LONG TIME NO OOTD

Teen nyt jotain, mitä en ole tehnyt hirmu pitkään aikaan; esittelen päivän asuni!

Muistan blogini (ei tämän eikä edellisen, mutta sitä edellisen) alkuaikoina, miten olisin halunnut kuvata päivän asujani, mutta kynnys oli kamalan suuri. Vuosi taisi olla 2012 ja siihen aikaan oltiin blogeissa jo päästy pitkälle pokkarilla kuvatuista päättömistä asukuvista keittiön loisteputken valossa, joten luonnollisesti tuntui mitättömältä itse postata kuvia, jotka ei paljoa tuosta ensin mainitusta poikenneet. Tai ehkä onneksi vähän. En myöskään kokenut oman tyylini olevan mikään erikoinen ja ihmeellinen, mikä varmasti oli ihan totta. Kuitenkin niitä vaatteitani esittelin, useimmiten peilin kautta kuvattuna ja jokseenkin ironisesti, ja se oli ihan oikein tehty se. Olipahan ainakin minun näköistä sisältöä.

Tyylini ei tänä päivänäkään ole erikoinen tai ihmeellinen, itseasiassa se on aika tasan sama mitä kahdeksan vuotta sittenkin. Ehkä vähän tummempisävytteinen, mutta kuitenkin. Tuntuu ihanalta katsoa vuosien takaisia asukuvia, niitä peilin kautta otettuja, ja todeta että edelleen voisin nuo pukea päälle. Usein ihan konkreettisesti, koska suurin osa vaatteistani on vähintään kolme vuotta vanhoja. Vanhin vaatteeni – jos isikarhun kalakerhopaitaa vuodelta 2007 ei lasketa – on ostettu wanhojen risteilyltä Tukholman Monkista, helmikuussa 2010. On muuten varsin passeli edelleen.

Mutta joka tapauksessa, postauksen alussa näkyvästä tuplapeilikuvasta voi bongata päivän asuni sekä paljon erään nimeltämainitsemattoman nelijalkaisen turkkia. Ja nämä kuvat oli pakko ottaa, koska löysin tuon pörrötakin facebook-kirppikseltä keskiviikkona ja se on pehmeämpi kuin Mooses. Toisekseen tänään sai käyttää aurinkolaseja, jotka niinikään on facebook-kirppikseltä, mutta ostettu kesällä 2018. Kuvasta ei näy, mutta alla on Monkin kolitsi, jonka ostin alennusmyynnistä joulukuussa 2017 ja saman vuoden alkusyksystä ostin myös jalassani olevat maiharit. Farkut ostin ehkä tammikuussa ja ne on lähestulkoon ainoa vaate, jotka annan itseni ostaa uutena ilman tunnontuskia. Syystä että parsin aina farkkujani ihan loppuun asti ja näin ne saa kuukausia lisäaikaa sekä syystä että farkkujen ostaminen on muutenkin aivan berberistä, eli en edes yritä lähteä kirppareita koluamaan.

Ainiin ja kangaskassin ostin Makialta vuonna 2018 ja huivin serkkunen toi Nepalista 2017. Samainen huivi oli muuten kuumaa valuuttaa pari kuukautta myöhemmin Meksikossa, kun jatkoilla (niihin aamu 11 asti kestäneillä) vähän kaikki palelivat ja minä olin ainoa jolla oli huivi. Olin myös ainoa joka oli sonnustautunut shortseihin, ajatuksella että eihän meksikossa voi kylmä olla (vaikka siellä asuva kaveri etukäteen kertoi näin olevan), mutta ei puhuta siitä.

Tämän näköisenä siis liikuin tänään, aurinkoisena vapaapäivänä. Olin sopinut työkaverin kanssa lounastreffit, kuten vapaapäivänä kuuluu. Olin paikalla puoli tuntia etuajassa, koska muistin itse ehdottamani ajan väärin. Ehdin ennen lounasta käydä kissanruokakaupassa, niin sai Mooseskin lounasta. Ja varmaan ei ole poissuljettua jatkossakin postailla kissankarvaisia asukuvia, kissankarvaisen peilin kautta kuvattuna.

