SE AIKA VUODESTA

Alkaa olla taas se aika vuodesta. Se, kun aurinko muistuttaa olemassaolostaan. Hanget korkeat nietokset kimaltaa, kadut täyttyy askelista. Ihmiset hymyilevät.

Itsehän suljen verhot, lukittaudun kotiin ja poistun sieltä vasta pimeän tultua. True story edellisviikolta. Koska onhan nää keväät ihan perseestä. Kuukausien pimeyden jälkeen paistaakin aurinko, just silloin kun ei ollut yhtään valmistautunut. Ja kun ei yhtään huvittaisi. Siinähän sitten istut sisällä, pimeässä, ja podet huonoa omaatuntoa, kun haluat vaan istua sisällä, pimeässä, vaikka kaikki (facebook, lehtiotsikot, järki) huutaa, että mene nyt hyvä ihminen ulos!!! Siellä paistaa aurinko ja on kirpee ilma ja niin on nättiä! Mutta kyllä en muuten varmana mene.

Parastahan (tai pahinta) tässä vielä on se, että emmää mitään järkevää ole kotona istuessanikaan saanut aikaan. Okei vähän olen siivonnut, mutta noin niinkuin muuten. Lähinnä olen yrittänyt paeta kaikkea. Vastuujuttuja ja ajatusjuttuja. Jälkimmäisiä enemmän. En ole enää ihan varma onko männävuosien kevätmasennus johtunut siitä itse keväästä vai siitä, että viimeiset kolme kevättä on olleet aika hanurista. Ja nyt on kuitenkin kaikki sillai, miten sen nyt sanois, ihan hyvin. Ja silti, silti, se perkele puskee taas pintaan. Otetaan vastaan hyviä vinkkejä, joilla selvitä tästä. Mielellään vähän menestyksekkäämmin kuin kolmena edeltäjänään.

Eilen uskalsin ryömiä ulos luolastani, toisen kerran tällä viikolla, ja kävin kaverin kanssa vähän tallustelemassa jäillä. Pelotti kovin, että kestääköhän se. Jostain syystä oon aina ollut jotenkin yliherkkä jäiden kanssa, johtuu varmaan siitä muinaisesta varoitusvideosta, mikä näytettiin pikku kakkosen lopussa. Jäät kesti, vaikka niiden päällä lohduttauduin ajatuksella, että jos nyt kuolen niin eipähän tarvi illalla kirjoittaa opparia. Loppuisipahan tääkin tuska.

Selvisin hengissä. Enkä illalla kirjoittanut opparia.

JOS AJATUKSET EI OIS HIRMUMYRSKYJÄ VAAN TÄHDENLENTOJA

Joskus hymyilyttää. Hymyilyttää niin, ettei sitä voi estellä. Tuntuu jossain tuolla luissa ja ytimissä, ja pyrkii ulos. Tuntuu ja näkyy.

Tänään tuntui. Ja näkyi.

Kun koko viikko on mennyt lähinnä omassa ylväässä yksinäisyydessäni, suljettujen verhojen takana aurinkoa piilossa, ei ole liikaa hymyjä näkynyt peilissä. Viikko oli ihan hyvä päättää tähän ja taas, kuten niin monesti aiemminkin, kaikki tapahtuu kun vähiten odottaa. Hymyt ja asiat sen takana. Hymy, jonka elokuun viimeisenä yönä tunsi jäävän kotirappusille. Asiat, jotka jäi sinne myös.

Ja siellä ne edelleen on, siellä rappusilla. Koska eihän mikään lopulta ole muuttunut. Mutta hetken oli kiva leikkiä, että olisi.

WHEN GOOD COFFEES GO BAD

Jos jokin asia on mulle pyhä niin aamukahvi. Tiedän ihmisiä, jotka rakastaa aamupalahetkiä niin paljon, että haaveilevat siitä jo illalla nukkumaan mennessä. Mä en lukuisista -sanomattakin selvää että epäonnistuneista- yrityksistäni huolimatta ole löytänyt sisältäni aamupala-ihmistä. Mutta aamukahvi-ihminen mä olen, henkeen ja vereen. Vähän niinkuin torkuttaja-ihminenkin.

Vaikka kahvin keittäminen sujuu rutiinilla, aina on mahdollisuus, että jotain menee pieleen. Purut lentää lattialle, maito on pilaantunutta tai kahvit kaatuu sänkyyn. Tai päälle. Tänään oli jäänyt kahvipannu puolitiehen paikaltaan, josta syntyi seuraavanlainen tapahtumasarja: kahvipannu puolitiessä paikaltaan – tippalukko päällä – vesi kasaantui suodattimeen – purut tulvi yli suodatinpussin reunojen – valmiin kahvin seassa oli puruja. Päätin olla piittaamatta mokomasta ja vedin kahvit naamariin, puruineen kaikkineen. Onneksi ei tarvinnut lähteä minnekään, silloin olisi saattanut vituttaa.

Sanotaan, että tosi huono päivä on huono heti aamusta alkaen. Oon miettinyt mikähän vaikutus omalla asenteella on tän sanonnan paikkansapitävyyteen. Varmaan aika iso. En tiedä sitten oliko asenteesta kiinni vai mistä, mutta tästä tuli ihan kelpo päivä. Toki kello on vasta viisi, että ehtiihän sitä vielä tapahtua. Mutta toistaiseksi on sujunut ihan mukiinmenevästi.

