31 KERTAA MITÄ TAPAHTUI LOKAKUUSSA

1/ Oikea korvani meni lukkoon, eikä ikinä auennut

2/ otin pois napakorun, joka on ollut mulla 10 vuotta. (Otin sen jo kerran pois kesällä, mutta napa näytti niin orvolta, että laitoin sen melkein heti takaisin. Nyt uusi yritys.)

3/ Kävin lätkämatsissa

4/ Lähdin yhtenä päivänä duunista ja pääsin juna-asemalle ennenkuin tajusin, että napit oli korvilla, mutta olin unohtanut laittaa musiikit päälle

5/ Aloin taas pelata Pokemon Go:ta

6/ Vein Mooseksen lomailemaan kummitädilleni

7/ Kiertelin Tallinnan miestenvaatekauppoja etsiessäni paitaa puolitutulle ihmiselle, saman ihmisen pyynnöstä

8/ Kävin sienimettällä

9/ Luin (tai oikeastaan kuuntelin) Esko Eerikäisen elämänkerran

10/ Näin kaveria, jonka viimeksi olen nähnyt uutenavuotena

11/ Nautin pitkästä aikaa ihan hulluna treeneistä

12/ Vietin yhden illan pistämällä luret päälle kodin viereiselle pokestopille ja toisen katselemalla pokemonejani takaapöin

13/ Aloin lajitella muovit

14/ Nukahdin yhtenä iltana ennen yhdeksää, poikittain ja vaatteet päällä

15/ Olin viikon ilman meikkivoidetta, koska edellinen loppui enkä jaksanut käydä ostamassa uutta

16/ Kävin approilla ilman appropassia

17/ Näin saman illan aikana sekä Aki Nikkisen, että Kuisma Savolaisen

18/ Sain uuden palohälyttimen (eli nyt mulla on kaksi, 21:ssa neliössä)

19/ Ilmoittauduin opinnäytetyöseminaariin

20/ Menin kaverin tupareihin, joissa en tuntenut ketään muista vieraista

21/ Odotin maailmanloppua. Aika paljon.

22/ Löysin pari uutta lempibiisiä

23/ Vaihdoin lämpimimpään talvitakkiini (mutta vasta 25. päivä, itseasiassa täsmälleen samana päivänä kuin vuosi sittenkin)

24/ Sain koirakaverin viikonloppulainaan

25/ Join ensilumipunkut

26/ Kaipasin kaikkea ihanaa, mitä tapahtui kesällä

27/ Haaveilin laskettelureissusta

28/ Aloin käyttää instastorya

29/ Laitoin kotona patterin päälle vasta 29. päivä

30/ Luukutin Gasellien uutta levyä

31/ Oli lokakuu ja minusta todellakin näki sen

JA LOKAKUUSSA LUNTA TUPAAN TULI

Ensilumipunkut. Jo perinne, joka aloitettiin viime syksynä. Kuinka monta kertaa saman asian pitää muuten toistua, että sitä voi virallisesti kutsua perinteeksi? Ehkä jo ensi syksynä tuo kuulostaa uskottavammalta.

Minä hihkuin innosta eilen. Sen ensilumen takia siis. Toki sain katsoa sitä ikkunan läpi, sisältä lämpöisestä, eikä tarvinnut mennä ulos jos ei halunnut. Luultavasti fiilis olisi ollut toinen, jos lumi olisi tullut yön aikana ja olisi saanut aamulla taistella itsensä liikennekaaoksen läpi duuniin. Vaikka eiköhän sekin aamu vielä koita, useaankin otteeseen. Toistaiseksi lumi oli vain ja ainoastaan kiva yllätys. Ja VR:kin kulki vielä.

Duunin ja ensilumipunkkujen lisäksi ehdin eilen hakata viitisen sivua opparia eteenpäin sekä suunnittelemaan parin viikon päässä siintävää pubivisaa. Siitä tulee hullun hauska.

