ELOKUUN VIKA

Huomenna on sitten virallisesti syksy. Vaikka myönnettäköön, että on tässä syksyttänyt jo pitkään. Pään sisällä, nimittäin. Vaatteet on hiljakseen muuttunut syksy-vaatteiksi, ajatukset syksy-ajatuksiksi, musalista syksyiseksi ja fiilikset ne vasta syksy-fiiliksiä on olleetkin. Tästä mä tykkään.

Kun on just elänyt elämänsä ihanimman kesän, voisi kuvitella syksyyn siirtymisen masentavan. Mutta ei. Haikeaa tää toki on ja kovin sitä toivoo voivansa elää kaikki parhaat hetket uudestaan, mutta lämmöllä ne jättää sinne menneeseen. Kaikki ne lämpimät päivät, kuumat yöt, spontaanit teot, hauskat illat, naurut ja onnen itkut, biisit jotka tulee muistuttamaan tästä kesästä ikuisesti, mahtavat keskustelut, perhoset vatsassa, unettomat yöt. Ne voi jättää hyvillä mielin, koska se tärkein pysyy: ihmiset, kenen kanssa tää kaikki on koettu.

Ja on muuten hullua ajatella, että ensi kesästä en tiedä mitään. Tai no, eihän sitä muutenkaan ikinä voi tulevasta tietää (paitsi ne asiat jotka olen nähnyt enneunissani), mutta joku pieni aavistus on ollut. Ehkä jopa suunnitelma. Nyt on kaikki auki. Tiedän ainoastaan, että paperit on ulkona siihen mennessä. Ja siihen se jää. Ja on aika ihanaa, että voin vaan jatkaa tätä ajelehtimista, mennä minne virta vie. Saas nähdä, mitä elämä tuo tullessaan.

HUUTELEN PIMEÄÄN. OLIS VÄHÄN ASIAA.

Tää päivä on ollut pitkä kuin nälkävuosi. Tai siltä se tuntuu, yhdeksäntuntisen duunipäivän lisäksi oon ehtinyt treffata kavereita, jauhaa aika paljon paskaa, pelästyä omaa puhelintani, sopia tennismatsin ens viikolle, juoda pari bisseä, pelata kaksi erää Afrikan tähteä ja voittaa niistä toinen. Ei kai sen enempää voi vaatiakaan.

Niin hyvin kuin oonkin solahtanut tähän aikuisen ihmisen elämänrytmiin, pieni tyyppi olkapäällä – jota myös skeptisyydeksi kutsutaan – huutelee korvaan miten kauan tää voi kestää. Koska nyt on neljäs viikko menossa ja vain yksi aamu näistä tähän menneistä on ollut minunlainen. Se minulle tyypillinen. Se, kun lätkin herätykset kiinni samaa tahtia mitä ne soi. Havahdun vartti ennenkuin pitäisi olla ovesta ulkona. Pomppaan ylös ja huudan perkele. Juoksen sporaan samalla hampaita pesten ja housuja jalkaan kiskoen. Ei, enkä yhtään kärjistänyt.

Puhelimesta löytyi julkaisemattomia kuvia, joita katsoessa tulee väkisinkin mieleen ettei kaikkea ehkä tarttis julkaista. Kuten tuota kolmanneksi vikaa, joka näyttää totuuden kodistani viime sunnuntaina, ennen yöllisen inspiraation paluuta. Mutta toisaalta jos joku kysyy, voin sanoa ottaneeni osaa tän hetken kuumimpaan blogihaasteeseen miltä kotona oikeasti näyttää. Toisten kotona kaaoskin on kaunista, toisten sängyllä on lumilauta. Antaa kaikkien kukkien kukkia.

Loppuun pakko vielä vähän hehkuttaa, miten paljon tykkäänkään lyhyestä letistäni. Kun treeneissä ei saa ruoskaniskuja poskiin omilta hiuksiltaan. Kun suihkun jälkeen hiukset on kuivat jo ennen lounastuntia. Ja miten ne ei koko ajan ole tiellä ja miten ei ole maailmanloppu, vaikkei jaksaisikaan harjata hiuksia. Edes joka päivä. Ei voi muuta sanoa kuin hyvää duunii, siskoseni. Saat leikata toistekin.

MÄ HUOMASIN ETTÄ KAIKKEEN LOPULTA KYLLÄSTYY

On lähestulkoon syyskuu. Se on ihan nurkan takana ja siltä totisesti tuntuu.

On tasan tarkkaan maanantai. Se on tässä ja nyt – ja siltä totisesti tuntuu.

Kirjoitin tänään yli tunnin. Kirjoitin ylös ajatuksia, joita on, mutta joita en ole halunnut myöntää. Kirjoitin ajatuksia, joita en vielä täysin tiedosta ajattelevani. Kirjoitin mennyttä ja tulevaa, hyvää ja pahaa. Kirjoitin ja kirjoitin, vain pyörtääkseni lopulta sen kaiken.

Ja kaiken sen jälkeen vain yksi ajatus oli selkeä: tarvitsen jotain järkevää tekemistä.

Ihmeellistä, miten elämää luulee oppineensa. Luulee seisovansa vahvana kuin mänty, tietävänsä tasan tarkkaan mihin suuntaan oksat tuulessa huojuu, miksi kettu kusee juurille. Mutta niin sitä välillä saa itselleen todeta, ettei ne opit vielä kaarnaa syvemmälle ole uponneet. Onneksi kaarna on silti parempi kuin ei mitään.