Pesin kolme koneellista pyykkiä ja nautin jo ajatuksesta, että illalla pääsee nukkumaan puhtaisiin lakanoihin. Söin lounaaksi kaurapuuroa hedelmillä ja Yosan kaura-jugulla. Puhuin tunnin verran kaverin kanssa puhelimessa. Nautin, kun tunsin miten viimeiset flunssaräät lähti liikkeelle (huomenna uskallan treenaamaan, jeee). Otin duunikavereille selfien Mooseksen kanssa ja vastaus oli ”ootko alasti tossa kuvassa?”. En ollut ja vähän loukkaannuin ettei Mooseksen söpöys ollut eka asia, mikä nousi mieleen. Kuuntelin Puoliveristä prinssiä ja mietin miten erilailla on aina itse kuvitellut hahmojen puhuvan. Ja vähän stressasin kun huomasin, ettei Book Beatissa toistaiseksi ole Kuoleman varjeluksia. Ninjailin kiristysnauhan yksiin treenipöksyihin ja fiilistelin sitä, että paprikapuuni tekee uusia lehtiä ja sitä, että illalla tulee Sohvaperunat.

Ja myönnettäköön: puruisesta aamukahvista ihan vähän katkeroituneena keitin päivän mittaan vielä aika monet kahvit. Ilman puruja.

KEVÄTSIIVOUS OIKEESTI PISTÄÄ MIETTIMÄÄN

Hei mä tein sen! Keittiön kaappien kevätsiivouksen nimittäin. Pari huomiota, mitä rojektin aikana nousi mieleen:

x Kuinka paljon erilaisia superfoodmitälie-jauheita voi olla ihmisellä, joka elää pääosin karkilla?

x Miten vähän karkkia voi olla ihmisellä, joka elää pääosin karkilla? (Aloitin eilen määrittelemättömän pituisen sokerittoman ajanjakson elämässäni ja tää tuntuu… vaikka takana on vasta puolitoista vuorokautta)

x Kuinka monta avattua kissanherkkupussia voi löytyä ihmiseltä, joka ei ikinä itse osta kissalleen kissanherkkuja?

x Kuinka monta avaamatonta kissanherkkupussia voi löytyä ihmiseltä, joka ei ikinä itse osta kissalleen kissanherkkuja?

x En vieläkään osaa tehdä hyvänmakuista chia-puddingia, mikä selittänee melkein täyden kilon pussin chian siemeniä siellä kaapissa.

x Monivitamiinien haju ei lähde kaapista, ei edes viikkoja sen jälkeen, kun ne vitamiinit on heittänyt pois. Vitamiinit, jotka kerran sai oksentamaan ja sen jälkeen en niitä suuhuni pistänyt.

x Onhan ihan ok, että puolet hyllyistä on täytetty kirjoilla, onhan?

Seuraavaksi ajattelin ottaa kevätsiivouksen kohteeksi lipaston laatikot. Sieltä löytyy vaatteita. Ja ties mitä muuta. Selviää sitten ja innolla odotan mitähän mietteitä se sitten aiheuttaa… Letkeää torstaita!

ULOS LUOLASTA

Holy Mo, kun tuntui hyvältä päästä taas ihmisten ilmoille! Eilen olo oli jo vähän kohentunut ja tänään tuntui tarpeeksi reippaalta, että uskalsin lähteä sovituille Hop Lop -treffeille kummitytsyn (ja sen pikkubroidin. Ja mutsin) kanssa. Onneksi noi leikkipaikat on lähtökohtaisesti jo maailman epähygieenisimpiä paikkoja, joten tuskin melkein-parantunut-minä pahensi tilannetta yhtään. Jos ei olisi flunssainen sinne mennessä, niin aivan varmasti sieltä poistuessa viimeistään. Neljän päivän makoilu tuntui ei niin kovin positiivisesti kropassa, pieni rymyäminen teki oikein hyvää. Huolimatta siitä, että pieni haikeus iski puseroon tajutessani noiden kahden olevan jo aika isoja. Niin isoja, että pärjäsi vallan mainiosti kaksistaan. Vielä ne jaksaa mua raahata mukanaan, toivottavasti ei tule sitä päivää, kun kummitäti on ihan nolo. Vaikka ei kai sellaisia tule, eihän?!

Olin tosi kiitollinen, että toi aurinkoinen keli jatkui vielä tänään. Vaikka vietinkin sen sisällä, erinäisissä putkissa. Ei haitannut yhtään seisoskella bussipysäkeillä tai käyttää aurinkolaseja. Sairastamisen jälkeinen I’m alive! -fiilis ajoi tiskaamaan ja korjaamaan ne viisi päivää keskellä lattiaa lojuneet haalarit pois. Ja rusauttamaan selän oikein kunnolla.

Keittiön kaappien kevätsiivous saa edelleen odottaa, mutta valmistin ison sammiollisen hedelmäsalaattia. Osittain syystä, että teki mieli, osittain syystä, että siskokulta laittoi eilen tiukan viestin, jonka mukaan flunssaisena maitovanukkaat on saatanasta seuraava ja käski muistella mitä tapahtui Olipa kerran elämä -sarjassa. Joo, just siinä missä oli niitä vaeltavia punasoluja, jotka kantoi selässään hapella täytettyjä reppuja. Suunnilleen muuta en siitä sarjasta muistakaan, paitsi valkosolut, joilla oli poliisihatut. Yritä näistä muistikuvista sitten sitoa jokin opettavainen kokonaisuus.

Nyt kelasin keittää vielä kupillisen inkivääriveteen keitettyä uniteetä ja kuuntelen Feeniksin kiltaa. On jännät paikat, voin kertoa. Just päästiin salaisuuksien osastolle. (Itkettää jo valmiiksi, kun tiedän mitä mun ultimate-rakkaus -Siriukselle kohta käy. Buu.)