Muuten on sellainen fiilis, että loppuu aika kesken. Ja ihan täysin omaa syytä tämä, koska mä nyt vaan olen ihminen joka haahuilee eikä saa mitään järkevää aikaiseksi. Vähän toki motivoi, että nyt kun marraskuun jaksaa vielä olla ahkera, on kaikki ohi. Tai siis koulu. Ne sanoo, että sen jälkeen se elämä sitten vasta alkaa, mutta en tiedä lohduttaako se ajatus. Kun on kolme ja puoli vuotta venaillut ja vakuutellut itselleen, että kyllä tässä kaikki selkenee ja löydän sen oman juttuni, iskee pieni tuskanhiki.

Koska en tosiaan ole yhtään viisaampi oman elämäni ja oman juttuni suhteen kuin kolme ja puoli vuotta sittenkään.

BEIBI SAAMMÄ OLLA SUN HAUVA

Kun kissa on poissa, lainakoira hyppii – no,ei pöydillä, koska mulla ei ole enää pöytää, mutta sängyllä kyllä. Ja vähän seinille.

Meikämantun koirakuume on kasvanut tasaisesti viimeisen vuoden ajan. Koska järki (ja Mooses) on kuitenkin vielä mestoilla, tiedostan ettei koiran ottamisessa olisi niin mitään järkeä. Ja oon anyway enemmän kissa-ihmisiä. Mutta onneksi on kavereita, joilla on koiria. Ja onneksi on kavereita, jotka suostuu lainaamaan niitä koiriaan.

Viikonloppuna ei ollut pulaa rakkaudesta ja pusuista. Koiran käydessä kasuaalisti kainalooni nukkumaan, totesin tämän oikealle äidille, että tää on jo ihan mun koira. ”Annat sen hihnan ulkona jollekin kodittomalle, niin sitten se on sen koiran”, kaveri vastasi. Viesti ymmärretty.

Ja siinähän se viikonloppu menikin. Kölliessä ja halipusutellessa. Kouluhommat olisi voinut edistyä enemmän, mutta ainakaan en päätynyt baariin. Enkä olut-expoille, mikä tosin olisi, ainakin viime vuoden perusteella, ollut hauska kokemus. Mutta aamukävely auringossa ja pikkupakkasessa, naminpiilotus, vinkuva-chewbacca ja photoshootit oli myös hauska kokemus. Ja olipa muuten tyhjän tuntuinen koti, kun karvakaveri lähti. Onneksi karvat jäi.

Tästä viikosta tulee aika täyteen buukattu ja busy, mutta onneksi lopussa seisoo ruotsinlaiva. Eli hetken kun vielä jaksaa tykittää, voi relata pariksi päiväksi. Tai no, relaamisesta voi olla montaa mieltä ja palautumiseenkin menee aikaa, mutta silti.

MITÄ MULLE KUULUU?

Tehdään tää perinteisellä tyylillä ja vastataan ”kiitos kysymästä, ihan hyvää”. Ja sitten kerrotaan niistä oikeista kuulumisista.

No ei vais, ihan hyvää mulle oikeasti kuuluu. Jos ei puhuta ajoittain stressaavasta harkasta ja valmistumisen edellyttämistä tehtäväpinoista, niin kaikki on aika reilassa. Ja koulunkin kanssa oon tehnyt sen perinteisen: jaagailen vaan ja lopulta, kun tartun hommiin, alkaa ne yhtäkkiä edetä. Yli kolmen vuoden opiskelun jälkeenkin edelleen ihmettelen miten ne tehtävät ei muka itse tee itseään.

Opinnäytetyöseminaari häämöttää kolmen viikon päässä ja tällä viikolla oon raahannut selkä vääränä kirjoja himaan. Tän viikkoisessa ohjauksessa ohjaaja ei dumannut kaikkea tekemääni, eikä – kuten pelkäsin – kertonut kaiken teoriani olevan täysin aiheen vierestä. Hän ainakin oli optimistinen ja vielä kehaisi, että on kyllä nähnyt mun tekevän pitkää päivää. Jätin kertomatta, että edellisen vuoden oon lähinnä käyttänyt katsomalla salkkareita ja istumassa terdellä pelaamassa ristiseiskaa. Enkä nytkään tee yhtään pidempää päivää kuin kukaan muukaan kokopäivätöissä käyvä ihminen.

Puolentoista viikon päästä on taas syksyn kohokohta Kaljaasi ja siitä tulee rankka reissu. Ihan voin näin sanoa kokemuksesta, huomioiden myös sen faktan, että tää on vika risteily tätä laatua. Ellen repäise ja jatka risteilyä valmistumisen jälkeenkin. Kukaan tuskin tästä yllättyisi.

