MITÄ TEET JOS EI TÄÄLLÄ RIITÄ RAKKAUS

Viikonlopun suunnitelma oli, että ei ollut suunnitelmia. Ja aina kun näin on, tulee eteen vaikka mitä kivaa. Viikonloppuna tapahtui ainakin jotain tällaista:

Kävin totuuden torveni kanssa kävelyllä ja koin seuraavanlaisen keskustelun:

Minä: Mun kaikki kivat suunnitelmat tälle viikolle peruuntui.

Torvi: Ai mitä suunnitelmia sulla oli?

Minä: Piti mennä keskiviikkona vesijuoksemaan ja torstaina bingoon.

Torvi: Milloin susta on tullut 80-vuotias?

Tämän keskustelun kävimme teekupposen äärellä.

Vaihdoin muutaman huonekalun paikkaa kotona, joista yksi oli mallinukkeni Liisa. Koska neliömäärä ei anna kovin paljon periksi kokeilla sellaista järjestystä, jota en olisi joskus jo kokeillut, ilahduin keksiessäni siirtää Liisaa. Onhan hän jo lähes viisi vuotta hengaillut samassa nurkassa. Ilmankos sieltä on alkanut kuulua kyllästynyttä huokailua.

Jatkoin Suoliston salaisuus -kirjaa, joka on ollut kesken lähes vuoden päivät. En kovin pitkälle tosin päässyt, koska tuli erimielisyyksiä kirjailijan kanssa. Hän väitti vegaaniruokavalion olevan haastavaa.

Pesin kolme koneellista pyykkiä, siivosin, söin aamupalaa ja kävin ostamassa kissanhiekkaa ja etikkaa. Kaikki tämä ennen aamukymmentä.

Kävin leffassa katsomassa Luontosinfonia-elokuvan ja sen jälkeen Jätkäsaaren nepalilaisessa syömässä. Vahva suositus molemmille. Jälkimmäiselle vähän enemmän, koska sieltä sai vegaanista naan-leipää, mikä taas leffasta puuttui tyystin.

Ostin 90€ farkut, koska edelliset farkut hajosi alle kaksi kuukautta ostohetkestä. Ei kovin kannattavaa siis. Näiden olisi parempi kestää.

Siivosin lipaston murheenkryynilaatikoita ja löysin mm. puhallettavan yksisarvis-kaljatölkkipidikkeen, pussillisen Guatemalalaisia Worry Peopleita sekä bulgarialaisen raskaustestin. Jos joku keksii näistä jonkun mitä yhteistä -vitsin, tarjoan kaljan puhallettavassa yksisarvis-pidikkeessä.

Heitin pois valmistujaiskukkapuskani. Vaikka valmistujaisista on vasta kolme kuukautta.

Diagnosoin itselleni jännetupentulehduksen. Ensihoitona sidoin ranteen nyrkkeilysiteellä. Puolentoista vuorokauden säryn jälkeen armahdin itseni ja otin särkylääkkeen.

Huomasin vieroittuneeni lopullisesti kaikista lehmänmaitotuotteista, kun maustamaton soijajugurtti maistui ensimmäistä kertaa oikeasti hyvältä.

Kuuntelin äänikirjaa Leevi & The Leavingsin Dynamo. Tosi mielenkiintoinen ja omalla tavallaan hauska. Minullahan on Göstaan aivan erityinen suhde, koska äitikarhuni on tehnyt hänelle makkarasoppaa 30 vuotta sitten.

Nukahdin eilen yhdeksältä illalla ja heräsin tänään kahdeksalta. Kellot ilmeisesti siirrettiin viime yönä, joten laskutoimitukseni mukaan nukuin 10 tuntia. Ei huono, ei yhtään huono.

OLEN IDIOOTTI.

Elämme ihmeellisiä aikoja. Aamulla töihin lähtiessä on valoisaa. Päivällä kotiin lähtiessä on valoisaa. Siinä välissäkin on valoisaa, mutta sen huomaa vain jos lähtee toimiston seinien sisältä lounaalle. Tänään lounastin erinäisiä hedelmiä pitkin päivää, koska vatsaan sattui.

En tiedä minkä ilkeämielisen bakteerin otin itseeni asumaan maanantaina, mutta vatsakipu on vaivannut koko viikon. Tämän viikon piti olla täynnä kivaa ohjelmaa, kivojen ihmisten kanssa, mutta kaikki peruuntui. Tällä viikolla piti olla myös kivoja treenejä, mutta nekin peruuntui. Ajatus kesken treenien nurkassa kakomisesta ei innostanut. Olo on ollut kuumeinen ilman kuumetta, ei kipeä muttei todellakaan normaalikaan. Typerät ilkeämieliset bakteerit.

Huomenna alkaa taas viikonloppu. Eikä ole ei niin mitään ohjelmaa. Toki olen jotain saanut tällä viikolla aikaan: siivosin murheenkryynini, vaarin nikkaroiman puisen arkun. Oikeammin sen sisällön. Projektin todellinen aika olisi ollut 45 minuuttia, minun aika kaksi tuntia ja 45 minuuttia. Turhan helposti jää muisteloimaan, selailemaan vanhoja valokuvia tai lukemaan päiväkirjoja vuodelta 2011. Ei tosin voi kun kiittää herraa, etten ole enää 19-vuotias. Se oli rankkaa aikaa se. Löysin myös muutaman runon, jotka ystävä oli mulle kirjoittanut vuosia sitten. Nauroin vedet silmissä ja kiitin taas herraa. Siitä, että olin ne säästänyt ja siitä, että joku ihminen on nähnyt minut runojen arvoisena.

