T U E S D A Y

Alkusanat: voi pyhä jysäys tota lumen määrää. Aloitin tän päivän aamukävely- ja aamupalatreffeillä kaverin kanssa. Kävelyyn sisältyi monta peräkanaa käveltyä reittiä, yhdet alamäeksi muuntuneet portaat ja keltainen talo. Josta piti kuulemma ottaa kuva niin, että lumi näkyy. Koska muuten se lumi ei olisi näkynyt. Tässä oli kieltämättä logiikkaa. Aamiainen nautittiin Silvopleessä. Kotimatkalla unohdin viitata bussia pysähtymään. Ajoi ohi, jännä kyllä.

Muuten oon nauttinut viimeisistä vapaapäivistä esimerkiksi nukkumalla päikkärit. Ja näkemällä todentuntuisia unia. Nyt alkaa ehkä uusi duuni jo jänskättää alitajunnassa. Ainakin niiden unien perusteella. Mielen päällä pyörii myös aika vahvana mihin helkkariin nää lomapäivät on kadonneet?! Toki tekemistä on riittänyt, on nähty ja tehty. Sopivassa suhteessa levätty ja… vähemmän levätty?

Huomenna mulla on synttärit ja oltiin kavereideni, niiden kaikkien kolmen, kanssa mietitty keilailtaa. Tai Lord of the Rings -maratonia. Koska yksi meistä valitettavasti onkin töissä, päädyttiin lotr-maratoniin. Ja punkkuun.

Ei mitään tän ihmeempää mielen päällä. Lunta tulee vieläkin.

MIKSI MINÄ EN OSTA MITÄÄN?

Joulukuun alussa mulla oli operaatio puolet pois ja sen perään kirjoitin ajatuksia kuluttamisesta. Samaan syssyyn julistin vuoden mittaisen ostolakon, joka pitää sisällään vaatteet, asusteet, esineet… Siis likimain kaiken muun paitsi ruoan ja palvelut. Kuten aiemmista jutuistani kävikin jo selväksi, kuluttaminen ahdistaa, materia ahdistaa ja minä en tarvitse mitään.

Vaikka oon jo vuosia shoppaillut pääasiallisesti kirppareilla, ei käytettynä ostaminen lopulta ole ratkaisu mihinkään. Parempi vaihtoehto se on kuin uutena ostaminen, mutta samalla koen sen ruokkivan kulutuksen kierrettä. Ostetaan, koska sen voi myydä sitten eteenpäin kirpparilla. Ja myydään vanhat kirpparilla pois, jotta voidaan ostaa lisää. Se mihin pyrin, on saada vahva tunneside ja arvostus jokaiseen omistamaani asiaan. (Tämä ajatusmaailma tavoitteenani aloin lukea Otso Sillanaukeen kirjaa Zero Waste – Jäähyväiset jätteelle.)

Puolet pois -operaation jälkeen kotini seinustaa koristi neljä pussillista vaatteita. Odottamassa uutta kotia. Sattuman kautta saatiin tälle päivälle pöytä Kattilahallin kirppikseltä ja sinne suunnattiin serkkusen kanssa. Itsellä tavoitteena päästä vaatteista eroon ja etten enää ikinä joutuisi tilanteeseen, jossa minulta löytyisi yhtään mitään, mitä kirpparilla edes voisi myydä. Porukkaa kävi ja vaatteita meni, mutta päivän päätteeksi minulla oli silti kolme vaatepussillista jäljellä. Päivän aikana tein muutaman huomion.

Huomio numero yksi: Harva haluaa maksaa vaatteesta. Ihan oikeasti. Jos minulla on hyväkuntoinen ja siisti vaate, jota parhaimmillaan käytetty muutamat kerrat, ja pyydän siitä euron, se ei välttämättä mene. Ja kun tämä toistuu useita kertoja, että hinnan kysymisen jälkeen se euron vaate lasketaan hiljaa takaisin kasaan ja poistutaan takavasemmalle, mietin että mikä olisi ollut hyvä hinta? 50 senttiä? 20 senttiä? Ilmainen? Eikä toki tarvitse tai edes kannata maksaa selvää ylihintaa, mutta tästä maksuhaluttomuudesta itselleni jää päällimmäisenä fiilis, ettei sitä käsissä pitelemää vaatetta kunnioiteta. Se on vain ihan kiva asia, joka halutaan koska halutaan jotain uutta. Ei siksi, että tarvitsee sen asian tai oikeasti pitää siitä.

