TAMMIKUU

Tammikuu. Se kuukausi vuodesta, joka on aina ollut minulle vähän erityinen. Lähinnä, koska sen päätteeksi on syntymäpäiväni, mutta myös sen new year new me -homman takia. Vaikka enemmänhän se sinne new year same shit -osastolle menee, vuodesta toiseen.

Juu, tänäkään vuonna en ottanut mitään paineita tosta positiivisuudesta.

Mutta, se tammikuu. Tammikuussa piti alkaa harkka. Ei alkanut. Tammikuussa piti loppua oikeat työt. Ei loppuneet. Tammikuun piti olla rauhallinen. Ei ollut.

Mitä tammikuu oli? Ennenkaikkea ihan mukiinmenevä. Koulua -tai siis rästihommia ja opparia- sekä vähän töitä. Aika paljon kavereita, kotijuttuja ja treenejä. Ja tietenkin Moosesta, joka sivumennen sanoen on kotiinpalustaan asti nukkunut joka yö mun päällä. Tyyny(t) on selkeesti so last season, tai sitten pitäisi ottaa vihjeestä koppi, että meikämantu on ehkä jo pehmeämpi kuin tyynyt.

Tammikuu oli uusi puhelin ja kirkkaiden selfieiden paluu. Aika paljon kahvittelua ja omintakeinen siideri-tasting. Kotiin unohdettuja avaimia ja päiviä, kun en poistunut kotoa ollenkaan. Rästikurssista kaikkien odotusten vastaisesti vetästy nelonen. Yhdistyshommia ja kuun lopun vuosikokous, jossa minut valittiin puheenjohtajaksi. Niin, ja kävin yksin leffassa ja tilasin ekaa kertaa ikinä Woltista ruokaa.

Todellakin siis ihan mukiinmenevä tammikuu. On sitä paskempiakin eletty, se jos mikä on varmaa. Kokonaisuudessaan vuoden eka oli vähän sellaista venailua: hommia olisi, mutta milloin niihin pääsisi tarttumaan. Äänestän ihan tosi tehokkaan helmikuun puolesta. Ja toivon, että toisin kuin pressanvaaleissa, oma ääneni kuuluu sille voittajapuoliskolle.

26

1. Olen aika sinut itseni ja maailman kanssa. Ainakin suurimman osan aikaa.

2. Opiskelen restonomiksi kolmatta vuotta.

3. Tiedän melkein mitä haluan elämältä…

4. …mutta tiedostan, että se ehtii muuttua moneen kertaan ennen 27-vuotissyntymäpäivääni.

5. Minulla on ihana -vaikkakin jokseenkin hullu- perhe, johon kuuluu äiti, isi, sisko, siskon mies ja tietenkin Mooses.

6. Tiedän kenestä tulee kaasojani, jos joskus menen naimisiin.

7. Vihaan ilkeitä sanoja, itsekkyyttä ja ahdasmielisyyttä.

8. Rakastan ”huonoa” huumoria, tilannekomiikkaa ja diippejä keskusteluja.

9. Pystyn katsomaan salkkareita loputtomasti. Ja kun sanon loputtomasti, todellakin tarkoitan loputtomasti.

10. Näen enneunia.

11. Itken helposti.

12. En ikinä syö aamupalaa, mutta aamukahvi on pakollinen.

13. Lempikaupunkini maailmassa (toistaiseksi) on Helsinki ja Köpis.

14. En osaa puhua ruotsia.

15. Tanssin yksin kotona.

16. Rakastan yksisarvisia.

17. Haaveilen uudesta tatuoinnista.

18. Olen monen asian suhteen todella skeptinen.

19. Olen samalla monessa asiassa todella naiivi, uskon esimerkiksi siihen, että kaikella on tarkoituksensa. (Edelleen.)

20. Minulla on kultakalan muisti, mitä tulee mihinkään, vähänkään tärkeään.

21. Saan kielen nenään.

22. Stressaan helposti ja se johtaa siihen, etten lopulta pysty tekemään asialle mitään. Ja sekös vasta stressaakin.

23. Parasta maailmassa on mennä nukkumaan puhtaisiin lakanoihin.

24. Olen surkea matematiikassa. Tai oikeastaan kaikessa, mihin liittyy numerot.

25. Inhoan meikkien pois pesemistä.

26. Tänään olen 26-vuotias.

KUKA HULLU NYT HUONOJA KUVIA JULKAISEE?