Tää viikko on mennyt yhtä aikaa nopeasti ja hitaasti. Pää pyörällä menty ja kuunneltu muutaman kerran Zen Cafen biisi, jonka ydinajatus kiteytyy lauseeseen ”olen idiootti”. Samaistun siihen koko sydämelläni.

Toivon viikonlopulta rentoilua, aikatauluttomuutta ja paljon kauniita asioita. Ja voittoa perjantaipulloarvonnassa.

I FEEL LIKE I’M ON FIRE, I’M TOO SHY TO CRY FOR HELP

Maanantaiaamu. Makoilen Clarion-hotellin yläkerroksen terassilla aurinkotuolissa. Tuolissa ei ole pehmusteita, rauta tuntuu kovalta ja kylmältä. Katson harmaata taivasta yläpuolellani ja tyhjennän mieltäni. Havahdun, kun ensimmäiset lumihiutaleet osuu kasvoille. Kevät on tässä, mutta silti jotenkin niin kaukana. Mieli on tässä, mutta samalla yhtä kaukana kuin kevät.

Kotimatkalla kuuntelen laulua, jota kuuntelin vuosia sitten. Aikana, joka tuntui toiselta elämältä. Jotkut asiat ei ikinä muutu, jotkut muuttuu jatkuvasti. Minä muutun, mutta pysyn muuttumattomana. Enkä osaa päättää mihin suuntaan seuraavaksi lähtisin. Sinne suuntaan, minne pyrin jo vuosia sitten, en vieläkään ole päässyt. Toisaalta olen päässyt jonnekin, minne pääsystä en ikinä olisi osannut edes haaveilla.

Uusi viikko on uusi viikko. Tyhjä paperi, jolle kirjoittaa uusia kauniita sanoja. Joka hetki lähempänä kesää. Lähempänä jotain, mistä en vielä tiedä haaveilla.

MUUTAMA SANA VIIKONLOPUSTA

Olipa viikonloppu. Oli tosiaan. Oli ystäviä, paljon ystäviä. Erilaisia ja eri ympyröistä haalittuja. Muutama uusi tuttavuus. Erilaista ohjelmaa ja aktiviteettia. Paljon keskusteluja. Nauruakin oli.

Tänään paistoi aurinko. Tänään se ei ahdistanut, kuten vielä kuukausi sitten teki. Käyskentelin pitkin Kallion katuja ja join kevään ensimmäiset kahvit terassilla. Tulisipa terassikahveja vielä monia lisää ennen kesää.

Viikonloppu meni yhtä nopeaan kuin viikon muutkin päivät. Ensi viikkokin varmasti menee, olen buukannut kivaa tekemistä aika huolella. Ja kiva tekeminenhän on kivaa. Kiva tekeminen kivojen ihmisten kanssa on kaksinverroin kivempaa. Kivoja ihmisiä ei voi koskaan elämässä olla liikaa. Näin ainakin uskoisin.

IHME AKTIVISTI-HIPPI

Kuva ei liity postaukseen oikeastaan mitenkään.

Otsikon sanoilla eräs ihminen kuvaili minua pari vuotta takaperin. Niihin aikoihin, kun tein hiljattaista heräämistä maailman nykytilaan ja ilmastoon. Siihen mikä on oikein ja mikä väärin. Tänään tuo määritelmä alkoi naurattaa, koska todellisuudessa kaksi vuotta sittenhän en tiennyt vielä paljoakaan. Halusin samaan aikaan muuttaa maailman ja olla muuttumatta.

Tänään osallistuin ensimmäiseen Cube of Truthiini.

Cube of Truth on maailmanlaajuisesti toimivan Anonymous for the Voiceless –järjestön organisoima demonstraatio, jonka tavoite on näyttää ihmisille se, mitä eläinteollisuus haluaa salata. Demonstraatiossa osa seisoo kuutiossa ja pitelee joko kylttiä tai laitetta, jolta pyörii videoita. Muut juttelevat ihmisille, jotka videoita tulevat katsomaan. Tilanne on rauhallinen ja jokainen ulkopuolinen saa itse keskustelun ja videoiden perusteella vetää omat johtopäätöksensä.

Ensimmäisellä kerrallani halusin seistä kuution sisällä, pitelemässä laitetta. Oli mielenkiintoista seurata ihmisten reaktioita. Miten osa käänsi katseen pois videosta ja kiiruhti tiehensä, miten osa jähmettyi paikalleen eikä saanut silmiään irti. Osalle videoilla tapahtuvat asiat tuli täysin puskista, osa oli tietoisempaa. Aika meni nopeaan, vaikka ilma ei ollut mikään miellyttävin. Ehkä ensi kerralla siirryn jo kuution ulkopuolelle.

Kaikenkaikkiaan kokemus oli todella positiivinen. Koska en (vielä) näe itseäni pitämässä omaa YouTube-kanavaa tai luennoimassa ihmisille ympäri maailmaa, Cube of Truth on todella matalan kynnyksen aktivismia. Ja mikä parasta, kuution sisällä ei tarvinnut hymyillä.

Ensi kertaa odotellessa,

Aktivisti-hippi_92