JA SIT MENNÄÄN!

Tai huomenna siis mennään. Kuukausi takaperin tehtiin kaverin kanssa budjettilaskelmat (ja säästölistat) ja ostettiin viikon matka Bulgariaan. Sinne pahamaineiselle Sunny Beachille. Kriteereinä oli halpa matka ja halpa kohde, check ja check. Taktisesti otin viime viikolle joka päivälle duunivuoron, jotta voisin ajatella mä niiiiin oon ansainnu tän loman. Vaikka todellisuudessa, jos meikämantun kevättä katsoo, olisin ansainnut vaan ison potkun persiille. Mutta matkaseura on kyllä lomansa ansainnut, joten mennään nyt sit. Huomenna.

Oon superlahjakas matkustamaan kevyesti. Viime vuosien reissuilla mukaan on päässyt muutamat tarkkaan harkitut vaatekappaleet, joista saa kasattua monta eri asua. Koska pakkaaminen jäi tälle aamulle (joka alkoi jo kuudelta, hyvin epä-minunlaista), en jaksanut miettiä liikoja. Pakkasin mukaan vain asioita, joista pidän.

Ja niitä tulikin lopulta aika paljon. Kasasin sängylle kaiken pakkauslistalla olevan ja ruksitin samalla listalta pois sitä mukaan kuin keräsin. Sitten vaan kamat laukkuun. Ja herttinen, matkalaukusta täyttyi koko toinen puoli. Ennenkuulumatonta! Mexicoon mennessämme laukun sisällöstä oli vaatteita 1/4 – ja lopun tilan vei kaverin tilaamat ruoat. Paluumatkalla saman tilan vei samaisen ruokatilaajan vaatteet.

Mutta voi miten kiva onkaan päästä rantalomalle! Edellisestä onkin kulunut jo puolitoista vuotta. Huolimatta siitä, että Bulgarian lämpömittarit näyttää tällä hetkellä +19, odotan altaalla makoilua. Ihan sama olenko lomaani ansainnut, mutta mun kroppa ja mieli kyllä kaipaa sitä. Etenkin vasen peukalo, joka on muutaman viikon ollut tosi kipeä. Syy tuntematon. Matkaseura symppasi ja sanoi, että varmasti sille tekee hyvää pidellä kylmää tuoppia viikon. En epäile hetkeäkään.

KUN ET KEKSI MITÄ TOIVOISIT

Älkää kysykö miksi mulla on duckface. En tosiaan tiedä. Ehkä ilme kertoo jostain?

Minulla on ollut vuosikausia tapa, että aina kun bongaan kellon olevan 22:22, minä toivon. Joskus myös kellon ollessa 11:11 saatan niinikään toivoa. Toivoessani jostain syystä vedän syvään henkeä, suljen silmät ja pidätän hengitystä. Tähän ei liity taikauskoisia odotuksia, lähinnä se on juurtunut tapa. Vähän omituinen sellainen, sitä en kiellä.

En ole ihan varma montako kertaa vuosien varrella nää toiveet on toteutuneet. Uskallan epäillä ettei montakaan. Yksi syy lienee se, että aika usein toiveeni on vähintäänkin absurdeja: sellaisia asioita, jotka kaiken järjen mukaan eivät tule koskaan toteutumaan. Toinen syy, hyvin sidonnainen ensimmäiseen, on se, että toivon lähes poikkeuksetta aina samoja asioita. Pitkän aikaa. Tämä taas kertoo joko poikkeuksellisen vajavaisesta järjenjuoksustani tai tässä suhteessa todella naiivista ajatusmaailmastani. Olisihan se kaikinpuolin fiksumpaa toivoa eri asioita ja vieläpä sellaisia, joiden toteutumisprosentti olisi vähän ykköstä korkeampi.

