
Otsikko sen kertoo. Keväästä asti olen ollut järkyttävän väsynyt ja hiljalleen se väsymys vain pahentui. Niin pahaksi, että iltapäivästä usein olotila on vastannut parin promillen humalaa ja havahdun aina silloin tällöin nukahtaneeni vessanpöntölle. Jokaöisistä kunnon yöunista (joita häiritsee korkeintaan vanhin poikani aamuyöstä) huolimatta väsymys oli mukana ja paheni vain.
Keväästä asti on ollut vähän muutakin remppaa, jotka kaikki vaan pahentuneet tähän päivään asti. Yhtäkkiä havahduin, miten hengästyn ihan kamalan helposti. Ei tarvinnut olla kuin pieni ylämäki, niin tuntui että happi loppuu ja hiki valuu. Treeneissä keskisykkeeni on ollut tasainen 170, eli aivan liian korkea, enkä vaan saanut sitä laskemaan. Joka kerta treenin jälkeen oli seuraavan vuorokauden ajan kuumeinen olo.
Ennestäänkin huono muistini olikin yhtäkkiä olematon ja se näkyi työnteossa. En yhtäkkiä enää ymmärtänyt mitään mitä minulle sanottiin. Aloin tehdä jotain asiaa ja havahduin hetken päästä siihen, etten muistanutkaan mitä olin tekemässä. Ajatus ei kulkenut ja stressitasot yllättäen nousi, kun tunsin olevani täysin hyödytön.
Kaikille näille oireille keksin selityksiä. Oli koronakevättä, oli hektistä töissä, oli rakkausasiaa ja rakkausasian päättymistä. Oli lomallejäämisstressiä, lomastressiä ja lomaltapaluustressiä. Erilainen maailma ja erilaisen maailman aiheuttamat muutokset.
Ehkä hengästyn ja sykkeet huitelee kevyen sykkden treenissä kahtakymmentä vaille maksimissa, koska olen vain huonossa kunnossa. Olen varmasti vain laiska ja liikun liian vähän. Ehkä en ymmärrä mitään ja unohtelen asioita, koska olen vain tyhmä. Olen huono työntekijä, joka ehkä on ihan väärällä alalla, kun ei langat pysy käsissä.
Kaiken tämän itseni soimaamisen keskellä oli kuitenkin vahva fiilis, että ihan oikeasti nyt ei ole kaikki hyvin. Että ei se voi siitä olla, että olen laiska ja tyhmä. Olin aiemminkin lukenut ferritiinistä, eli varastoraudasta, josta on viime vuodet kohistu paljon. Miten sen alhaisuus on yleistä ja miten sitä lähtökohtaisesti ei tutkita tai oteta vakavasti. Pakko myöntää, että minäkin ajattelin pitkään sen olevan vain jokin tämän hetken trendivouhotus. Vähän kuin jokunen vuosi sitten kaikilla oli yhtäkkiä kilpirauhasen vajaatoiminta.
Vähänpä tiesin ja nyt tuntuu kamalalta, että olen jonkun toisen oireista ajatellut vähätellen. Raudanpuutteesta kärsii arviolta 20 % hedelmällisessä iässä olevista naisista. Oma veikkaukseni on, että todellinen luku on isompi, mutta se ei näy tilastoissa, koska ferritiinimittauksiin pääsy on julkisella käytännössä mahdotonta. Mitä olen kokemuksia lukenut, lääkäreiden asenne on tietämätön ja suorastaan välinpitämätön.
Entä oma kokemukseni? Samoilla linjoilla mennään. Minä olen onnekas, koska satun kuulumaan kattavan työterveyden piiriin. Lääkäriajan sain seuraavalle päivälle päätöksestäni hakeutua ferritiinimittauksiin.
Lääkärin vastaanotolla, epäilyistä kertoessani ja oirelistaa kädessä puristaessani, labralähete hoidettiin ohimennen ja sivulauseella kuitaten. Enemmän tartuttiin siihen, että olen jo puoltoista vuotta sitten sanonut olevani väsynyt ja että itkin vastaanotolla.
Labratulokset tuli ja ne oli juuri sitä mitä odotinkin. Ferritiinini oli 17. S e i t s e m ä n t o i s t a. Viitearvo naisilla on 10-150. Jos arvo on alle 30, voidaan puhua raudanpuutteesta. Hemoglobiini oli ihannearvossa, mikä lukemani mukaan on yleistä (ja minkä takia ferritiinejä kieltäydytään mittaamasta). Olo oli helpottunut ja surullinen samaan aikaan. Helpottunut, koska syy kaikelle selvisi. Surullinen, koska olin soimannut itseäni ihan hirveesti, enkä ollut kuunnellut itseäni ja omaa oloani.
Kuitenkin, jos itse olinkin soimannut itseäni ja vähätellyt oireitani, ei se ole mitään verrattuna siihen miten lääkäri tätä on nyt vähätellyt. Odotin kovasti, että hän soittaisi tuloksista ja kertoisi jatko-ohjeita, koska en uskaltanut alkaa rautalisää popsia ominpäin. Lääkäri soitti ja sen kolmen minuutin puhelun aikana käski syödä rautavalmistetta kuuden viikon ajan. Vähän sillai ohimennen mainitsi. Ei mitään mainintaa määristä, ei mitään käskyä tulla kontrolliin. Kuuden viikon kuuri rautavalmistetta tuntuu naurettavalta, kun mistä tahansa löytää tiedon, että rautatasapaino palautuu hitaasti ja vie vähintään 6 kuukautta, jopa vuoden.
Helpotus siitä, että nyt saan apua, muuttui pettymykseksi. Laboratoriokokeissa näkyvä, selkeästi liian alhainen ferritiini ohitetaan, kuin se olisi jokin itsestään ohi menevä nuha. Ferritiinit olisi kuulemma hyvä saada viiteenkymppiin, siis vähintään 33 yksikköä ylöspäin, ja siihen kuulemma riittää kuusi viikkoa jotain rautavalmistetta kerran päivässä. Ja pakkohan sen on riittää, kun mitään kontrollia ei määrätty, eiku… (Sivumennen sanoen apteekissa oli erittäin hämmentynyt farmaseutti, kun kuuli etten ole saanut mitään annostusohjeita, että kuuri kestää vain kuusi viikkoa ja ettei kontrolilabroja määrätty.)
Koska muutakaan en voi, syön nyt kuusi viikkoa rautaa ja varaan sitten oma-aloitteisesti ajan labraan tsekkaamaan tilanteen. Jos ferritiinit näillä metodeilla on silloin vähintään 50, olen valmis syömään kaikki sanani.
Jos ei, varaan ajan toiselta lääkäriltä ja toivon vähän paneutuneempaa otetta.