Not all those who wander are lost.
Siinä se oli, kesäkuu.
25 kuvassa.
Kolmekymmentä päivää, kaksi niistä lomapäiviä.
Tuhansia tunteita, joihin mahtui niitä hyviäkin.
Ei ollut helpoimmasta päästä tämä kesäkuu, mutta joskus on ollut vaikeampiakin.
Hyvä silti, että se on nyt ohi.
Heinäkuu tuo ennustusten mukaan vesisadetta ja takatalven, mutta ehkä paljon muutakin. Katsellaan sitä sitten.
Heräsin ensimmäiseen lomapäivääni kello kahdeksan ja nolla viisi. Keitin kahvit ja lähdin kellariin pesemään pyykkiä. Koska niin kaikki hyvät lomat alkaa.
Samoihin aikoihin siskokarhu kysyi lähdenkö uimaan jahka pyykit on kuivumassa ja lähdinhän minä. Pyöräiltiin munkkaan, uitiin ja syötiin jäätelöt. Sitten alkoikin jo taivas synketä ja palasin kotiin, valmiina viettämään kesälomani loput 34,5 päivää. Ilmeisesti vesisateessa.
Nukuin päikkärit sohvalla ja näin unta töistä. En tiedä vielä tuntuuko, että olisin lomalla tahi tiedänkö edes miltä lomalla kuuluisi tuntua.
Menemisiä on buukattu sopivasti ja yritän välttää joka päivälle jotain suunnittelemista, vaikka tuntuisi turvalliselta ajatukselta turruttaa kaikki yksinolon tuomat ajatukset sosiaalisuudella. En tiedä onko kuumassa kämpässä yksin makaaminenkaan kovin mieltä ylentävää, mutta kärsimys kaiketi karaisee.
Myös mikä karaisee, on puolikkaan makaronipussin kaataminen lattialle kesken ruoanlaiton. Toivottavasti ei ollut suora ennustus lomani kulusta.
Viime syksyllä kissatohtorilla vastaanottoihminen kysyi Mooseksen syntymäpäivää. Kun kerroin etten karvapyllyn taustasta (katuelämää ja HIV-tartuntoja) johtuen tiedä sitä, vastaanottoihminen kysyi juhlimmeko syntymäpäiviä.
”Ei, me juhlitaan vuosipäivää”, vastasin.
”Voikun kiva! No koska se on, jos laitetaan se tähän?”, vastasi vastaanottoihminen.
Se, että jonkun mielestä on vain ihanaa kun vietän kissan kanssa vuosipäivää, sai hymyn huulilleni. Tosin se hymy jäi kakkoseksi, kun puoli tuntia myöhemmin kissatohtori alkoi kiinnittää verenpainemittaria Mooseksen häntään, mutta se onkin jo toinen tarina se. Vuosipäivää me kuitenkin juhlimme ja se päivä on tänään.
Kuusi vuotta Mooseksen kanssa tuntuu toisaalta lyhyeltä ja sitten taas niin kovin pitkältä ajalta. Kuudessa vuodessa ehtii tapahtua paljon ja ihminen jos mikä muuttuu siinä ajassa. Kissat ei välttämättä muutu, tai ainakaan Mooses ei ole niin muuttunut. Ulkonäöllisesti hän on yhtä karvainen, pehmoinen, söpö ja isoluinen, kuin sinä maanantaipäivänä kesäkuussa 2014, kun hain hänet uuteen kotiinsa. Luonnekin on pysynyt melkoisen samana. Mooses on edelleen hyvin itsetietoinen ja rakastaa huomiota sekä (luonnollisesti) omistaa niin minut kuin kaiken maallisenkin seiniemme sisällä. Mooses rakastaa ihmisiä – erityisesti heitä jotka myös rakastavat häntä – mutta jos joku ei hänestä pidä, on tunne molemminpuolinen. Ja se näkyy.
Kuuteen vuoteen mahtuu monia unettomia öitä. Siihen mahtuu aamuöisiä ralleja, oksentamista sänkyyn ja pieniä vaaleanpunaisia tassukoita, jotka läpsivät naamaa. Siihen mahtuu karvapalloja vaatteissa, ruoassa, suussa ja nenässä. Kipattuja vesilaseja, pudotettuja tavaroita ja mahtuupa yksi kaadettu kirjahyllykin. Siihen mahtuu matkustamista hoitopaikkoihin, houkuttelua kuljetuslootaan sekä yllättäen kolminkertaiseksi kasvanut kissanpylly, joka jumittaa kuljetuslootan oviaukolla, jottei varmastikaan saa Hänen Kuninkaallista Korkeuttaan sisälle ängettyä.
Kuuteen vuoteen mahtuu myös monet yhdessä sylikkäin nukutut päikkärit, paljon naurua ja lohdun tunteita synkkinä hetkinä. Siihen mahtuu lukemattomia öitä samalla tyynyllä (kunnes älysin luovuttaa), veden juontia vessaharjatelineestä ja se yksi kerta, kun hän istui lautasella. Ennenkaikkea kuitenkin kuuteen vuoteen mahtuu suunnattomasti rakkautta ja kiitollisuutta siitä, että Mooses valitsi minut.
Päivääkään en vaihtaisi pois. (Muutaman yön kylläkin voisin.)
