AIKAINEN KISSA TAVAROITA PUDOTTAA

Meikämantun viikonloppuaamut ne aikaistuu aikaistumistaan. Tänään heräsin puoli viideltä. Tätä menoa jos jatkuu, joulukuussa uniaikani taitaa olla iltakuudesta puoleen yöhön. Tänään odotin innoissani näkeväni auringon nousun, mutta ei se pirulainen tainnut nousta ollenkaan. Ikkunasta näkyy vain harmaata, sen kaikki 50 sävyä.

Kahvi loppui eilen ja kyllä en muistanut käydä ostamassa lisää. Onneksi kaapin perukoilta löytyi kahvia larppaavia puruja puoli pakettia. Lopputuloksena etäisesti kahvia muistuttavaa, kammottavaa litkua. Ajoi asiansa ja muistanpahan tänään käydä kahvikaupoilla.

Tuo itseään kahviksi kutsuva paketti kuitenkin herätti muistoja. Ostin sen viime kesänä, kun palkkapäivään oli neljä päivää ja minulla rahaa kuusi euroa. Kahvi oli loppu, mutta mieli teki myös karkkia. 1,99€ maksava kahvipaketti jätti budjetista tilaa karkille ja jäipä vielä pari euroa pahan päivän varalle. Viime kesä oli ihana, vaikka omasta lomailunhalustani johtuen rahaa ei ollut liiaksi. Onneksi aikaa, lämpöä ja hyviä ihmisiä oli elämässä senkin edestä.

Ihmeen paljon sitä saa aikaan, jos herää yhtä epäinhimillisiin aikoihin mitä minä. Aikaansaamisen merkittävyydestä voi olla montaa mieltä, olen nimittäin katsonut kolme näkemättä jäänyttä jaksoa sohviksia, pessyt vessan ja keskustellut Mooseksen kanssa aiheesta miksi ei ole ok pudotella tavaroita ennen aamuseiskaa. Saas nähdä, mitä tämä päivä vielä tuo tullessaan.

TAKAPIHAKUVIEN PALUU

Takapihakuvat – varma kevään merkki. Samanlaisia kuvia, prikulleen samasta paikasta kuvattuna, löytyy minun kuvakansioista arviolta kolmesataa. Rakastan takapihaani ja mitä lähemmäs kevättä tullaan, sitä enemmän takapihaani rakastan. Kohta, ihan kohta, pääsen juomaan aamukahvini siellä. Ja ihan pian sen jälkeen pääsen istumaan samassa paikassa kesäöinä. Sitten, ennenkuin huomaankaan, ei taas tarkene pihalla istuskella.

Tänään aloin haaveilla köpiksestä. Rehellisyyden nimissä haaveilen köpiksestä melkein koko ajan, mutta tänään katselin jo hotelleja. Kesällä koittaa jonkinmoinen aikuisuuteni virstanpylväs, kun minulla on neljän viikon kesäloma. Siitä ainakin neljä päivää menee ruississa ja parit muutkin festarit on suunnitteilla. Mutta aikaa jää silti, eikä köpis ole poissuljettu vaihtoehto. Ainoa ongelma on, etten haluaisi lentää.

Ei varmaan tarvitse erikseen mainita, että poden aika jäätävää ilmastoahdistusta. Näin vaalien alla on tilanne vähän eskaloitunut ja nykyseltään enemmänkin odotan maailmanloppua. Enkä haluaisi olla en niin millään tavalla edesauttamassa asiaa. Järki-minä kuitenkin samaan aikaan ärsyyntyy jatkuvasta lento-syyllistämisestä ja miettii miksei ei-vegaaneja syyllistetä yhtään. Eläinperäisen ruoan tuotanto kun nyt vaan saastuttaa enemmän kuin se lentäminen. Enää en halua lentää viikonloppureissuja enkä tosiaan lähtisi viideksi päiväksi Mexicoon, mutta silti ahdistaa. Ja odottaa sitä maailmanloppua. Jätän asian hautumaan.

Viikko on taas mennyt nopeammin kuin on ehtinyt kissaa sanoa. Viikonlopun suunnitelmat on hyvin pitkälti auki. Saa nähdä minne elämä vie. Onneksi tiedän, että tästä viikonlopusta tulee edeltäjäänsä parempi.

