiin oltaisiinko mieluummin Frollon vai Jafarin kanssa. Ja mietittiin myös, että onpa meno muuttunut sitten lapsuuden.

Keskiviikkona lähdettiin kaverin kanssa töiden jälkeen pokemon huntille. Käveltiin Kampista Eiraan ja takaisin, pysähdyttiin raideille ja löydettiin Lapras, Charizard ja Snorlax. Kotiin päästyämme mietittiin, että tätä pitäisi tehdä useammin.

Tänään kaveri – sama kenen kanssa saunottiin maanantaina – tuli kanssani kantamaan sänkyä takapihan kierrätyslavalle. Ja tilasin uuden sängyn. Patja on onneksi edelleen, eli on nukkumapaikka puoleksitoista viikoksi. Todettiin, että nyt ollaan tasoissa. Molemmat on ollut kerran jeesaamassa toista muutossa ja molemmat on ollut kerran mukana kanniskelemassa toisen isoa huonekalua.

Koko viikon olen vetänyt vähän hysteerisenä, mutta onneksi se on purkautunut enemmän nauruna kuin itkuna. Tulevaisuus on oleva tasaisempi, tai näin ainakin toivon.

MULLA ON UUNI JA PYYKINPESUKONE – OLENKO SIIS AIKUINEN?

Mulla on myös kameran rulla täynnä kissakuvia ja osassa kissakuvista kissalla on pyöreät rillit ja salama-arpi. Mulla on viirinauha makuuhuoneessa, joka todellisuudessa on makuualkovi, mutta tykkään puhua siitä makuuhuoneena. Mulla kasvaa kultaköynnös tomaattimurskapurkissa, innostun kun löydän takapihan hevoskastanjasta pudonneen piikkipallon ja mun eteisen matto on ollu partsilla ”tuulettumassa” heinäkuusta asti. Mulla on keittiössä kissan raapimapuu, päätön mallinukke ja se uuni. Ristin uuden pyykinpesukoneeni Vilfredoksi.

Välillä olo tuntuu aikuiselta, välillä ei. Oon varmaan ennenkin puhunut miten miellän aikuisuuden tylsäksi ja vakavaksi, itse kun rakastan pelleillä, heittää tyhmiä vitsejä ja elää mahdollisimman aikatauluvapaata elämää. Ei pyykinpesukone aikuista tee, sanotaan varmasti jossain päin ja haluan uskoa sen. Ehkäpä se enemmänkin mahdollistaa elää aikatauluvapaasti. Tai niin aikatauluvapaasti, mitä tässä aikataulujen tahdittamassa maailmassa on mahdollista.

Vietin eilen iltaa kaverin ja hänen perillistensä kanssa, joista toinen hämmentyi kun kuuli minun olevan vasta 28-vuotias. Luuli kuulemma vanhemmaksi, ei varmaan millään pahalla. Lasten kanssa ollessa konkretisoituu se, että oikeasti olen aikuinen. Heille olen yleensä saman ikäinen kuin omat vanhemmat ja aikuinen riippumatta siitä miten elämääni elän.

Ehkä se on kolmenkympin läheneminen, kun alkaa itse luoda itselleen paineita, että mites tässä pitäisi alkaa elää. Vaikka aika pölö ajatusmaailma se on, tokkopa sillä isossa mittakaavassa nimittäin on väliä innostunko takapihan piikkipalloista vai en. Enkä välttämättä ikinä halua muuttua ihmiseksi, joka ei innostuisi piikkipalloista. Iän mukanaan tuoma seikka saattaa olla se, että kaipaan jotain merkityksellisyyttä. Ihan edes jotain pientä. Että olisi jokin asia, jonka jättäisin tänne jälkeeni. Tosin nyt alkoi kuulostaa, että lähenisin kahdeksaakymppiä kolmenkympin sijasta.

En tiedä vielä mitä se merkityksellinen voisi olla, mutta jos lähdetään tästä. Ehkä jokin vapaaehtoistyö, ehkä aktivismi tai ehkä alan tutkia muitakin puusta pudonneita asioita kuin vain piikkipalloja. Tai ehkä alan räppäämään, aina saan kovasti kehuja kun illanistujaisissa vedän spontaanisti JVG:n Mist sä tuut? (Part 1). Tai ehkä ne kehuu vain jotta lopettaisin.