Kesä tuli ja se tuli varkain. Taitaa olla meikämantun kohtalo, että kesän alku menee aina enemmän tai vähemmän sumussa. Viikko kesäloman alkuun, enkä kaikista parvekkeella vietetyistä tunneista (ei tosin yhtenäisistä, koska säkkituolissani ei sulamatta pysty hengaamaan puolta tuntia pidempään) huolimatta ole edes tajunnut, että nyt on kesä. Vähän epätyypillinen kesä kesäkuuksi, mutta kesä.
On lämmin. On lämmin päivällä ja ennenkaikkea on lämmin yöllä. On niin lämmin, että se lämpö jää auringon laskettuakin.
Vielä keskiviikkoaamuna kaikki juhannussuunnitelmani oli olemattomia. Tai oikeastaan niitä ei ollut. Oli yksi kutsu grillibileisiin, joihin tiesin melko varmasti etten osallistuisi. Ei siksi etteikö sielua olisi kutsu lämmittänyt tai siksi etteikö siellä varmasti olisi ollut hyviä ihmisiä. Vaan siksi, etten tällä hetkellä juuri jaksa, pysty tai halua olla sosiaalinen muiden kuin omien ihmisteni seurassa. Suurien myllerrysten keskellä minä vetäydyn. Haluan olla pääasiassa yksin ja rypeä itsesäälissä, mikä kuulostaa pahemmalta kuin se oikeasti on. Se on vain tapani käsitellä asioita.
Keskiviikkoiltana päädyin yllättäen yhden ihmiseni seuraan ja minut kutsuttiin hänen luokse grillaamaan lauantaina. Tai voi olla jotta kutsuin itse itseni, kukapa näistä kirjaa pitää. Tänään juhannusaattona (vaikka virallisesti on jo juhannuspäivä) lähdin Kuusiluotoon lampuukeja rapsuttamaan. Olin viime juhannuksenakin ja lupasin tulla ensi vuonna uudestaan. Siellä viereen istui venäläinen perhe. Tuntemattomasta syystä, koska vapaata lääniä riitti. Ehkä muiden ihmisten läsnäolon aiheuttaman paineen alla päädyin sopimaan mölkkyturnauksen kaverin kanssa illalle.
Nakeltiin siis mölkkyä, mikä oli mukavaa. Voitin yhden matsin ja hävisin kaksi, mutta toisaalta voitin sen, mikä heitettiin vasemmalla kädellä. Kaveri oli päättänyt mennä keskiyöllä uimaan ja koska kotona odotti lähinnä sipulihyllyllä nukkuva Mooses, lähdin seuraksi. Enimmäkseen henkiseksi tueksi, koska minähän en ui ennenkuin on oikeasti kesä.
Mutta niin vain se kesä taitaa olla jo nyt. Kesä tuli huomaamattani, kesä tuli vaikkei lopulta sellainen mitä halusin. Tuli myös keskiyön uinti, koska miksei sitä haluaisi nakuilla juhannusyönä Katajanokalla. Kuvanmukaisissa maisemissa.
Uinnin jälkeen katsoin vastarannalle, avasin kaverin minulle tarjoaman kaljan, kuuntelin sieltä jostain kuuluvaa musiikin väreilyä. Tunsin olevani enemmän elossa kuin viimeiseen kahteen viikkoon ja taas iski se tunne; kaikki järjestyy. Ja ne oli oikein mukavat neljäkymmentäviisi sekuntia.
Kolmesti olen aloittanut ja lopettanut. Avannut tämän tekstikentän ja sulkenut sen. Tyhjänä, muutaman sanan tai kahden lauseen jälkeen. Joltain toiselta lainattujen lauseiden, koska olen niin turta etten pysty keksimään omia sanoja. Yritän silti.
Suuri idolini Antti Holma joskus sanoi: elämä on pääasiassa kärsimystä.
Antti on usein oikeassa, en siis kyseenalaista tuota lausetta. Kuitenkin uskon myös toista idoliani, totuuden torveani ja it-tukihenkilöäni, joka joskus sanoi: elämä on sellaista, mitä siitä itse tekee.
Totuuden torvenikin on usein oikeassa.
Näiden kahden sanoman varjossa yritän rämpiä tätä elämää läpi, niin että kaikilla olisi mahdollisimman kivaa. Haluan olla hyvä heille, joista välitän. Haluan uskoa ihmisistä hyvää ja luotan heidän sanoihin, heidän joista välitän. Mutta lopulta en voi vaikuttaa juuri mihinkään, en edes omaan elämääni niin kauan kuin elämässäni on myös muita ihmisiä. Minä voin yrittää olla paras mahdollinen minä, uskoa hyvää ja luottaa. Jos joku päättää, ettei se riitä, sitten se ei riitä.
Olen turta enkä voi edes olla vihainen. Paitsi ehkä itselleni. Silloin voin jossitella tästä ikuisuuteen, etsiä syyt kaikelle. Keksiä ne, jos ei muuten löydy. Koska niin minä teen. Koska en pysty hyväksymään ettei kaikkeen ole syytä ja selitystä. Seurauksia on aina ja niiden kanssa pitää elää. Ja ennenkaikkea pitää elää.
Pyhimys: Kynnet, kynnet
mantu. 