Ja taas on perjantai. Tuntuu ettei blogini ole nykyiseltään muuta kuin ajankulun tai säätilojen ihmettelyä. Eikä johdu edes siitä, etteikö sanottavaa olisi, koska sitä riittää. Ainakin ajatuksia, joita voisi siirtää sanamuotoon. Kuten aina, se inspis kirjoittaa, se hetki kun löytää ne täsmälleen oikeat sanat, tulee aina tilanteessa, missä niitä ei pääse kirjoittamaan ylös. Tai sitten, kuten eilen, ne tulee yllättäen unen ja valveen rajamailla. Siinä sitten olet, seuraavana aamuna kuudelta, kahvinkeittimen ja Mooseksen välissä, ja yrität miettiä mikä olikaan se vallan hieno ajatus, joka mieleen putkahti eilen kello 23.09.
Pari vuotta sitten lanseerattiin termi huijarisyndrooma. Eilen illalla, noin kello 22.23, tajusin kärsiväni siitä pahemman kerran. Ei se, että odotan koska ne oikein töissä tajuaa etten oikeasti osaakaan mitään, vielä paljoakaan merkitse. Mutta se on lopulta aika kuormittavaa, että odottaa milloin ihmiset ympärilläni tajuaa etten olekaan yhtään kiva ihminen.
Pari päivää sitten sanoin kaverilleni ääneen ajatuksen, joka syvemmin tarkasteltuna on melko järjetön. Silloin se tuntui todella järkevältä.
”Olisiko tilanne tää sama, jos mun tilalle olisikin sattunut joku toinen, joka vain olisi samanlainen kuin minä?”
(Todetaan heti alkuun, että tässä kohtaa kaveri tuijotti hetken monttu auki. Ilmeisesti järjenjuoksuni voi yllättää yhä, vielä lähes neljän vuoden ystävyyden jälkeenkin.)
Ajatuksen taustalla toimii tietenkin huoli siitä, olenko muille arvokas, koska olen minä vai pelkästään koska osuin paikalle oikeaan aikaan. Kaverin taottua sitä kuuluisaa järkeä päähäni hetken verran, ymmärsin oman järkeni järjettömyyden. Todennäköisesti kun tilanne ei olisi sama, jos tilalleni tiettyihin tilanteisiin olisi osunut joku toinen. Tokkopa hänen olisi tarvinnut edes olla niin kovin samanlainen kuin minä. Ehkä asiat ovat kuten ovat, koska minä olen minä. Vähän semmonen, kuten eräs auktoriteetti minua kerran luonnehti. Auki jäi, mimmonen semmonen.
”Minä olen minä” on myös ajatuksena mielenkiintoinen. Sitä olen pyöritellyt vähän turhankin kanssa myös viime ajat, tai lähinnä miksi minä olen minä. Syy-seuraussuhteet elämän polulta on totisesti tulleet tutuksi, vaan minä en hullua hurskaammaksi. Hulluuden syy kylläkin selvisi, kun oikein purki palasiksi mennyttä. Koska minä olen minä, suhtaudun melkosen tunteella asioihin. Vaan olisikohan kuitenkin itsensä ja sielunsa tutkiskelun kanssa parempi ottaa analyyttinen lähestymistapa. Vaikka juuri saimme todeta, että olen tässä siksi koska olen juuri minä – ei siksi ettei joku toinen (samanlainen kuin minä) vain osunut paikalle ensin – ei varmasti tekisi yhtään pahaa palata sille kuinka muuttua kylmäksi muijaksi -peruskurssille, jonka aikoinani aloitin. Tai ehkä jatkossa kirjoitan vain ajan kulusta ja säätiloista.
Tällaisia ajatuksia, perjantaina 5.4.2019, klo 6.38. Ulkona aurinkoista ja +1 lämpöastetta.