MELKEIN EHJÄNÄ

Työmatkalla. Edellinen moinen oli maaliskuussa ja se tuntuu olleen edellisessä elämässä. Silloin muistan maanneeni hotellihuoneen sängyssä umpirakastuneena ja vatsa täynnä kevään ensimmäisiä sitruunaperhosia. Vaikka ulkona satoi vaakatasossa räntää. Seuraavana päivänä koko Suomi meni kiinni.

Eilen makasin hotellihuoneen sängyssä sydän taas puoliksi ehjänä ja vatsa täynnä nepalilaista ruokaa. Nepalilaista ruokaa, jota söin tuntemattoman, Jodelissa tapaamani tyypin kanssa. Vähän ylpeänä siitä, että minulla oli rohkeutta astua mukavuusalueelta ja lähteä tuntemattoman kanssa aikaiselle illalliselle. Ja iloinen siitä, ettei minua murhattu keskellä Tamperetta. Ulkona oli kovin tuulista, mutta silti aurinkoista.

Päivä kerrallaan ja aika parantaa, ne sanoivat kesäkuussa. Eivät ne paskaa puhuneet. Näin elokuun lopussa olen jo eroprosessissani vaiheessa ”henkilökohtaiset kostotoimenpiteet”, joita pyörittelen mielessäni niitä ikinä toteuttamatta. Toivottavasti kohta sydän on täysin ehjä, eikä ole enää tarvetta.

Tampere kohteli hyvin ja antoi minulle kaksi yllättävän hyvin nukuttua yötä, vegaanista suklaakakkua, nättejä iltataivaita hotellin ikkunasta ja neljä uutta pokemonia kokoelmiini.

PARASTA JUST NYT

Viikon verran valvottuja vuorokausia vaellettuani, halusin haastaa henkikultani huomioimaan hyviä hetkiä. Elämää edesauttaa elämänilon etsiminen, ettei erityisesti etsisi epämukavuutta. Päästäkseni pois pääni pimeydestä päätin pistää paperille parhaat pointit parilta päivältä. Kirjoittaminen kuitenkin kangertelee kirjainta kerralla kirjoittamalla, joten jätän joviaalin jaaritteluni ja jatkan juttujani jotenkin järkevämmin.

Fiuh. Mikä on parasta just nyt?

Subilta maanantaisin ja tiistaisin tulevat Potter-leffat, joita mainitsinkin jo katsovani kera Jodel-katsomon.

Vapaus tehdä etäitöitä, jolloin voi esimerkiksi (viime viikosta viisastuneena) tehdä etänä Potterin jälkeisen päivän ja näinollen käyttää lisäminuutteja nukkumiseen.

Mukavuusalueen ulkopuolelle meneminen, toisin sanoen meneminen tilanteisiin, jotka pelottaa aivan pirusti. Ja kun ne tilanteet menee hyvin, voit huokaista. Ja sen jälkeen alkaa taas pelätä, jotta mitäpä jos ei ensi kerralla sujukaan näin hyvin.

Kaverin häiden fiilistely. Kun on enää pari yötä jäljellä, uskaltaa päästää irti stressistä, että mitä jos nyt nappaakin jonkin pöpön. Vaikka eihän sitä koskaan tiedä, mitä vielä ehtii tapahtua (kop kop).

Kun huomaa yhtäkkiä taas nauravansa monta kertaa päivässä.

Yhtäkkiä läheltä löytyvä kaveriporukka, keiden kanssa heittää hyvää ja huonoa juttua whatsapissa ja juoda viintä puistossa.

Pokemon GO, jota aloin taas pelata monen vuoden tauon jälkeen. Tosin alkujaanhan idea lähti siitä, kun mietin pitäisikö kuitenkin mennä Tinderiin. Pelkkä ajatus alkoi välittömästi ahdistaa niin paljon, että tuli tarve katsoa Bulbasauria takaapäin (paras sielunrauhoittaja!). Lopputulemana en ikinä mennyt Tinderiin, mutta tajusin yltäväni uuden kotini sohvalta kolmelle pokestopille. Että taas mennään.

Otsatukanreuhkani on vihdoin kasvanut sellaisiin mittoihin, että sitä voi pitää auki näyttämättä Kasper Koposelta.