Kaikenkaikkiaan elämä kulkee eteenpäin ihan kivasti. Ainakin silloin, kun en pyöriskele yhdistetyn ilmasto- ja tulevaisuusahdistuksen kourissa. Se alkaa yleensä pienenä ahdistuksena omasta tulevaisuudesta ja mietteistä, mitä sitä elämällään haluaisi tehdä. Seuraavaksi alkaa miettiä, miten turhaa on murehtia jotain uravalintoja, kun maailma tulee kuitenkin parin seuraavan vuosikymmenen aikana muuttumaan radikaalisti. Ja sitten sitä jo mietitään, että miksi edes yrittää, koska ihan varmasti ilmastotalkoot menee perseelleen ja kuollaan kaikki.

Mutta, jos näille mietteille ei anna liikaa valtaa, kaikenkaikkiaan mulle kuuluu hyvää. Tulevaisuus on täysin auki niin työn, ilmaston kuin muidenkin alueiden osalta, mutta voisi sanoa mun palanneen juurilleni. Näinhän sitä tuli elettyä vuosikaudet, ennenkuin opiskelujen myötä joku iskosti päähäni ajatuksen, että nyt pitäis muuten tehä jotain suunnitelmia. Ja paskat, sanon minä. Enhän edelleenkään edes tiedä missä baarissa olen ensi viikonloppuna. (Toivottavasti en missään, koska pitäis opparia kirjottaa. Vaikka onnistuuhan se baarissakin.) Jännä miten paljon alitajuisesti vertaa itseään muihin, vaikka luulee olevansa vertaamatta. Ehkä asian tiedostamalla pääsee siitä eroon, koska onhan se absurdia. Verrata nyt itseään johonkin, vaikka oma mielenkiinto niihin toisen juttuihin on nolla.

Jos ottaa huomioon kesän onnelisuuskuplan, jossa elin sekä tän syksyn orastavan seesteisyyden, voisi melkein sanoa mun vuoden olleen yllättävän tasapainoinen. Mikäs tässä ollessa, kerran kahdessakymmenessäkuudessa vuodessa.

TÄMÄ ON SYKSY JA NYT.

Mulla on pari sellaista pientä häiriintynyttä ajatusmallia. Tai no, jos ei häiriintynyttä, niin ainakin normista poikkeavaa.

Ensimmäinen on se, että oikeesti tykkään tästä sateesta ja pimeydestä.

Toinen on se, että haaveilen muutosta Itä-Pasilaan.

Aloitetaan siitä syksystä. Joo kesä on kivaa ja valo on kivaa ja lämpö on kivaa. Mutta kyllä hei toi pimeyskin tekee hyvää! Ja se vesisade, vaikka sateenvarjottomuudestani johtuen kastunkin aina. Pimeys luo jonkun omituisen lohtukuplan, kuplan missä on turvallista. Ja hyvä olla. Pimeän tulon jälkeen voi leikkiä, ettei muuta maailmaa olisikaan. Eikä varsinkaan tarvi kotimatkalla kerätä itseään kasaan ja tehdä jotain sosiaalista, kun kerta nyt on niin ihana ilma.

Ja juu, Itä-Pasila. Mistä lie ajatus tullut. Ehkä siitä, että elin elämäni ensimmäiset kolme vuotta siellä. Tai siitä, että kuljen sen poikki kaksi kertaa päivässä, viisi päivää viikossa. Itä-Pasilasta en tiedä onko siinä mitään lohdullista, mesta kun on ruma kuin mikä ja sinne eksyy liian helpolla, mutta ehkä juuri siksi se vetää puoleensa. Kaiken tämän takia.

Mutta, koska rakastan toistaiseksi Vallilaa vielä liikaa, olen jättänyt Itä-Pasilan vain kämppäkatselujen, ajatusten ja päivittäisen läpikulkumatkan tasolle. Kattellaan vaikka sitten uusiksi, kun Vallilan katuvalot alkaa liikaa häikäistä.

Ps. Kuvituksena alkuviikon asut. Pitäähän sitä nyt pimeään sulautua.