Kuten olen tässä jo maininnutkin, elän tällä hetkellä (yhä) tässä omituisessa onnellisuuskuplassani. Ja tällä viikolla eräänä iltana, kelloa vilkaistessani 22:22, vedin syvään henkeä, suljin silmät ja pidätin hengitystä. Tässä kohtaa kaikki muuttui. En nimittäin enää halunnut toivoa samaa asiaa, jota olen niin pitkään toivonut. Lisäksi olin puolijuoksua matkalla metroon harvinaisen painava kangaskassi olallani, joten silmien sulkeminen ja hengityksen pidättäminen siinä tilanteessa ei ollut parhain päätökseni. Pikakelauksella aloin miettiä, mitä oikein haluan? Mitä voisin toivoa? Koska tosiaan aivoni ei aina toimi ihan yhtä nopeasti kuin olisi suotavaa, kello olikin jo 22:23. Game over.

No, yksi toivomushetki sinne tänne. Jäin kuitenkin miettimään. Mitä ihan oikeasti haluaisin niin paljon, että sitä voisi toivoa? Ja joo, toivon terveyttä ja onnea ja rakkautta kaikille läheisilleni, mutta se toive on vähän kuin itsestäänselvyys. Toivon saavani Mooseksen kotiin heti loman jälkeen, mutta sekin on vähän itsestäänselvyys. Enkä pistäisi lottovoittoakaan pahitteeksi. Mutta mitä sellaista haluan, mitä voi toivoa vain kun kello näyttää 22:22? En tiennyt. Enkä tiedä vieläkään. Ja tästä syytän onnellisuuskuplaani, koska koen kaiken olevan aika hyvin just nyt. Ei tarvitse toivoa mitään, koska onnellisuuskuplalle ei ole mitään syytä.

Ja tämähän on ihan vaan positiivinen asia. Mutta silti surettaa. Toi kellonaika vähän menetti nyt merkityksensä. Buu. (Ja jee samaan aikaan.)

Ei muuten varmaan osakkeet paljon noussut tän tekstin myötä. En kai ole ainoa, joka harrastaa tätä toivomusjuttua, enhän?

KAHDEKSAN KYSYMYSTÄ (JA VASTAUKSET NIIHIN)

Miten paljon on ok fiilistellä iltataivaita? Koska oon nyt fiilistellyt niitä aika monta iltaa. No, neljä, jos tarkkoja ollaan. Aina työvuoron pääteeksi.

Kuinka kauan maksimissaan tää mun onnellisuuskupla voi kestää, ennenkuin puhkeaa? Mä toivon, että kauan, mutta samalla pelkään sen hajoavan. Tää on vaan jotenkin kreisiä, enhän mä ole sellainen ihminen, joka on iloinen ilman mitään syytä!

Mistä mä olen saanut mustelmia jalkaan? Ei niin mitään havaintoa, mutta en poissulje mahdollisuutta, että olen taas töissä kävellyt ovea päin.

Miten on mahdollista, että mun jääkaapista löytyy AINA vähintään yksi mätä kurkku? Käsittämätöntä. (Keksin tästä muuten vitsinkin viikko sitten: Mikä on parempaa kuin mätä kurkku jääkaapissani? No kaksi mätää kurkkua jääkaapissani! Muhahha)

Miksi tavaroiden laittaminen omille paikoilleen on niin kovin raskasta? Huomioidaan nyt nää etäisyydet, jotka kodissani ei montaa metriä ole. Miksi silti on helpompi jättää kaikki kamat vaan jonnekin. Useimmiten keskelle lattiaa.

Ja oikeastaan miksi niin monilla mun tavaroilla ei edes ole omaa paikkaa? Tää on se ikuisuusdilemma. Kertoo ehkä siitäkin, josko tavaraa olisi yksinkertaisesti liikaa. Mut emmää tiedä mistä täällä enää luopuisi!

Ja miksi siivoaminen houkuttaa eniten öisin? Tää jos mikä on jännää. Ihan tosi jännää.

Miksi välillä on niin helppoa olla onnellinen? Pitänee kysyä Olavi Uusivirralta.