4 x ON MY MIND

1/ Mitä korona tekee syksylle, maailmalle, työlle ja elämälle ylinpäätään. Varsinaisesti en pelkää tartunnan saamista ja uskon, että riskiryhmiä pystytään myös suojaamaan. Mutta perkele, jos kaikki pistetään taas kiinni, talous kaatuu, etätyöt jatkuu ja kaikki ahdistaa. Mieluummin ottaisin sen koronan. Ei Suomi tätä pysty pysäyttämään, joten vika tikki on taas vetää tartunnat nolliin hetkeksi, kunnes aletaan taas alusta. Ja sit tää ei lopu ikinä.

2/ Miten ällöttävän paljon vapauksia Harry Potter -leffoissa on otettu. Ja joo joo, tiedän että leffat pitäisi ottaa omina teoksinaan, mutta silti. Tekee pahaa aina, kun joku sanoo rakastavansa Pottereita, mutta on nähnyt vain leffat. Eniten häiritsee (juonikuvioiden poisjättämisen ja keksittyjen kuvioiden lisäämisen jälkeen siis) miten jokainen hyvä kohtaus (mahtavalla dialogilla) on pilattu joko dramaattisella kaksintaistelulla tai huutamisella ja räyhäämisellä (vaikka kirjoissa painotettiin rauhallisuutta). Ja Pottereista puheenollen; ostin eilen Cmoren kuukaudeksi, koska halusin katsoa Azkabanin vangin livenä Subilta, jotta pystyin osallistumaan leffakatsomoon Jodelissa. (En tiedä tajusiko normaalit ihmiset tuosta yhtään mitään.)

3/ Kaveri kutsui itsensä yökylään sunnuntaina ja se oli maailman parasta. Vaikka rakastan olla yksin, oon huomannut olevani onnellinen, kun mulla on kavereita kylässä. Ja kun sanon onnellinen, tarkoitan ihan tosi onnellinen. Sellainen onnellinen, että muistellessani miten tallinnanmatkan jälkeen hengailtiin mun luona juomassa viintä tai miten muuttopäivänä kaverit vain oli täällä, tulee lämmin olo sieluun ja sydämeen. Samoin yökylävieras oli ihana. Oli aamulla seuraa, jonka kanssa möllöttää hiljaa vierekkäin kahvia juoden ja salkkareita katsoen.

4/ Miten aina elokuussa tekee jo mieli alkaa kerrospukeutua, vaikka ulkona on asteita kaksviis. Kesää odottaa aina hartaasti, koska kevät tuntuu ikuisuudelta, muttei siitä lopulta jaksa nauttia kuin pari kuukautta. Sitten kelpaisi jo pimenevät illat, kirpeät aamut, uuden alun tuntu ja melankolia. Ja vaikka nyt – normielämään hetkeksi kiinni päästyään – pelottaa millainen syksystä tuleekaan, silti sitä jo odottaa. Ehkä pitäisi opetella elämään hetkessä, etenkin elokuussa.

VIIKONLOPPU IHMEITÄ TÄYNNÄ

Ensimmäinen viikonloppu loman jälkeen oli sangen mukava. Siihen mahtui kummitytön synttärit, metsäretki, Suomenlinna, Pata-ässä, mustikkamaa ja yllättäviä yökylävieraita. Siinä missä lomapäivät toisinaan valui ohi hujauksessa, viikonloppu tuntui ikuisuudelta.

Kuten olen sanonut, ei tämä kesä ole ollut helpoimmasta päästä. Samalla kun olen yrittänyt antaa itselleni aikaa, olen toivonut voivani pakottautua eteenpäin. Tietäen ettei se niin toimi, mutta silti välillä yrittänyt. Sen jälkeen turhautunut, kun ei lopputulema ollutkaan hyvä, vaan edelleen olo on kurja. Aina rauhoittuessani olen silloinkin toivonut voivani hypätä ajassa eteenpäin, aikaan kun olo on vähemmän kurja. Sellaiseen hetkeen, kun voi taas tuntea jotain ja hetkeen, kun yhtäkkiä tajuaa ettei olekaan enää niin kurja olo.

Nämä hetket tuli viikonloppuna. Ehkä se oli yksi poikkeus ja kurjuus palaa (ja aivan varmasti vielä palaa, koska niin kurjuus tekee). Tai ehkä se oli merkki, että pahin on ohi.

Ja ehkä tässä arkeen palatessa teen paluun myös blogiin. Koska voi juku, kun on ikävä kirjoittamista.

MITÄ HALUAN MUISTAA KESÄSTÄ

Tänään, sunnuntaina 2. elokuuta, on kesälomani viimeinen päivä. Viisi viikkoa meni näin jälkikäteen ajateltuna hujauksessa, vaikka jossain kohti tuntui ettei loma lopu ikinä. Toim. huom. silloin se oli raskas ajatus.