LOPETIN VAHINGOSSA SHAMPOON KÄYTÖN

Edellisessä tajunnanvirrassani mainitsinkin jo, että lopetin vahingossa shampoon käytön. Vaihdon normishampoot palashampooseen (vai shampoohon?) noin vuosi sitten. Lupasin tuolloin palaavani asiaan kokemusten kera, mutta lupaukset on tunnetusti tehty rikottaviksi. En siis ikinä palannut aiheeseen, paitsi nyt. Vuoden jälkeen. Ai miten se sitten sujui?

Muistikuvieni mukaan ihan hyvin. Alkuun oli hiukset omituisen kovan tuntuiset pesun jälkeen, mutta parissa viikossa tilanne normalisoitui. Ei samanlaiseen unelmapehmeyteen kuin kemiallisten shampoiden jäljiltä, mutta parempi. Hoitoainetta en liioin käyttänyt, joskus huuhtelin etikalla. Koska hiukseni on koko elämän ajan olleet jatkuvasti takussa, oli hämmentävää miten pystyinkin elämään ilman hoitsikkaa. Vielä hämmentävämpää on, että hiusten harjaaminenkin on vähän jäänyt, koska takut on vain helpompi selvittää sormin. Hiusöljynä olen käyttänyt kookosöljyä ja hyvin toimii.

Noniin ja sitten siihen viimeisenkin shampoon poisjäämiseen. Muutama viikko sitten meni ja tapahtui, että shampoopala loppui. (Parasta siinä muuten on, ettei jää ärsyttäviä puteleita pyörimään!) Koska kotini ja työpaikkani välillä on vain kolme Ruohonjuurta ja yksi Ekola, oli täysin mahdotonta käydä ostamassa uusi. Siispä aloitin pelkän vesipesukuurin ja se odotuksen mukaisesti toimi hyvin. Alkuun oli sama homma mikä shampoopalankin kanssa, eli hiukset tuntui omituisen kovilta, mutta se tasottui nopeaan. Uskaltaisin väittää, että nopeammin kuin palashampooseen (-hon?) siirtymisen jälkeen. Kun sitten viime viikolla lomatylsyyksissäni ostin uuden palan, en enää nähnytkään mieltä käyttää sitä. Ja niin sitten en enää käyttänytkään.

Eli näin se sitten kävi ja näin on oikein hyvä.

VIIDEN PÄIVÄN LOMA

En selkeästi ole kovinkaan hyvä lomailija. Tai ehkä tarvitsisin vain ennalta suunniteltua ohjelmaa, mene ja tiedä. Päivät kuitenkin kulkivat ja kaikenlaista sitä keksii, kun on oikein tylsää.

Lomalla:

-Kävin kahdesti työkavereiden kanssa lounaalla

-Autoin kaveria kantamaan ostamiaan tuoleja, myrskysäässä

-Söin samalla reissulla vegaanisen laskiaispullan

-Tein improvisoidun ruoan; uunikasviksia maapähkinävoikastikkeessa

-Kuvasin varmaan kymmenen tunnin edestä Mooses-videoita

-Ostin lähikirppikseltä maton, amppelin ja kesäpöksyt

-Nukuin ensimmäisenä loma-aamuna puoli kymmeneen ja herättyäni itkin 15 minuuttia

-Seuraavina aamuina lopetin moisen hulluttelun ja heräsin viimeistään seitsemältä

-Tajusin vahingossa lopettaneeni shampoon käytön

-Tein kaverin kanssa maailman parasta lasagnea

-Lukittauduin sisään, jos ulkona myrskysi

-Kun paistoi, kävin kävelyllä ja ahdistuin miten hiihtolomaviikolla on taas keli kuin huhtikuun lopussa

-Katsoin tosi vähän salkkareita ja tosi paljon sohviksia

-Itkin vähän, nauroin enemmän

JODLATEN VIIKONLOPPUUN

Jodel. Tuo nykyaikaisen nettikeskustelun pyhättö. Olen ollut jodelissa ehkä pari vuotta ja vaikka sitä miten tituleerataan some-kiusaamiseen kehitetyksi välineeksi, ei se mielestäni ole sitä. Siellä on paljon hyvää ja paljon olen myös hyviä keskusteluja siellä käynyt. En vain enää liioin ole koko sovellusta käyttänyt ja jos olen, olen pyörinyt @vegan -palstalla. Ja siellä vasta onkin, on tosiaan.

