KOLMETOISTA IHANAA ASIAA

Kun Mooses tassuttelee unesta herättyään mun luo ja sanoo vähän käheällä äänellä ”MMÄ-ÄÄY”

Kun pääsee yöllä ylös nousemisen jälkeen takaisin lämpimään peiton alle

Ensimmäinen hörppäys aamukahvista

Kun tekee tosi paljon mieli jotain ja sitten saa sitä

Kun lukee niin hyvää kirjaa ettei pysty lopettaa lukemista

Kun meinaa nukahtaa sohvalle ja puoliunessa kömpii sänkyyn, nukahtaen heti

Kesän ensimmäiset pisamat

Kun ulkona on lämpimämpi kuin sisällä

Kun hetkellisesti tulee sellainen tosi vahva tunne, että kaikki järjestyy

Kun aamulla puoliunessa vieressä toinen kietoo käden ympärille

Mooseksen vaaleanpunaiset tassukat

Omille vitseille nauraminen

Kun opettelee jotain ja sitten yhtäkkiä, naps vaan, hiffaa miten juttu toimii

KOTIJUTTUJA JA VÄHÄN KESÄ(RULLA)JUTTUJAKIN

Löysin torista partsilleni säkkituolin ja siinä ansiokkaasti lojuin viikonlopun. Tai siis perjantain ja lauantain, koska sunnuntai valkeni harmahkona. Tein siinä lojuessani havaintoja maailmasta, kuten että aurinko paistaa suoraan partsilleni klo 14 asti. Sen jälkeen se menee pariksi tunniksi puiden taakse, kunnes tulee esiin uudestaan. Havaitsin myös parvekkeeni olevan juuri sopivan kokoinen, sillä mahdun sinne makoilemaan suorana. Ja jää vielä muutama sentti luppotilaakin. Pisamakokoelman kerrytys on virallisesti alkanut.

Tein myös pitkästä aikaa kesärullia ja niistä piti tietenkin laittaa kuva. Vaikkei ne tämän enempää aiheeseen liity.

Olen asunut tässä kodissa kohta viisi kuukautta ja vähitellen sitä on unohtanut missään muualla ikinä edes asuneensa. Siinä viidessä kuukaudessa muutenkin elämä jokseenkin keikahtanut, mikä tekee menneestä vielä kaukaisemman käsitteen. Täällä olen välillä tuntenut itseni melkein aikuiseksi, niin aikuiseksi kuin 28-vuotias yhden kissan ja yhden robotti-imurin yksinhuoltajaäiti voi tuntea.

Olen myös huomannut (viimeistään nyt) etten osaa sisustaa. Sen takia tässä postauksessa, joka mitä ilmeisemmin päätyi käsittelemään kotiani, ei ole yhtäkään kuvaa sisustuksestani. Viihdyn täällä loistavasti, mutta en edes itse tiedä miltä haluaisin täällä näyttävän. Näinkin taivaanrannan maalariksi olen sisustusjutuissa pelottavan käytännöllinen; mietin siivouksen helppoutta ja seinään porattujen reikien paikkaamista sitten joskus kun muutto taas koittaa. Lisäksi inhoan kaikkea ylimääräistä ja turhaa sälää, huolimatta siitä että vanhempi poikani rakastaa koriste-esineitä. Ja erityisesti niiden pudottelua.

Suunnitelmia on, suunnitelmia on. Toistaiseksi ainoa toteutunut suunnitelma on ollut tuo säkkituoli. Eikä yhtään liian aikaisin toteutunutkaan; kesä tuli kuin muumilaakson viidakko. Yhdessä yössä.

CRUELTY-FREE FRIDAY // AI SÄ OOT VEGAANI, NO LENNÄTKÖ LENTOKONEELLA?

Yksi yleisempiä kysymyksiä, mitä minulta vegaaniuteeni liittyen kysytään, on syyt sen takana. Olenko vegaani eläinten, ilmaston vai terveyden takia. Loppupeleissä tietenkin kaikkien (tuossa järjestyksessä), mutta olen sen verran tiukkis, ettei voi olla kuin yksi syy olla vegaani. Veganismi on eläinoikeusaate.

Toki voit syödä pelkkää kasviperäistä ruokaa terveys- tai ilmastosyistä, mutta veganismin kannalta se on vähän kuin ottaisi kaurakermat ja valikoidut mansikat. kakun päältä. Kasviperäisen ruoan syöminen, mutta samalla nahkavaatteiden ostaminen ja delfinaarioissa vierailu on vähän kuin olisi feministi, jonka mielestä äänioikeus ja aborttimahdollisuus riittää, ja kas, maailma on tarpeeksi valmis.