Muutama päivä sitten hämmästytin kaverin kertomalla harrastuksestani ottaa selfieitä kotona. Ei kuulemma minusta olisi uskonut. Kuitenkin ihan aniharvoin ne selfiet päätyy julkaistavaksi mihinkään, oli miten onnistuneita tahansa. Ja ne, jotka julkaistavaksi päätyy, on poikkeuksetta sieltä onnistuneimmasta päästä. Koska kuka hullu nyt huonoja kuvia itsestään nettiin laittaisi?

Vaikka onnistuneiden ja täydellisten kuvien ilmiö on niinsanotusti ottanut tuulta purjeisiin some-aikakautena, eiköhän se ole ollut olemassa aina. Kotona valokuva-albumeista vähin äänin napattiin pois kaikki ”rumat ja nolot” kuvat ja koulukuvaukseen tietenkin puettiin parasta päälle. Ainoa ero taitaa olla se, että nykyään ne kuvat otetaan itse ja jaetaan kaikille – ihan vapaaehtoisesti.

Ja niin, tietenkin myös se kuvankäsittely. Vaikka ei ulkonäköä tai piirteitä muokattaisi esimerkiksi pienentämällä nenää tai kaventamalla vyötäröä, tuskin kukaan enää julkaisee kuvia ilman mitään muokkausta. Jos ei muuten, niin ainakin joku filtteri instagramin valikoimista tai värien, valon tai kontrastin säätö. Ja se on ihan fine.

Vaikka ainahan on kivempi jakaa niitä nättejä kuvia itsestään, tykkään myös pienestä rosoisuudesta. Siitä, kun kaikki ei ole niin hiton täydellistä tai siloiteltua. Kuten ylläolevassa kuvasarjassa, jossa olen minä ja aamukahvikuppini. Vastaherännyt naama, takkuiset hiukset, ryppyjä kasvoilla. Ainoa muokkaus on filtterin lisäys VSCO:lla ja kuvien muokkaaminen vierekkäin Pixlr:llä. Mutta, vaikka kuvissa oonkin varmaan niin aidoimmillani kuin selfiessä voi olla, onhan siinäkin harkintaa. Mitä näkyy (tai ei näy) taustalla, mistä kuvakulmasta otan kuvan, millä ilmeillä olen, miten pidän hiukset… Mutta, ehkä sekin on ihan fine. Välillä vain tuntuu, että liian usein somesta puuttuu kaikki se aitous, mutta mikä nyt enää sitten on aitoa – tai kuka sen aitouden määrittää?

Näiden aamupohdintojen päätteeksi haaveilen toisesta kupillisesta kahvia, harjaan hiukseni ja yritän saada jotain järkevää aikaan ennen illan työvuoroa. Hyvää alkavaa viikkoa kaikille, filttereillä tai ilman.

MOMENTS

Mooses ikkunassa, ihailemassa lumisadetta. Hetken se kesti ja oli kivaa niin kauan kuin kesti.

Työviikko -kahden päivän sellainen- pulkassa. Sen kunniaksi Dumleja, joihin en koskaan ole liioin tuntenut vetoa, mutta viime aikoina niitä on tehnyt mieli.

Luminen maa. Edelleen, oli kivaa niin kauan kuin kesti. Vaikka toki olisi ollut kivempaa, jos olisi ehtinyt nauttia auratuista kaduista. Sen sijaan sai taivaltaa nilkkoja myöten hangessa.

Lumet tuli, lumet meni. Nautin kotipäivää oman lumipalloni kanssa, joka on tasaisen lämpönen. Pientä kotoapoistumispelkoa aiheutti edellisyön episodi, kun olin unohtanut avaimet himaan. Kolmannen kerran elämäni aikana. Tai no, sinä aikana kun olen omillani asunut. Ilta kävi viisikymppiä odotettua kalliimmaksi. Mutta muuten oli hauskaa.

Tosiaan, lumet suli.

Tänään aamu alkoi kaverin kyselyillä, että mites olis kahvit. Tunti ylösnousemuksen jälkeen istuttiin jo saman pöydän ääressä. Kahvi oli hyvää, lounas oli hyvää ja seura oli ihan erityisen hyvää.

Loppu ilta menee näin: pantteripöksyissä, Mooseksen vieressä. Edessä siintää vielä sohvis-kisakatsomo ja jos hyvä tuuri käy, saadaan vielä yksi ihana tänne meidän seuraksi.