AIKA SIINÄ LOPPUU JOS AINA VAAN MIETTII

Viime lauantaina olin päättänyt lähteä Nuuksioon. Koko viikon oli mieliala ollut jokseenkin siellä pimeällä puolella ja ajattelin luonnossa samoilun tyhjentävän pääkoppani. Vaan ei mennyt ihan putkeen ei, koska ainoa mikä tyhjeni oli kahvitermos. Reppuun ja auton lattialle.

Vaikka olen puolet lapsuudestani viettänyt mettässä rymyten, lauantaina iski vasten kasvoja viisi vuotta sitten kaverin antama lempinimi valkan friidu. Huomasin olevani enemmän kaupunkimuija, mitä luulinkaan, koska kyllä en vain uskonut Nuuksiossa vielä olevan lunta. Täälläpäin kun on jo hiekatkin lakaistu pois. Myös muutama muu tyyppi oli päättänyt lähteä tyhjentämään pääkoppia ja termospulloja.

Ensin ei löytynyt parkkipaikkaa ja ajettuani muutaman rundin viiden muun auton kanssa, päätin lähteä toisaalle. Löytyi parkkipaikka, löytyi jopa reitti. Tässä kohtaa löytyi myös ne kahvit repusta ja auton lattialta. Ensimmäistä mäkeä en meinannut päästä ylös asti ja ylös päästyäni sama peilijää jatkui. Sinnikkäästi, suomalaisella sisulla, minä tarvoin eteenpäin. Noin 500 metriä. Sitten totesin kaiken olevan paskaa ja istahdin kivelle itkemään. Otin vähän valokuvia, palasin autolle ja söin siskon miehen minulle lahjoittaman Cliffbarin. Lähdin ajamaan kotiin ja mietin miten saatanan tyhmää polttaa bensaa tällaisen reissun takia.

Nyt tämä jo vähän naurattaa, vaikka siinä hetkessä ei. Ehkä pääasia kuitenkin, että tuli tehtyä edes jotain. Jotain tehdessä on pakko ainakin pientä osaa aivoista käyttää siihen tekemiseen. Jos on tekemättä mitään, päässä myllertää, eikä siitä myllerryksestä ole tulla loppua, kun se oikein iskee.

Noin vuosi sitten löysin itseni omituisesta onnellisuuskuplasta. Kun tarpeeksi kauan olin odottanut kuplan puhkeamista – mitä ei ikinä sitten tapahtunutkaan – päätin siirtää kirjani lopullisesti sen sisälle. Elo onnellisuuskuplassa on ollut oikein kivaa, mielelläni siellä jatkan eloani myös vastaisuudessa. Onnellisuuskuplassakin on huonoja päiviä, murheita ja kyyneleitä, jotka vuodatetaan missä sattuu sopiva hetki; kotona, koulun aulassa tai metsässä kiven päällä. Onnellisuuskuplassa kuitenkin sen itkun jälkeen itkut on itketty ja elämä jatkuu. Ja niin se jatkuu nytkin, vaikka viime viikolla kaikki tuntui pahalta. Ehkä tarvitsin vain pienen loman kuplastani, että voisin taas palata sinne.

Tulkoon tästä hyvä loman jälkeinen viikko.

SÄ VOIT NUKKUA YÖN YLI PIILOTTAA PEHMEYTESI PEITTOJEN ALLE

Ja taas on perjantai. Tuntuu ettei blogini ole nykyiseltään muuta kuin ajankulun tai säätilojen ihmettelyä. Eikä johdu edes siitä, etteikö sanottavaa olisi, koska sitä riittää. Ainakin ajatuksia, joita voisi siirtää sanamuotoon. Kuten aina, se inspis kirjoittaa, se hetki kun löytää ne täsmälleen oikeat sanat, tulee aina tilanteessa, missä niitä ei pääse kirjoittamaan ylös. Tai sitten, kuten eilen, ne tulee yllättäen unen ja valveen rajamailla. Siinä sitten olet, seuraavana aamuna kuudelta, kahvinkeittimen ja Mooseksen välissä, ja yrität miettiä mikä olikaan se vallan hieno ajatus, joka mieleen putkahti eilen kello 23.09.