Kuten netissä yleensäkin, myös Jodelissa liikkuu paljon trolleja. Siis juuri niitä, joiden ainoa päämäärä on saada ihmiset provosoitumaan. Onneksi trollit tunnistaa melko helpolla ja harvoin heidän provosointinsa on mitenkään taidokasta. Se, mikä ihan oikeasti provosoi, on muiden käyttäjien tosissaan lataamat jutut.

Yksi yleinen ilmiö, mihin törmään usein netissä veganismia käsittelevissä keskusteluissa, on sellainen hyväksynnän hakeminen omalle toiminnalleen. Tällaiseen törmäsin tänään ja siitä sain kimmokkeen tähän tekstiin. Hyväksynnän hakemisella omalle toiminnalleen tarkoitan sitä, että henkilö x postaa Jodelin vegaanikanavalle, että ärsyttää oma itsekkyys, kun ei pysty luopumaan kalansyönnistä. Oma reaktioni tähän olisi (ja on ja on usein ollut), että kokeile. Kokeile olla ilman ja katso mitä tapahtuu. Kokeile tekeekö jonkin ajan päästä edes mieli. Toinen paatunut vinkki meikämantulta on: keksi niin hyvä motivaattori (merien saastuminen, kalan kärsimys), ettei syömättä jättäminen tunnu uhraukselta vaan ainoalta oikealta valinnalta.

Mikä on keskimääräisen jodlaajan vastaus? Jotain sellaista ettei kala ole pahimmasta päästä, parempi että syö kalaa kuin lehmää, kala on terveellistä (!?!) ja että kalan syöminen on kuitenkin ekologisempaa kuin vaikka lehmänmaito.

Sen sijaan, että vegaanikanavalla tsempattaisiin toista, annettaisiin neuvoja millä helpottaa jostain tutusta ja turvallisesta luopumista, siellä myhistellään ja annetaan syitä, miksi on ok olla edes yrittämättä luopua jostain.

Ja nyt; olen aina sanonut että jotain on parempi kuin ei mitään. Mutta ei se silti tee silmissäni niistä jäljelle jäävistä tavoista yhtään hyväksyttävämpiä. En vihaa tai halveksi ihmisiä, jotka eivät ole vegaaneja. Mutta en minä sitä toimintaa voi arvostaakaan. Arvostan ihmisissä sitten monia muita asioita.

Toinen ihmeellinen, yleinen keskustelu – niinikään vegaanikanavalla – on tämä parempi syödä kalaa kuin punaista lihaa, parempi syödä kananmunia kuin maitoa, parempi syödä sitä kuin tätä. Parempi kenen mielestä, sen kalan vai lehmän vai ihmisen, joka asettaa oman makunautintonsa toisen olennon elämän edelle? Miten ylinpäätään voi määritellä kenen elämä on arvokkain?

Ja sitten pääsemme loppuhuipennukseen, eli sanaisen arkkuni aukaisuun. Kun tuon tämän esiin, että outoa vegaanikanavalla keskustella siitä minkä eläimen syöminen on eniten ok, vastaisku on murskaava.

”Olisko sit parempi et ei edes yrittäis vaan söisi kaikkea eläinperäistä?”. Ei, parhainta olisi, että oman itsekkyytensä tiedostaneena ottaisi esimerkiksi selvää, mitä sille lautasella lötköttelevälle kalalle on tehty, ennenkuin se on siihen päätynyt.

”Älä lue jos ahdistaa.” Joo, ei varmaan pitäisi, harmi vaan ettei voi tietää mitä keskustelu sisältää ennenkuin sen avaa.

