KESÄKUU

Kesäkuun alussa palasin kotiin Bulgariasta, mutta meno nyt ei paljoa muuttunut. Korttia on pelattu niin terdellä, puistossa kuin laivallakin. Kortinpeluun ohessa tunnuin olevan koko ajan töissä ja kuun puolivälin jälkeen päätin vähentää. Ja pysyä lujana siinä päätöksessäni.

Bulgarian jälkeen sain myös Mooseksen kotiin ja hyvin on pyyhkinyt! Ensimmäinen yö muistutti männävuosien koliikkiaikoja, mutta muuten Herra on ollut kuin kotonaan. Mikä toki hyvä asia, tämä kun on hänen koti.

Kesäkuussa olen työmatkafillaroinut ahkerasti ja oikeastaan taitaa olla tasan kaksi päivää, kun olen julkisilla duuniin mennyt. Ja ne kotimatkat, ne kotimatkat… Niissä vasta on sitä jotain.

Oon myös tehnyt todistetusti ainakin kerran ruokaa (ja olipa muuten hyvää) ja saanut työkaverilta tsemppi-pätkiksen. Hyvää oli sekin. Kotihengailun ohessa oon käynyt treenaamassa ja nähnyt kavereita. Sellaista tavallista. Oppari sen sijaan ei ole edennyt, mutta hiljalleen, hiljalleen (eli ei yhtään).

Kaikenkaikkiaan kesäkuu oli ihan passeli. Melko balanssissa kaikki. Aikaisin herättyjä aamuja ja päiväunia. Yksinoloa ja kavereita, treeniä ja loikoilua. Onnellisuuskuplan puhkeaminen vähän harmittaa, mutta kuulemma turha itkeä jos on jo kauramaidot lattialla. Kohti heinäkuuta siis. Etiäpäin.

PELKKÄÄ PASKAA TILALLA

Hiljattain on taas alkanut maailmankaikkeus käydä vähän raskaaksi. Voinen siis sanoa onnellisuuskuplani puhjenneen. (Kiitos kupla, toukokuu-kesäkuu 2018. <3) Eikä ole edes mitään kummia tapahtunut, jotenkin vaan se fiilis, että kaikki järjestyy, vaihtui siihen fiilikseen ettei missään oikeastaan ole mitään järkeä.

Mietitään vaikka omaa tulevaisuuttani. Valmistun (ihan oikeesti yritän) joulukuussa. En usko, että tulen tekemään oman alan hommia, vaikka eihän sitä toisaalta koskaan tiedä. Ajattelin kevään haussa hakea yliopistoon, koska ei, en tosiaan 19-vuotiaana tiennyt mitä elämältä haluan. Enkä moneen vuoteen sen jälkeenkään. Enkä välttämättä vieläkään, mutta ainakin tiedän mikä todella kiinnostaisi. Mahdollisuus päästä yliopistoon, kun alla on jo yksi korkeakoulututkinto? Aika pieni.

Valintakoeuudistus. Periaatteessa ymmärrän, periaatteessa en. Kuulemma tarkoitus on, ettei jengi pitäisi turhia välivuosia. Mutta ensinnäkin: sapettaa ihan älyttömästi käsite turhia välivuosia. Kuka määrittelee turhat välivuodet? Itse pidin neljä ja koko sen ajan tein töitä, maksoin veroja. Parhaimmillaan tein kolmea työtä samaan aikaan. Ja en muuten paljon lomia pitänyt noiden vuosien aikana. Kuka määrittelee nää vuodet mun elämässä turhaksi? Toisekseen: ne ihmiset, jotka marssii suoraan ällän papereilla mihin tahansa kouluun, on eri ihmisiä kuin ne, jotka pitää niitä turhia välivuosia tai jää yhteiskunnan elätettäväksi. Just saying.

Sitten jos mietitään tasa-arvokysymyksiä, näin Pride-viikon kunniaksi. En ole sen suuremmin ollut näissä rummutuksissa mukana, enkä liioin mieti mitä mieltä muut on minusta jos en vaihda saateenkaarifiltteriä facebook-profiilikuvani päälle. Olen iloinen, että Pride saa näkyvyyttä ja yritykset lähtee siihen mukaan, tasa-arvon puolesta. Mutta samalla joku keksii vetää herneen nenään, että miksei ole heteroilla samanlaista ja miten yrityksille koko sateenkaarifiltteri on vain markkinointikeino. Alkaa uuvuttaa. Heterot voi järjestää oman kulkueensa, jos tuntuu sitä tarvitsevansa (vaikka riski on suuri, että siihen osallistuisi vain Soldiers of Odinin jäsenet). Ehkä siksi sitä tarvitaan, koska edelleen herran vuonna 2018, joutuu taistelemaan asioiden puolesta, joiden pitäisi olla itsestäänselvyys. Ja mitä niihin yrityksiin tulee, niin kyllä itse mielummin suosin sellaisen yrityksen tuotteita, jotka uskaltavat tuoda (tasa-)arvomaailmansa esille. Silläkin uhalla, että ne heteromarsseja kaavailevat palikat pistää sidukat boikottiin.