Pari vuotta sitten lanseerattiin termi huijarisyndrooma. Eilen illalla, noin kello 22.23, tajusin kärsiväni siitä pahemman kerran. Ei se, että odotan koska ne oikein töissä tajuaa etten oikeasti osaakaan mitään, vielä paljoakaan merkitse. Mutta se on lopulta aika kuormittavaa, että odottaa milloin ihmiset ympärilläni tajuaa etten olekaan yhtään kiva ihminen.

Pari päivää sitten sanoin kaverilleni ääneen ajatuksen, joka syvemmin tarkasteltuna on melko järjetön. Silloin se tuntui todella järkevältä.

”Olisiko tilanne tää sama, jos mun tilalle olisikin sattunut joku toinen, joka vain olisi samanlainen kuin minä?”

(Todetaan heti alkuun, että tässä kohtaa kaveri tuijotti hetken monttu auki. Ilmeisesti järjenjuoksuni voi yllättää yhä, vielä lähes neljän vuoden ystävyyden jälkeenkin.)

Ajatuksen taustalla toimii tietenkin huoli siitä, olenko muille arvokas, koska olen minä vai pelkästään koska osuin paikalle oikeaan aikaan. Kaverin taottua sitä kuuluisaa järkeä päähäni hetken verran, ymmärsin oman järkeni järjettömyyden. Todennäköisesti kun tilanne ei olisi sama, jos tilalleni tiettyihin tilanteisiin olisi osunut joku toinen. Tokkopa hänen olisi tarvinnut edes olla niin kovin samanlainen kuin minä. Ehkä asiat ovat kuten ovat, koska minä olen minä. Vähän semmonen, kuten eräs auktoriteetti minua kerran luonnehti. Auki jäi, mimmonen semmonen.

”Minä olen minä” on myös ajatuksena mielenkiintoinen. Sitä olen pyöritellyt vähän turhankin kanssa myös viime ajat, tai lähinnä miksi minä olen minä. Syy-seuraussuhteet elämän polulta on totisesti tulleet tutuksi, vaan minä en hullua hurskaammaksi. Hulluuden syy kylläkin selvisi, kun oikein purki palasiksi mennyttä. Koska minä olen minä, suhtaudun melkosen tunteella asioihin. Vaan olisikohan kuitenkin itsensä ja sielunsa tutkiskelun kanssa parempi ottaa analyyttinen lähestymistapa. Vaikka juuri saimme todeta, että olen tässä siksi koska olen juuri minä – ei siksi ettei joku toinen (samanlainen kuin minä) vain osunut paikalle ensin – ei varmasti tekisi yhtään pahaa palata sille kuinka muuttua kylmäksi muijaksi -peruskurssille, jonka aikoinani aloitin. Tai ehkä jatkossa kirjoitan vain ajan kulusta ja säätiloista.

Tällaisia ajatuksia, perjantaina 5.4.2019, klo 6.38. Ulkona aurinkoista ja +1 lämpöastetta.

5 x TAPAHTUI TÄNÄÄN

1. Heräsin aamulla kuudelta vaikka kotoa piti poistua vasta yhdeksältä. Kolmituntisen käytin katsomalla YouTube-videoita, kuuntelemalla Gösta Sundqvistin elämänkertaa (vaikka kuuntelin sen jo kerran) ja tekemällä kolmen ja puolen minuutin kyykkyhaasteen. Ja söin aamupalaa, mitä tapahtuu ei oikeastaan koskaan.

2. Kävin Kongressimessuilla. Aikaa kiertelyyn oli noin pari tuntia, koska velvollisuudet odotti, mutta oli hauskaa niin kauan kuin sitä kesti. Join kaksi lasia skumppaa ja tuoremehua.

3. Kävin äänestämässä, vaikkei olekaan vielä virallinen vaalipäivä ja kello varttia ennen äänestysajan päättymistä. Nyt voi sitten valittaa seuraavat neljä vuotta miten perseestä hallitus on.

4. Näin ystävää töiden jälkeen. Nautin, kun oli pitkästä aikaa hetki istua rauhassa alas ja antaa toisen takoa järkeä päähäni.

5. Mietin miten kiva olisi löytää ihminen, joka jaksaisi kuunnella mun kanssa Leevi & The Leavingsin Paskaa lapsille -biisiä nonstoppina ja tanssia mukana. Tai ainakin ottaa sen sydämeensä.