Huomio numero kaksi: järkyttävä määrä tavaraa. Kaikkialla. Ihmisillä. Rättiä ja krääsää ja kotona useilla varmasti moninkertaisesti lisää. Omista jäljelle jääneistä vaatteista vein kotiin yhden mekon (joka menee kaverille), yhdet keittiökengät (jotka yritän vielä myydä jossain) sekä tyynynpäälliset (jotka päätin säästää jos kukaan ei osta). Loput vaatteet, kolme pussia, lahjoitin Kattilahallilla olleelle yhdistykselle, joka myy lahjoitukset omalla kirppiksellään ja lahjoittaa rahat rescue-koirille. Ei harmittanut tippaakaan lahjoittaa vaatteet, mutta järkytyin siitä miten paljon sinne yhteensä myyjät oli sinä päivänä lahjoittaneet. Yksi pakettiautollinen, lattiasta kattoon, täynnä tavaraa. Samaten aloin miettiä, että jos kyseinen yhdistys ei olisi paikalla ollut, mikä määrä tuostakin tavarasta olisi päätynyt suoraan sekajätteen joukkoon?

Välinpitämättömyys, puuttuva arvostus tavaraa kohtaan, kertakäyttökulttuuri, itsepetokset, rahan meno, negatiivinen vaikutus ympäristöön… Siinä suurimmat syyt, miksi minä olen vuoden ostolakossa. Tai aloitetaan vuodella, mutta mielellään loppuelämä.

VÄHÄN KU KESÄLLÄ MUT EI KUITENKAAN

Tällä viikolla elämä on tuntunut vähän samalta kuin kesällä. Ehkä ainoa ero on se, ettei enää takaraivossa nakuta tekemistä odottava oppari. Ja toki vähän myös tuo 40 asteen lämpötilaero. Tavoite lomaviikoille oli kehittää paljon tekemistä, etten vaan jumahtaisi pimeään kotiin. Ja tekemistä on riittänyt, on totisesti. Ihan tapas-illallisesta lätkämatsiin, pubivisasta ristiseiskaan. On ollut kivaa vaihtelua pörrätä kavereiden kanssa, rennosti ja ilman aikatauluja. Ja olenpa jopa voittanut yhden ristiseiska-erän.

Vaikka odotan jo aika innolla uuden duunin alkua, tää loma toimii hyvänä muistutuksena siitä, mikä henkilökohtaisesti mulle on elämässä tärkeää. Tietynlainen kiireettömyys ja aikatauluttomuus. Se, ettei koko ajan tarvi olla niin pirun aikaansaava ja painaa tukka putkella tavoitteita kohti. Se, että voi lähteä spontaanisti pelaamaan sitä ristiseiskaa. Ihmisten kanssa joiden seurassa saa nauraa, mutta joiden seurassa on ihan ok myös olla hiljaa. Ja kun vielä on näinkin epä-kilpailunhaluinen ihminen, mitä meikämantu, ei edes haittaa tulla aina neljänneksi. Vaikka olisikin vain kolme pelaajaa.

Huomenna meen myymään puolet omaisuudestani kirppikselle ja sitä varten pitäisi vähän käydä kamoja läpi. Muuten ajattelin viettää tämän viikon toisen rauhallisen koti-illan, yksin ja ilman korttipelejä. Ellei Mooses nyt ihan vaatimalla vaadi mua pelaamaan erän Maijaa.

LOMAPÄIVÄT 1-5

Ai rehellisyyden nimissä kaksi ensimmäistä kuvaa on kyllä perjantailta, jolloin oli se viimeinen (tunteikas) harkkapäivä. Lauantaina hymyilytti ja kylläpä muuten hymyilyttikin. Kävin ulkoiluttamassa kaveria pitkin Vallilaa ja viimeisteltiin päivä Vaasankadun Ohmygoodnessiin. Oli hyvä iltapäivä.