Ymmärrättekö pointin? On olemassa tietyt käsitteet, jotka tarkoittaa tiettyjä asioita, eikä niiden merkitystä voi valikoidusti muuttaa. Yhtä usein kun olen kuullut jonkun sanovan ”kannatan tasa-arvoa, mutta en ole feministi”, olen kuullut tuon otsikon kysymyksen. Veganismi ei ole ilmastoaate yhtään enempää kuin feminismi on miesviha-aate.

Miksi tällainen kirjoitus aiheesta? Koska käsitteiden käyttäminen väärin levittää myös väärää tietoa ja aiheuttaa otsikon kaltaisia tilanteita. Ja ennenkaikkea siinä unohtuu se koko veganismin ydin: eläimet.

Jokainen saa kutsua itseään miksi ikinä haluaa ja jos joku kertoo olevansa vegaani, en minä siinä ala tiukkaamaan delfinaariovierailuista tai nahkatakin aitoudesta. Mutta aina kun joku, viimeksi eräässä pienimuotoisessa illanvietossa, kertoo minun olevan vegaani eläinten eikä ilmaston takia, korjaan ettei ole muuta syytä olla vegaani, kuin eläimet. Koska veganismi on eläinoikeusaate. (En muuten ymmärrä miksi aina illanvietoissa ihmiset haluaa keskustella veganismista, luulisi orjuuttamisen ja tappamisen olevan aika tunnelmaa latistava aihe.)

Se miten kukakin itsensä määrittelee, tai määritteleekö ollenkaan, on isossa kuvassa melko pieni asia. Ymmärrän myös, että saattaa tuntua helpommalta kertoa elämäntavan syyksi vaikka ilmasto ja terveys kuin eläimet. Kaksi edellä mainittua aihetta on yleisesti tiedostettu ja jatkuvasti esillä, viimeksimainittua yritetään piilotella viimeiseen asti. Kuitenkin on ristiriitainen ajatus, että joku kutsuu itseään vegaaniksi istuessaan delfinaariossa nahkahousut jalassa, koska syö pelkkää vegaanista ruokaa. En näe paljoakaan eroa feministiin, joka osallistuu abortin vastaiseen mielenosoitukseen. Ja molemmat ihmiset toiminnallaan levittää väärää viestiä.

Kyllä, olen vegaani ja lennän. Syön myös silloin tällöin kaukaa lennätettyjä avocadoja ja oikeastaan mitä vaan mikä ei ole toisen eläimen ruumista tai eritettä. Olen myös polttanut tupakkaa ja yksityisautoilen, jos se helpottaa elämääni. Teen ekologisia valintoja parhaani mukaan, haluan välttää kaikkea vältettävissä olevaa kulutusta ja viimeksi olen lentänyt toukokuussa 2018, koska mitään reissua en ole saanut aikaan sen koommin. Pelkästään vegaaninen ruokavalio säästää tolkuttomasti luonnonvaroja, eikä missään nimessä huono valinta vaikka nahkahousuja käyttäisikin.

Jos ilmasto on jollekin syy siirtyä kasviperäiseen ruokavalioon, go for it. Ja kutsu itseäsi vegaaniksi, jos se helpottaa, ehkä ruokavaliomuutoksen myötä alkaa myös eläinoikeusasiat kiinnostaa. Mutta silti jatkan tämän asian korjaamista niin kauan, kun joku kysyy minulta lennänkö lentokoneella tai miksi olen vegaani. Tiedossa siis vielä monet iltamat, joiden pääpuheenaihe on ruumiiden syöminen.

EHKÄ SÄ OOT MAAN PINNALLA JA MÄ OON YLHÄÄLLÄ PILVISSÄ

Koko viikon mulla on ollut todella inhottava fiilis. En tiedä onko tämä seurausta huonoista yöunista vai onko huonot yöunet seurausta tästä, mutta olotila heittelee ja rajusti. Ensin olen todella seesteinen ja kaikki tuntuu olevan hyvin, tulevaisuus on valoisa ja maailma kaunis. Seuraavassa hetkessä iso käsi tuntuu kuristavan kurkkuani ja pidättelen itkua, jonka tunnen tulevan hysteerisellä voimalla.

Kaikki tämä, enkä tiedä miksi.