Ei auta kuin jatkaa kasvamista. Omaa, omien oksien ja havujen. Olla taipumatta liian helpolla ja lakata vertaamasta omia havuja siihen viereiseen. Siihen, jonka juurelle kettu mieluummin nykyään kusee. Mitä sitä turhia murehtimaan.

Sanoinko jo, että tarvitsen jotain järkevää tekemistä?

VÄHÄN SINNEPÄIN

Ennen harkan alkua sanoin tietäväni, että syksy tulee menee ennenkaikkee nopee. Kolme viikkoa myöhemmin voin todeta olleeni oikeassa. Tässähän pitäis kohta jo tarttua oppariin ja muihin vaatimattomiin pikkuhommiin kiinni, ehkä ne sais jopa tehtyä joskus.

Nautin suuresti, kun viikonloput tuntuu taas viikonlopuilta. Ei sillä etteikö viisi vapaapäivää viikossa olisi ollut yhtäkaikki nautinnollista, mutta normaali elämänrytmi on kivaa vaihtelua. Perjantai meni terdellä korttia pelatessa, eilen kävin halipusuttelemassa kummipoikaa (jäbä ryömii jo, omg) ja illalle oli varattu aika tatskasuunnitteluun. Kymmeneltä iski normaali mantumainen inspis vaihtaa järjestystä ja koska sunnuntain olin anyway varannut suursiivoukselle, tartuin tuumasta toimeen. Väsy iski parin tunnin jälkeen ja aamulla se inspis oli kadonnut jonnekin. Tuloksena tällä hetkellä kämppä on pommi ja yritän muistella mikä se alkuperäinen suunnitelma olikaan. Tähtään nyt siihen, että seuraavan muutaman tunnin aikana saisin homman valmiiksi ja illalla voin sitten nauttia lopputuloksesta.

Oon jo tuhat kertaa itselleni todennut, miten vaikeaa mun on viedä nää henkilökohtaiset projektit loppuun. Skarppaamisen varaa todellakin olis. Ja edelleen joka kerta, kun saan kodin asuttavannäköiseen kuntoon ja itselleni vannon, että nyt oikeesti alan laittaa ne tavarat aina omille paikoilleen, kolme viikkoa myöhemmin löydän itseni tästä samasta tilanteesta. Ehkei ihminen vain perusluonteelleen mitään voi, eh…

Sen kunniaksi pidän nyt pienen kahvitauon. Ja sen kunniaksi myös, että viiden kauppareissun jälkeen muistin vihdoin ostaa sitä kahvia, jota jokaisella käynnillä olin sinne mennyt hakemaan.

TÄHÄN JOKU OTSIKKO

Tiistaina oli peilikuvan arvoinen tilanne: minä pukeuduin bleiseriin. Ensimmäistä kertaa herraties ikinä. (Ja minä kun pukeudun aika usein myös kokomustaan, ei sitä bleiseriä kuvista erota.) Koska mun vaatekaapista vielä toistaiseksi moinen puuttuu, tän lainasin kaverilta. Harmi, että se pirulainen kuulemma haluaa tuon takaisin. Tykkäsin miten tärkeäksi tunsin itseni.

Vähemmän tärkeäksi tunsin itseni illalla, kun vaihdoin virka-releet iltamekkoon. Lyhythihaiseen mekkoon, jonka päälle puettuani tajusin miten herkullinen mustelma mulla onkaan käsivarressa. Kauniisti loisti, onneksi diskossa oli pimeää. Hauska ilta, vaikka duunikavereiden kanssa pelättiinkin, että seuraavaan puoleen vuoteen ei enää kehdata katsoa toisiamme silmiin.

Kun eilen illalla pääsi kotiin, olo oli aika naatti. Vaihdoin tyytyväisenä bleiserin, mustelmat paljastavan juhlamekon ja kaikki muutkin viralliset tamineet turtles-paitaani – ja kaappasin Mooseksen rauhoittavaksi lämpöpatteriksi. Kassia en jaksanut purkaa. En edes siitä huolimatta, että sen sisällä oli tasan neljä vaatekappaletta. Uni tuli ennen kymmentä.

Tänään aamulla teki mieli jotain lämpöstä. Koska lämpöpatteri-Moosesta ei voi kaikkialle ottaa mukaan, tyydyin Mexicosta ostamaani superlämpöiseen paitamekko-asiaan. Lämpöstä oli. Ja oikeesti tuntui ihan syksyltä.

Päivällä olikin sitten vähän liian lämpöstä, kun lähdettiin kaverin kanssa metsäkävelylle. Tajusin olleeni aika pihalla viimeiset pari viikkoa, kun kaveri vastasi mun aikataulukyselyihin, ettei ollut ihan varma nähdäänkö tänään. Minä kun en ollut vastannut hänen viestiin. Ihan olin vakuuttunut vastanneeni, mutta ei sitten. Ja enhän mä ollut. Omaan kalenteriini olin sen kuitenkin merkannut, kumma kun se ei sieltä tajunnut katsoa… Ai joo, ja tänään ei tosiaan ollut hyvien poseerauksien päivä.