Lauantaina vietettiin iltaa kouluporukan kanssa. Sen porukan, jota on aina kiva nähdä, mutta jota ei ikinä näe. Ja kamalaa sanoa, mutta tuskin näitä tällaisia iltoja enää kovin monia tulee. Juhlan kunniaksi puin mekon päälle ja pistin viinin kylmään.

Sunnuntaina lounastettiin serkkusen kanssa. Ja vähän leikittiin mammuttia siinä sivussa.

Maanantaina vahdin kummipoikaa tunnin verran, kun mutsinsa oli lääkärissä. Minua jännitti, lapset kun ei (edes kahden kummilapsen jälkeen) kuulu vahvimmalle osaamisalueelleni. Mutta kaikki meni hyvin. Jäbä oli yhtenä kappaleena vielä tunninkin päästä.

Lapsenvahtikeikan jälkeen hain siskolta luistimet ja treffasin kaverin eltsulla. 45 minuuttia luistelua -666 asteen pakkasessa oli aika, eh, virkistävää. Hauskaa oli ja jäi harmittamaan ettei meistä saatu videomateriaalia. Toinen on entinen mm-tason muodostelmaluistelija, toinen vetää luistimet jalkaan keskimäärin kerran kolmessa vuodessa.

Tiistaina pyykkäsin ja kirosin meidän taloyhtiötä. Muoviroskis olis hei kiva. Illasta päädyttiin spontaanisti pubivisaan, jossa ei tullut menestystä tällä kertaa. Ei edes hävinneiden kesken arvottu superluuseri-palkinto osunut kohdalle. Ei annettu tän häiritä vaan lähdettiin skumpalle.

Keskiviikolle sain liput lätkämatsiin ja aikamoisen rumban jälkeen sain jopa seuraa. Siitä sähläyksestä selvittyämme ajattelin, että matsi ainakin voitetaan. No ei voitettu. Toinen häviö perättäisenä iltana kirveli jo sen verran, että vaihdettiin skumppa keskikaljaan ja ristiseiskaan. Minkäs teet, kun tilanne vaati.

MAISEMA NÄYTTÄÄ AIVAN TOISELTA KUN ARVAA KATSOVANSA SITÄ VIIMEISTÄ KERTAA

Nyt se on ohi: koulu, harkka ja kaikki niihin liittyvä. Ja kaiken tämän suoritin sillä perinteisellä metodilla – perse edellä puuhun. Että ensin valmistutaan, sitten suoritetaan harkka loppuun. Viimeisen päivän ja kuluneen puolivuotisen kunniaksi sain kiitoksia, kehuja, kakka-emojikuvioisen kahvikupin ja vegaanireseptikirjan. Jätin haikeita jäähyväisiä ja päivän päätteeksi painuin lähibaariin.

Välillä tää mun valmistuminen on tuntunut yhtä pitkältä prosessilta kuin koko opiskelu ylinpäätään. Oon riemuinnut palautettua opparia, julkaistua opparia, korjattua opparia ja arvioitua opparia. Oon juhlinut valmistumisilmoituksen tekemistä, valmistumista suvun kanssa, valmistumista kavereiden kanssa ja vielä valmistujaisjuhlassa. Kaiken päälle aloitin haikeilut harkan loppumisesta hyvissä ajoin, eli noin puolitoista viikkoa sitten. Haikeilin kaikkea mahdollista ja haaveilin, että voi kun vielä kerran pääsisin koulun keittiöön tiskaamaan. Harkkakollegalle kirjoittamani tunteikkaan kortin signeerasin nimellä Rouva Psyko. Varmaan ihan aiheellisesti.

Nyt alkaa lähes kahden viikon loma ennen uuden duunin alkua. Ja koska oon alkanut hiljalleen yhdistää tätä jatkuvaa väsymystä tuohon yhteen orastavaan perkeleeseen, jota myös kevääksi kutsutaan, olen päättänyt tunkea nää kaksi viikkoa täyteen toimintaa. Mahdollisimman paljon tekemistä, mahdollisimman vähän kotona hengailua. Muuten saattaa mennä hommat ihan itkuksi.