Hyvää viikonloppua.

OLISKO PITÄNY SAAVUTTAA JOTAIN?

Täytän viikon päästä 26 vuotta. Olen siis selkeästi lähempänä kolmea- kuin kahtakymppiä. Tuntuu vähän hullulta. Ne oli nimittäin oikeessa kun väitti, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä nopeammin aika menee. Viimeiset neljä vuotta ainakin on menneet nopeaan.

Yksi asia, jota olen pyöritellyt viime aikoina, liittyy tähän ikääntymiseen. Ja siihen, miten nopeaan aika menee. Jos täyttää 26, pitäisikö olla jo saavuttanut elämässä jotain?

Jos lähdetään siitä, että asun Vallilassa, vuokra-yksiössä, kissan kanssa. Opiskelen korkeakoulussa kolmatta vuotta ja valmistun alalle, jonka duuneja en tiedä haluanko ikinä tehdä. Teen osa-aikaisesti töitä varastolla, harrastan kuntonyrkkeilyä ja saatan kavereiden kanssa vahingossa juoda viisi pulloa viiniä yhden illan aikana. Omasta mielestäni vietän aika tavallista elämää.

Mutta. Taas se kuuluisa mutta.

Kun samaan aikaan ympärillä samanikäiset kaverit valmistuu, menee naimisiin tai saa lapsia, tottakai sitä miettii kaikenlaista. Kuten sitä, miten kaukaiselta kaikki tuollainen tuntuu. Valmistumisen suhteen olen optimistinen, kyllä se tämän vuoden aikana tapahtuu. Parisuhteet on tuntuneet menevän säännönmukaisesti joko niinsanotusti persiilleen – tai loppuvan ennenkuin ehti edes alkaa. Ja ajatus lapsista tuntuu absurdilta: hyvä kun pystyn itseni ja Mooseksen pitämään hengissä.

Jännä juttu, kun saavutuksia mietin, on noi kolme asiaa ne ensimmäiset, jotka tulee mieleen. Etenkin, kun nuo ei ole koskaan olleet omia tavotteita tai haaveitani. Paitsi ehkä se valmistuminen. Silti pyörittelen niitä ja mietin, että miksi muut mutta minä en. No öö, ehkä siksi, että mun elämä on mullistunut tarpeeksi jo siitäkin, kun paras kaveri saa beibin. Ja se valmistuminenkin houkuttaa lähinnä siksi, että voisin hakea opiskelemaan lisää. Ja jos/kun sieltä ikinä valmistun, olen jo yli kolmekymmentä.

Mutta niihin saavutuksiin -vaikka, jos onnistun suorittamaan elämäni aikana kaksi korkeakoulututkintoa, voi sitäkin ehkä saavutukseksi kutsua-, mitä tässä nyt olisi pitänyt niin saavuttaa? Olisinhan toki voinut jo opiskeluni opiskella, valmistua ja tehdä niitä oman alan hommia. Ostaa oman asunnon, muodostaa normaalin parisuhteen, ehkä saada niitä lapsiakin. Olisin voinut, jos ne olisi se mitä haluan. Sen sijaan pidin lukion jälkeen välivuosia, tein hitosti duunia eri paikoissa ja opin paljon siitä, mitä aloja ainakaan en halua opiskella.

Olen matkustellut, saanut uusia ystäviä, saanut Mooseksen, opiskellut, rakastunut, pettynyt, särkenyt sydämeni, muuttanut, sekoillut, rauhoittunut, asettunut, kaatunut ja noussut aina ylös. Olishan sitä voinut tehdä ja saavuttaa vaikka mitä, mutta miksi olisi pitänyt? Ja mitä olisi pitänyt? Ja kuka sen edes määrittää, mitä pitäisi saavuttaa mihinkin ikään mennessä. Kun ei kai tässä lopulta voi elää kenenkään muun elämää tai saavutuksia, kuin omaansa.

Näillä mietteillä siis valmistaudun täyttämään viikon päästä kaksikymmentäkuusi vuotta. Ja sen ikävuoden aikana aion valmistua, olkoonkin että opintolainahyvitys on se suurin motivaattorini. Eräs toinenkin tavoite on, mutta sen pidän itselläni. Näiden lisäksi ajattelin pitää itseni ja Mooseksen onnellisena. Ja viimeksimainitun pulleana ja pehmoisena.