Loma ei ollut sitä, mitä vielä muutama viikko ennen sen alkua odotin. Loma ei ollut helpoin mahdollinen, sitä edeltävät viikot kun olin turruttanut synkän sieluni työnteolla. Lomalle ei ollut likimain mitään suunnitelmia, mikä itsessään pelotti. Ilman suunnitelmia on paljon aikaa ja kun on aikaa, ehtii ajatella. Enkä minä halunnut ajatella.

Monia asioita voi elämässään paeta, mutta ei itseään. Tai ehkä joku voi, mistäpä minä sen tiedän. Itse en eli ehkä loma tuli hyvään saumaan. En voi sanoa eläneeni elämäni kesää, mutta välillä on jo helpompi hengittää.

Paljon mahtui tähän kesään hyviäkin asioita. Lopulta enemmän hyvää kuin pahaa, mistä olen kiitollinen. Mietin aiemmin mitä tästä kaikesta jää käteen vai tarviiko mitään jäädäkään, mutta kyllä tästä jää. Paljon asioita, mitä haluan muistaa.

Haluan muistaa miten ensimmäisenä lomalauantaina polskittiin kaverin ulkoporeammeessa, viinilasit käsissä, auringosta ja musiikista nauttien. Haluan muistaa miten kaveri onnellisena sanoi olevansa niin iloinen että jaksoimme sinne tulla. Ei midist hei.

Haluan muistaa miten Olavi Uusivirran keikalla hän lauloi ensimmäisenä lauluna Ehkä sun on pakko mennä ja minä itkin aurinkolasien suojissa. Haluan muistaa miten seuraavana aamuna makasin sängyssä ja tuijotin kattoa, yrittäen ymmärtää että tätä tämä on seuraavat viisi viikkoa.

Haluan muistaa miten en muista ensimmäisestä kahdesta viikosta muuta kuin satunnaisia välähdyksiä. Haluan muistaa miten viisi viikkoa on niin pitkä aika, ettei tahdo sen päätteeksi erottaa päiviä toisistaan.

Haluan muistaa sen yhden viikon – muistamatta mikä viikko se oli – kun vain hengailtiin. Hengailtiin porukassa, johon tutustuin yhden ystävän kautta, johon aikoinaan olen tutustunut toisen ystävän kautta. Haluan muistaa sen tunteen, kun vietät aikaa käytännössä tuntemattomien ihmisten kanssa, jotka silti luulee tunteneensa aina.

Haluan muistaa miten kaverin kanssa suunniteltiin päivämatkaa Porvooseen, mutta ei ikinä päässyt sinne. Sen sijaan istuttiin Vallilassa sillan alla useammankin kerran. Haluan muistaa miten vaihdeltiin yhtä avaamatonta pähkinäpussia ties kuinka kauan, ennenkuin lopulta saatiin se syötyä.

Haluan muistaa monet puistoistuskelut, parit rantsureissut ja kaikki pihajuhlat. Haluan muistaa miten lähdettiin keskellä päivää skumpalle kaverin uuden työpaikan kunniaksi. Matkan Tallinnaan, jolloin oltiin maailman väsyneimpiä ja naurettiin ihan hulluna. Ja sen, miten matkan jälkeen jaksettiin kuitenkin valvoa minun luona punaviintä juoden.

Haluan muistaa ne muutamat aamuun asti venyneet illat ja päivät, joina aika liikkui ohitseni.

Haluan muistaa miten siskokarhun kanssa kelluttiin mökillä uimapatjoilla. Haluan muistaa miten hän kiikutti hämähäkkejä sisältä ulos, joskus minun pyynnöstä ja joskus ennenkuin olin edes huomannut. Haluan muistaa miltä näytti, kun ankkaperhe hyppäsi peräkanaa järvestä kalliolle ja kaikki ne erät dominoa, jotka voitin.

Erityisesti haluan muistaa siskokarhun kauhistuneen parkaisun, kun metsäretkellä toivoin juurakkoisen polun tilalle asfalttipolkua. Kuulemma ei ollut sopivaa ehdottaa moista, jos vaikka kylän pormestari kulkisikin perässämme ja ottaisi ideoita.

Sellainen se oli, kesä 2020. Ei tavanomaisin eikä elämäni kesä. Mutta silti aivan hyvä.