A LITTLE BIT ABOUT LAST WEEK

Hoppsan. Onpa taas vähän kirjoittelu jäänyt. Antanette anteeksi, te kaikki kolme lukijaani. Kiirettä on pitänyt. Lauantai-iltana nukkumaan mennessä tarvitsin muutaman tiukan rutistuksen. Olo oli ihan loppu, henkisesti ja fyysisesti. Sunnuntai meni lähinnä nukkuessa.

Alkuviikko oli härdelliä, isoa tapahtumaa ja pitkiä päiviä. Torstaina lähti laiva kohti Tallinnaa duunin koulutus-/virkistysmatkalle. Ensimmäistä kertaa elämässäni meinasin myöhästyä laivasta saapuessani terminaaliin sopivasti kaksi minuuttia porttien sulkeutumisen jälkeen. Olipahan ikimuistoinen alku reissulle. Ja melkosen ikimuistoinen matka muutenkin, enpä muista milloin viimeksi olen nauranut niin paljon. Stressillä ja väsymyksellä toki saattoi olla osansa asiaan. Suurin osa jengistä lähti perjantaina kotiin, me tyttöin kanssa jäätiin vielä lauantaihin asti.

Nyt alkavan viikon päätin pyhittää hieman lyhyemmille työpäiville, liikunnalle, kunnon yöunille, syksyfiilistelylle, ajatuksille, hyville ihmisille ja mielellään samalle määrälle naurua kuin edeltäjänsä aikana. Ja pitäisipä sitä löytää jostain uusi piuha nettiboksiin, koska edellisen joku on pureskellut kolmeen osaan. Pääepäilty ei ole vielä tunnustanut.

MISTÄ MÄ HAAVEILEN?

Mietelausetauluni, johon voisin kirjoittaa haaveitani. Mutta mieluummin siteeraan Pyhimystä.

En tiedä onko seuraavaksi kuvailemani ilmiö jotenkin yleistynyt somessa vai olenko vain vastikään herännyt siihen, mutta kovin suosittua tuntuu olevan kaikenmoinen tavoittele unelmiasi -meninki. Unelmoidaan ja mietitään tavoitteita – ja sitten mennään niitä kohti, lopulta ne saavuttaen. Koska mitä tahansahan voi saavuttaa, jos vain tarpeeksi tahtoo. Vai voiko?

Haluamatta kuulostaa miltään erikoisuuden tavoittelijalta tai vastarannan kiiskeltä, en saa tästä asiasta en niin mitään tarttumapintaa. Kun en oikeastaan haaveile yhtään mistään. Tai jos haaveilenkin, on ne nimenomaan juuri niitä: haaveita. Ei mitään tavoitteita ja must have -juttuja, joita kohti pyrkisin aktiivisesti. Koska sisimmässäni ajattelen, että tosi vähän voi lopulta itse elämän kulkuun vaikuttaa.

Älkää ymmärtäkö väärin. En tarkoita, että elämän voisi vain ajelehtia läpi mitään tekemättä tai yrittämättä. Enkä todellakaan ajattele, etteikö yksilön vastuu omasta elämästään olisi merkittävä. Itseasiassa vihalistani kärkipäätä (luumuhillon ja päärynäsiiderin jälkeen) pitää kaikestaruikuttajat, jotka syyttävät muita omasta tilanteestaan eivätkä suostu ottamaan vastuuta mistään.

Mutta jos mietitään asioita, mistä haaveilen, voinko lopulta kovinkaan paljon vaikuttaa niiden toteutumiseen? Haaveilen, että Mooses eläisi vielä vuosia, mutta jokainen ymmärtänee ettei se ole omissa käsissäni. Voin vain huolehtia hänestä parhaani mukaan. Haaveilen löytäväni ihmisen, joka ymmärtäisi minua täydellisesti, mutta miten paljon voin itse vaikuttaa sellaisen löytymiseen? Haaveilen maailmasta, jossa jokainen ihminen olisi vegaani, mutta en voi muuttaa koko maailmaa vaikka miten haluaisin. Toisinaan haaveilen myös eläkkeelle pääsystä ja sanomattakin selvää, ettei sitä välttämättä ikinä tule tapahtumaan.

Jos mietitään konkreettisia tavoitteita, minulla on yksi: ostaa oma asunto. Sitä kohti menen säästämällä, mutta koska koen tärkeämpänä elää elämääni nyt (ja käyttää rahaa siihen jos niin hyvältä tuntuu), en tosiaan voi sanoa tämän tavoitteen olevan mielessäni edes päivittäin. Onko tavoite tavoite jollei sitä aktiivisesti tavoittele? Koen muutenkin olevani niin suurpiirteinen ihminen, ettei mikään kovin paljon työtä vaativa ja pitkäjänteinen tekeminen ole minua varten.

Entä mitä sitten, kun ne haaveet tai tavoitteet saavuttaa? Miltä se tuntuu? Ja käykö siinä klassisesti niin, että kun saa sen mitä haluaa, ei se tunnukaan oikein miltään? Vai onko tavoitteiden saavuttamisessa tärkeintä se matka, ei määränpää? Tuleeko saavutettujen haaveiden jälkeen vain uusia haaveita?

Tällaisia mietteitä. Just nyt haaveilen nukahtamisesta tänään inhimilliseen aikaan. Join kahvia liian myöhään, mutta ai jumaliste miten nautinkaan! Olkoon huomenna alkava viikko meille suotuisa.