Ja vielä kun tasa-arvosta puhutaan, niin tämä hiljattain tapahtunut lausuma twitterissä, kun keski-ikäinen suomalainen yrittäjämies (oletettavasti myös valkoinen hetero) kehaisi minimoineensa riskejä jättämällä palkkaamatta nuoren naisen lapsentekoriskin vuoksi. Koska satun olemaan nainen ja jokseenkin nuorikin vielä, sekä kaiken lisäksi edessä siintää työnhaku puolen vuoden päästä, iski sellainen epätoivon aalto yli. Ja viimeistään tässä kohtaa se onnellisuuskuplani tyhjeni. Vaikka nyt lähdetäänkin siitä, että työpaikan missannut, turhan korkean lapsentekoriskiprosentin omaava nuori nainen ei todennäköisesti menettänyt paljoakaan (vai kuinka moni nuorista naisista haluaisi olla kyseisen vatipään alaisuudessa tämän perusteella?), niin onhan toi nyt aivan perseestä. Ironistahan tässä on, että noi samat keski-ikäiset valkoiset yrittäjäheteromiehet istuu siellä eduskunnassa meuhkaamassa, miten lapsia pitää tehdä ja samaan aikaan ajavat läpi nollasopimuksia ja leikkaavat lapsiperheiltä. Ja niiden kaverit kehuskelee somessa, miten tässä nyt ihan muina bisnesmiehinä vältin riskin ja jätin naisen palkkaamatta. Mutta on se nyt kumma, kun ei tytöt lapsia tee!

Tällaista mielen päällä. Onneksi voin paeta pahaa maailmaa kotiin, pukea yksisarvispuvun päälle ja juoda kupin kahvia. Vaikka kello on yhdeksän illalla, mutta hei! Mähän olen nuori nainen parhaassa lapsentekoiässä. Eli toisin sanoen aikuinen.

MINÄ JA MUN KISSA

Selfien ottaminen ei aina ole niin helppoa. Ei etenkään silloin, kun sattuu asumaan maailman huomionkipeimmän kissaherran kanssa. Kyllä tungetaan naamaa kameraan kiinni, mutta syliin ei tule. Kyllä pusketaan ja käännetään hanuri kameraa kohti, mutta paikallaan ei voi pysyä. Ja voi kyllä; joka kerta, kun herran nostan pois tieltä, se singahtaa takaisin bumerangin lailla. Vetoaa joihinkin jokakissanoikeuksiin.

Siinä sitten photoshoottien päätteeksi katsot kuvasaldoa ja toteat sen olevan pelkkää kissanpyllyä. Eikä niissä kissanpyllyttömissäkään kuvissa ole kehumista, koska oot koko ajan valmiina nostamaan bumerangi-kissan pois tieltä. Toteat ettet jaksa enää ottaa uusiksi ja päätät, että mustavalkoisuus pelastaa paljon.

Tänään on ollut kiva vapaapäivä. Heräsin ennen aamukuutta, tottakai koska on vapaapäivä. Join kahvia ja Mooses oksensi lipaston päälle. Imuroin ja viikkasin pyykkiä, nukuin iltapäiväunet ja menin treenaamaan. Kävinpä vielä parin tunnin ajan serkkusen luona pitämässä seuraa, kun tämä purki muuttokuormaa. Söin aika monta keksiä ja join kupin vessassa keitettyä kahvia.

Olisipa kaikki päivät tällaisia.

MAAILMA EI OLE TÄYDELLINEN PAIKKA & MUITA MIETTEITÄ

Se olis sitten duuniviikko pulkassa. Työkaveri kysyi mitä vapaapäiväsuunnitelmia on, meinaanko mennä biitsille. Olen ehkä niin kaukana biitsi-ihmisestä kuin vaan epäbiitsi-ihminen voi olla, mutta voisihan siellä käydä pyörähtämässä. Ihan vain vaihteen vuoksi tai läpällä. Tai ehkä suuntaan vaikka Kumpulan maauimalaan, rannalla on niin kamalan paljon hiekkaa.

Mutta onpa ihanaa, kun ei ole sen suurempia suunnitelmia! Vaikka viime aikoina kaikki suunnitelmat on lähtökohtaisesti olleet kivoja juttuja, on myös kivaa ottaa ihan lungisti ja tehdä mitä huvittaa. Tai olla tekemättä. Näin viime yönä unta, että olin lintsillä ja aamulla aloin kuumotella kavereita josko mentäisiin. Ovat kuulemma aika paljon töissä, kaikki kolme. Pitää varmaan etsiä uusia kavereita. Työttömiä sellaisia.

Koska tein nyt vakaan päätöksen, että pidän duunimäärän siinä kahdessa vuorossa per viikko, voisin samalla vakaudella päättää saada opparini edistymään. Olisi yksi murhe alta pois.