Näissä tunnelmissa jatkan kolmatta lomapäivääni. Miettien, että olinpa ääliö kun menin Jodelin vegaanikanavalle ja luulin vegaanien vastustavan eläinten syömistä.

Hyvät viikonloput!

KIDU ENSIN, KUOLE SITTEN

Katsontalistalla on ollut yli vuoden Yle MOT -jakso Kidu ensin, kuole sitten. Hetken aikaa olen joutunut odotella hetkeä, kun pystyn sen katsomaan. Eläintuotanto- ja teurastusvideoiden katsominen aiheuttaa kamalan olon ja valtavaa tuskaa, epätoivosta puhumattakaan, mutta haluan silti katsoa niitä. Haluan tietää ja nähdä mahdollisimman paljon. Ihan jo senkin takia, että aina kun olo tuntuu toivottomalta, muistan ettei minun takia yksikään eläin joudu kärsimään tuollaista.

Jakson visuaalinen sisältö ei tarjonnut mitään uutta, mutta ajatuksia ohjelma kyllä herätti. Aloin (taas) miettiä lainsäädännön järjettömyyttä. Eläinsuojeluasetuksessa ilmaistaan ”hauskasti” tuotantoeläinten tainnutusta koskevassa momentissa: ”Tainnutettavaa eläintä on pidettävä kiinni tai sen liikkumista on rajoitettava muulla sopivalla tavalla siten, että eläin säästyy tainnuttamisessa kaikelta vältettävissä olevalta kivulta, tuskalta, kärsimykseltä, vahingoittumiselta ja ruhjoutumiselta”. Myös ohjelmassa käytettiin paljon ilmaisua ”tarpeeton kärsimys”. Ehkä olen yksinkertainen, mutta eiköhän kaikki noiden eläinten kärsimys ole tarpeetonta. Ne eivät kärsisi ollenkaan, ellei niitä tänne pakolla siitettäisi elämään lyhyen surkean elämän ja lopuksi kuolemaan. Olkoonkin kuolema sitten järjestetty miten ilman tarpeetonta kärsimystä. Nykyinen eläinsuojelulaki taitaa olla 90-luvun puolivälissä laadittu, mutta niin sadistista toimintaa tuo on, että tokkopa noilla teurastamoilla työskentelevillä on hirveitä tunnontuskia taikka mielenkiintoa lainsäädännön päivittämiseen.

Ohjelmassa nähdyt materiaalit teurastamoilta oli kuvannut Oikeutta eläimille yhdistys vuosina 2013-2015. Ohjelman julkaisun jälkeen aloitettiin esitutkinta, oliko MOT:n toimittaja ohjeistanut ja kannustanut toimittamaan ja kuvaamaan lisää materiaalia. Syytettä ei nostettu.

Yksi videoita kuvanneista aktivisteista sai syytteen yksityisyyden ja julkisrauhan loukkaamista koskevista rikoksista. Tähän hätään en löytänyt tuomiota asiasta.

Mitä tulee teurastamoista havaittuihin puutteisiin ja ”tarpeettoman kärsimyksen tuottamiseen”, Evira pisti tutkimukset käyntiin. Käsi ylös joka uskoo että mikään on muuttunut? Sitä minäkin.

Eletään hullussa maailmassa. Voit perustaa tuottoisan firman, jonka toiminta perustuu elävien, tuntevien eläinten kiduttamiseen ja murhaamiseen. Voit teurastamossasi murhata tuhansia eläimiä vuodessa, aiheuttaa tarpeellista ja tarpeetonta kipua ja kärsimystä. Voit hakata eläimiä laatikoilla, kepeillä ja sähköpiiskalla ja valuttaa veret tajuissaan olevasta eläimestä niin kauan, kun teurastamon eläinsuojeluvastaava tai Eviran eläinlääkäri ei ole paikalla. Ja kun tämä tulee julki, syytteen saa se, joka on kaiken tämän kuvannut.

Mitä helvettiä?