MITEN NOLLAT JA YKKÖSET HAALISTUU

Katso horisontti on

Melkein huomaamaton

Jos tää hetki jatkuu pitää

Kyljistä nipistää

Minä elän

Minä elän

Minä elän

Minä elän

Ja vain hetken

Olen kevyt kuin höyhen

-Olavi Uusivirta – Kultaa hiuksissa

Toissa viikko (katsokaas miten ajan tasalla taas olen) oli ihana. Paras ja onnellisin viikko elämässäni pitkään pitkään aikaan. Vuosiin. Ehkä ikinä. Ai miksikö?

Ei aavistustakaan.

Olen jotenkin aina ajatellut, että onnellisuudelle ja hyvälle ololle pitää olla jokin syy. Niinkuin kovin usein on. Tuon viikon lopussa mietin asiaa, enkä keksinyt yhtäkään asiaa tai tapahtumaa, joka olisi sen kokonaisvaltaisen onnentunteen aiheuttanut. Kaikki oli ihan tavallisesti ja yhtä levällään kuin yleensäkin.

Silti se vain oli, se onnellisuus. Ja totesin, ettei sille välttämättä tarvitse mitään erityistä syytä. Ehkä se oli monen syyn summa. Auringon ja kesäfiiliksen, vapaudentunteen, mahdollisuuksien sekä oman itseni summa. Ettei tarvitse haaveilla jostain tai tavoitella jotain, ollakseen onnellinen. Vaan sitä voi vaan olla.

Puskista se tuli, se onnellisuus. Ja yllättävän pitkään se on jatkunutkin, vaikka viimeaikaistan flunssailujen ja parin pikku vahingon seurauksena harkitsinkin, että pitäiskö vaan unohtaa koko onnellisuushömpötys. Päätin kuitenkin jatkaa, vielä hetken. Korjataan ne vahingot sitten kun sen aika on.

UNICORNS! UNICORNS EVERYWHERE!

Oon viimeiset herraties kuinka monta vuotta haaveillut kesälippiksestä. Ainoa ongelma, jonka olen pääni sisälle muodostanut, on etten ole sitten yhtään sellainen lippismuija. Jossain kohtaa tulin lopputulokseen, että jos ja kun joskus lätsän hommaan, sen tulee olla ihan överi. Siis tyyliä leijuvia kissan päitä avaruuskuosilla.

Tänä keväänä aloitin metsästyksen tositarkoituksella. Moista överiä avaruuskissamitälie-lippistä ei osunut haaviin, mutta sen sijaan yksisarvislippis kyllä. Se oli menoa se. Kokeilumielessä pistin lätsän tilaukseen ja tänään aamulla, sopivasti viisi minuuttia ennen kotoa poistumista, postimies soitti kerran ja koputti kerran (koska ovikello on jonkin viimekesäisen viini-illan seurauksena pudonnut pois). Siellä se seisoi ovella, paketti kätösissä. Ajoitus oli parempi kuin kreivillä konsanaan, en nimittäin ehtinyt sen kummemmin jäädä stressaamaan peilin eteen, että oonko tositilanteessa lippismuija vai en. Lätsä päähän ja menox, niinkuin meilläpäin sanotaan.

Ja tuntui hyvältä, vaikka hatuttomuuteen tottuneena tiedostin hatullisuuteni koko ajan. Kaveri tsemppasi ja sanoi lätsän olevan ihan mun tyylinen, lähinnä koska yksisarvinen. Ilmoitin ostavani kummipojalleni samanlaisen heti, kun hän on tarpeeksi iso kannatellakseen omaa päätänsä. Ah, tiimihatut!

Eli lopputulos: todellakin aion painella koko kesän menemään lippis päässä. Ja tänään itseasiassa vahvistui harkkapaikka, jossa en ole ihan varma onko suotavaa käyttää yksisarvis-snapbackia. Joten pitää ottaa ilo irti. Ja ilon irti aion myös ottaa näistä kahdesta ja puolesta kuukaudesta, mitä tätä semi-rentoa kesää on jäljellä. Koska se tulee menemään nopsaan. Enkä jaksaisi siitä ajasta käyttää minuuttiakaan stressatakseni niin maallisia asioita, kuten voinko käyttää lätsää, jossa sattuu olemaan yksisarvisen kuva. Yolo ja silleen.