Tänä keväänä olen viimeistään tajunnut olevani tunteella elävä ihminen. Ihan todella tunteella elävä. Tunteineni kuljen aniharvoin mitään keskitietä, vaan enemmänkin ääripäissä. Teen päätöksiä tunnepohjalta ja luotan aika vahvasti omaan intuitiooni. Välillä lopputulos on hyvä, välillä ei. Ja välillä tunteella eläminen on kivaa, välillä ei.

Ajattelen kaikella olevan jokin syy taustalla ja asian katsominen sen syyn kautta helpottaa ymmärtämistä. Omien tunteiden takana on myös aina syy, välillä selkeä ja välillä ihan tosi epäselvä. Tällä hetkellä mennään jälkimmäisellä (vaikka epäilen syyn olevan hormonit). Valitettavasti pahaa mieltä ja itkuista oloa olisi helpompi sietää, jos syy olisi jotain konkreettista. Kun selkeää syytä ei ole, alkaa vaan entisestään ahdistaa ja koska väsyneenä rationaalinen ajattelu on normaaliakin vaikeampaa, lopputulos on päänsisäinen maailmanloppu. Kun saan päähäni kaikki pahimmat mahdolliset vaihtoehtotodellisuudet, samaan aikaan. Ja olen varma, että ne kaikki toteutuu, koska niinhän maailma minulle kostaa viimeisten kuukausien onnellisuuteni.

Tasaisin väliajoin olen miettinyt jahka olen seinähullu ja valmis kärrättäväksi jonnekin pehmeään paikkaan. Mutta, koska aina hulluuden välissä osaan katsoa syitä takanani, yritän olla lempeä itselleni. Eiköhän kaikilla menneisyys vaikuta käytökseen – toiset sulkeutuu, toiset menee vessaan itkemään.

KIITTI NYT RIITTI TAAS HETKEKSI

Pidin viime tammikuun somelakkoa. Sen jälkeen huomasin, että somea tuli kuin vahingossa seurattua tosi vähän. Hetken aikaa. Sitten se some taas palasi elämään ja kaiken toimeettomuuden keskellä vähän liiaksikin. Nyt päätin taas rajoittaa.

Välihuomautuksena, että omalla kohdallani some on lähinnä instagram (ja tosi harvoin facebook).

En suhtaudu mitenkään negatiivisesti someen, en todellakaan. Mun mielestäni se on oikein kiva paikka, ainakin silloin tällöin. Lähinnä nähdä mitä kaverit on tehnyt (kyllä olen liian epäsosiaalinen soitellakseni ja kysyäkseni), nauraa hauskoille jutuille ja toki ladata sinne omaa elämää ja saada itsetuntoa hiveleviä tykkäyksiä. Onneksi somessa voi myös ottaa kantaa tärkeisiin asioihin, tuoda ääntään kuuluviin ja puhua myös niiden äänettömien puolesta.

Mutta, mutta mutta, ei käy kieltäminen etteikö sisältö olisi pinnallista. Koska onhan se ja itse lukeudun siihen samaan. En laittaisi mitä vaan kuvaa esille, vaan mietin filtterit ja esteettisyyden. Vaikka en yhtään esteettinen olekaan. Instan explore-sivulta voi yhdellä silmäyksellä nähdä tämän hetken trendit; vaatteet, asusteet, poseeraukset, kuvatekstit ja filtterit. Same same but same. En ole tarpeeksi in siihen porukkaan, mutta liian visuaalinen toiseenkaan ääripäähän. Eikä sinne feediin tule muutenkaan lisättyä kuvia kuin aniharvoin, koska jotenkin se täydellisen harkittu harmonian tavoittelu on tarttunut meikämantuunkin.

Miksi sitten somelakko? Koska kaikesta tuosta tulee ähky. Niistä trendikkäistä kuvista sekä oman itseni esiintuomisesta. Rakastan kuvia ja kuvaamista, mutta en halua ottaa niitä vain julkaistakseni ne. Ja mietin, että jos minullekin, aikuiselle ihmiselle, tulee somekuvista ähky olo, mitä ne saa aikaan itseäni puolet nuoremmassa ihmisessä?

Otetaas tämä lakko tuonne toukokuun loppuun, ainakin. Ja siihen mennessä pitää lukea vähintään kaksi kirjaa. Neljä, jos luen keskeneräisiä. Ja Pottereita ei lasketa, vaikka niitäkin saa lukea.