JUST A BIRD

Perjantai 13. päivä. Alku ei ollut lupaava, heräsin nimittäin puoli neljältä kun Mooses oksensi sänkyyn. Pari tuntia sain torkuttua (valot päällä), saamatta kuitenkaan enää kunnolla unta. Kunnes kuudelta pärähti kaikki kellot soimaan. Silloin sitä sitten nukutti ja kylläpä muuten nukuttikin.

Vuosi sitten tänä päivänä nukutti myös. Ja mietitytti opiskelijarientojen väliin jääminen. Vaikka ei ne lopulta täysin väliin jääneet. Tällä hetkellä kaikki opiskelijaelämään liittyvä tuntuu kaukaiselta. Taas on joka aamu töitä enkä ole vuodessa nuortunut yhtään.

Join kahvit kirkasvalolampun paisteessa ja katsoin salkkareita. Päälleni puin pehmoisen mekon ja mietin onko jo kaulaliinakelit. Iltapäivälle lupailivat aurinkoa, jätin kaulaliinat vielä lomailemaan. Ehkä jo ensi viikolla on heidän aikansa? Varttia vaille kahdeksan on valoisaa, vaikka taivas on harmaa. Kuulokkeista soi neljä syksybiisiä vuorotellen, kesä tuntuu liian kaukaiselta kesäbiisien kuunteluun. Mietin jo missä haluaisin tänään lounastaa.

Viikonloppua ei nykyisin odota samalla tavalla kuin ennen. Tänään on kuitenkin perjantai. Ja perjantaipulloarvonta. Ehkä 13. päivän epäonni on vain taikauskoa ja voitto osuu kohdille.

SYKSYFIILIKSISTÄ JA VÄHÄN SYMBIOOSEISTA

Nyt syksyttää ja ihan kunnolla. Väsyttää myös – sitäkin ihan kunnolla. Nukahtamisaika on viime päivinä ollut joskus yhdeksän ja kymmenen välillä, mutta siitä huolimatta seuraavan aamun herätyksestä ei tule mitään. Vaan ei tunnu auttavan kunnon yöunet eikä rivistöt vitamiinipurkkeja. Ei tunnu auttavan kuin kahvi, vaikka sekin vain hetkeksi.

Kovin odottelen ikkunasta näkyvien puiden muuttuvan värikkäiksi. Muistaakseni ne on aina muuttuneet, mutta tarkemmin mietittyäni en olekaan ihan satavarma, onko niin käynyt. Ehkä ne muuttuukin vain eri ruskean sävyisiksi. Tai ehkä lehdet putoaa, ennenkuin väri ehtii muuttua. Minulla on tunnetusti ollut kaksi tyyliä painella syksyt: tukka putkella ja laput silmillä tai vaihtoehtoisesti kaikkea fiilistellen. Tänä syksynä voisin vaihteeksi kokeilla jälkimmäistä.

Kaiken fiilistelyn keskellä haaveilen kirjojen lukemisesta peiton ja Mooseksen alla ja ihan tosi kovasti toivon tän haaveen käyvän toteen. Oon jostain syystä aivan surkea nykyisin keskittymään yhtään mihinkään ja syyllinen tähän on nimeltään Javier. Hän on puhelimeni. Elämme aikamoisessa symbioosissa, mistä en tiedä onko se hyväksi kummallekaan.

Ehkä tää vielä tästä; syksy, väsymys ja symbioosikin vallitsee kuulemma vain niin kauan kuin se on paras vaihtoehto kaikille osapuolille. Että sorgen vaan, Javier, sä joudut eristyksiin.

WEEK 36

Tällä viikolla olen…

… illallistanut työn puitteissa Kappelissa

…miettinyt miksi tuntee tarvitsevansa vastakkaisen sukupuolen huomiota, vaikkei välttämättä tunne tarvitsevansa parisuhdetta

… mennyt kallion kantisbaariin ja törmännyt sattumalta kavereihin (ei mitenkään odottamatonta tosin)

… tykännyt otsiksestani

… ollut tosi väsynyt

… herännyt lauantaiaamuna neljältä ilman ulkopuolisia herättäjiä

… kokeillut uutta ravintolaa (Frantoio)

… käynyt Olavi Uusivirran keikalla ja löytänyt uuden lempibiisin

… kuunnellut tosi paljon toista uutta lempibiisiäni (Pyhimys & Saimaa)

… käynyt serkkusen kanssa kahvilla vanhankaupunginkoskella ja jäänyt sinne jumiin sateen takia

… nauttinut syksyfiiliksestä

… kutsunut vahingossa vessaa ”pissalaksi”

… käynyt kakkukahvi-afterworkeilla

… tehnyt munatonta voita eli munavoita ilman munia ja voita

… miettinyt uutta tekstiä liitutauluun sitä keksimättä

… katsonut kaikki Antti Holma ja maastamuuttajat -jaksot, vaikka sarja on huono, ihan vaan koska Antti on niin ihana

… mennyt treffeille itseni kanssa koska kukaan kaveri ei lähtenyt mukaan

… skipannut keikan jälkeiset jatkot ja mennyt kotiin nukkumaan (erinomainen päätös)

… ollut vähän blaah-fiiliksellä