Tuossa taannoin sanoin arvostavani vapaa-aikaa enemmän kuin rahaa ja mitä enemmän aika kuluu, sitä vankemmin seison tän lausumani takana. Samoin hektisyys ja tietynlainen miljoona rautaa tulessa -elämäntyyli on alkanut vaikuttaa koko ajan vähemmän ja vähemmän hohdokkaalta. Pelkältä itsekorostukselta ja suurelta kusetukselta. Minkä ihmeen takia täällä edes pitäisi olla koko ajan sinkoilemassa, tehdä jotain ja multitaskata työn, koulun ja muun elämän kanssa. Ja miksi helvetissä pitäisi koko ajan olla jotenkin tehokas ja tuottoisa? Ketä varten muka. Ainakaan itse en siitä nauti, en sitten yhtään.

Mutta, koska maailma ei ole täydellinen paikka, tiedän syksyllä joutuvani tuohon yllämainittuun suohon. Sinkoilemaan ja multitaskaamaan. Ja olemaan niin saatanan tehokas. Siispä nautin tästä rauhallisesta elämästä vielä kun sitä kestää. Ehkä sen voimalla jaksaa syksyn. Tai ehkä ei, mutta tulipahan testattua.

OLLENKAAN YHTÄÄN TAI VÄHÄSEN – ELI JUHANNUS 2018

Itseäni lainaten: voi hyvät hykkyrät, mikä juhannus! Kun toukokuussa kavereiden häissä nappasin morsiuskimpun ja sanoin meneväni juhannuksena naimisiin, oli syynä lähinnä alle otetut kaksi tuoppia ja rakkauspöllyt. Siinä hetkessä kuitenkin kutsu kävi Pieksämäelle, mökkibileisiin. Vastasin, että mikä jottei, jos siellä joku sulhanen odottelee. Asia kuulemma järjestyisi.

Tuota samaa juhannushää-läppää sitten heitettiin se puolitoista kuukautta. Tägäiltiin kaverin kanssa toisiamme facebookissa häävideoihin ja meninpä ihan valkoisen mekonkin ostamaan. Vain juhannushäitäni varten. Täytyyhän sitä ihmisen pitää periaatteistaan kiinni.

Pääsin osallistumaan juhannusbileisiin vasta lauantaina. Muut vasta kömpi hereille ja yrittivät kasata itseään, minä puhkuin energiaa ja mekko loisti valkoisenaan. En tuntenut paria tyyppiä lukuunottamatta ketään, mutta porukka osoittautui todella rennoksi. Päivä ja ilta kulutettiin grillaillen, pelaillen ja rennosti hengaillen. Olympialaiset järjestettiin myös, lajeina mm. yhdellä jalalla seisominen silmät kiinni ja mölkky. Ja meillä kaikilla oli niin mukavaa.

Olympialaisten jälkeen pelailtiin rennosti futista, kun kesken matsin suoritettiin morsiamen ryöstö ja niin alkoi minun polttarit. Ja aika puskista tuli, koska vaikka nyt oltiinkin heitetty läppää (ja muutenkin ollaan vähän sekopäitä), niin en nyt ihan ajatellut tällaista spektaakkelia. Ainakaan näin nopealla aikataululla suunniteltuna. Polttareissa pääsin laulamaan lempibiisini karaokessa, poimimaan itselleni morsiuskimpun, ottamaan selfien seitsemän eri miehen kanssa (joka kyllä vaihtui viideksi, koska lähistöllä ei ollut enempää) sekä pukeutumaan tämän kesän häätrendien ykkösjuttuihin; bikineihin, pyyhkeeseen ja aurinkolippaan. (Erityisen tyytyväinen omiin polttareihini olen siksikin, että sulhanen oli omissa juhlissaan viety metsään katsomaan järveä.) Ja erityisen hämmästynyt olin siitäkin, että siellä alttarilla oikeasti oli sulhanen. Ja oli muuten pappikin. Ja todistajat. Kaikkea löytyi. Puhe oli niin koskettava, että oon ikionnellinen, kun joku tän seremonian videoi. Siinä sitten tahdottiin ja vaihdettiin lusikoita. Oli herkkää.

Kun sanoin, että porukka osoittautui rennoksi, tarkoitin juuri tätä. Että huumori riittää tämänkaltaisiin älyttömiin toilailuihin ja että kaikki oli ihan messissä. Olen jokseenkin onnellinen, että juhannus ylitti kaikki odotukset. Nää on niitä juttuja, joiden voimalla jaksaa taas jonkin aikaa rämpiä paskatkin päivät läpi. Ja onneksi aina voi katsoa häävideota ja fiilistellä sellaisia papin suusta kuultuja viisauksia, kuten järjestetyt avioliitot ovat aliarvostettuja ja niinkuin kaikki tiedämme, juhannuksessahan kyse on järjestetyistä avioliitoista.

Huikeeta. Aivan huikeeta.