KOTONA

Kotona taas ja hitsi kun tuntuu hyvältä! Mexicossa oli ihan mahtavaa, aion palata niihin tunnelmiin kunhan saan vähän kasattua itseäni. Matkat oli rankkoja ja välillä tuli todellakin fiilis, että onko ne sen viiden päivän arvoisia. Mutta oli ne. Todellakin.

Rakastan matkustamista, mutta rakastan myös tulla takaisin kotiin. Mexico oli sellainen pakomatka itselleni ja pelkäsin jo etukäteen miten pahasti kotiinpaluu iskee kasvoille. Onneksi tähän mennessä ei ole iskenyt, tosin ei tällä kamaralla ole ehditty olla edes vuorokautta. Fiilis on kuitenkin korkealla, pieni irtiotto teki hyvää. Tai sitten se korkea fiilis johtuu vaan jostain omintakeisesta jet lagista, kun edelleen kikatuttaa ties mitkä jutut.

Ettei liiaksi ehtinyt jäädä kotiin funtsimaan, piti aamulla lähteä koululle pistämään pakettiin yksi kurssi. Loppupäivän taidan vain himahengailla, pestä pyykkiä ja purkaa matkalaukun. Jonka sisällöstä kylläkin suurin osa kuuluu kaverille siellä Mexicon päässä.

Palaillaan myöhemmin matkastoorien merkeissä. Oli kiva lähteä ja oli kiva tulla takaisin.

M E X I C O

TJ0. Oikeesti, tänään lähetään Mexicoon!!! Hertsileijaa, kun voi ihminen olla innoissaan. Tai no, ihan rehellisesti toi 28 tunnin menomatka ei innosta ihan niin paljon, mutta onneks ollaan varustauduttu. Löytyy skipbo, Harry Potter -tietovisakortit ja 19 tuntia salkkareita pädiltä. Ainiin, ja tietty toi matkaseura, jonka kanssa juttua kyllä riittää. Ainakin jos vanhat merkit pitää paikkansa. Kuten se, että vedetään kolmen tunnin maratonpuheluita ilman mitään asiaa ja se, että saatetaan keskustella tunnin verran Severus Kalkaroksesta yhdeltä yöllä. Hyvää matkaseurasta tekee ennen kaikkea se, että voi sanoa jos ei jaksa olla niin kovin sosiaalinen.

Määränpäässä odottaa myös yksi aika superi tyyppi, joka on myös innoissaan meidän matkasta. Ja se määränpään ihanuus on jo varannut meille kämpän viikonlopuksi. Missä majoitutaan ennen viikonloppua, sitä en tiedä, mutta on sitä toisaalta ennenkin matkustettu ensin kohteeseen ja siellä alettu miettiä, että missäs sitä yöt vietetään.

Oon viimesen viikon aikana tahalteenvahingossa kääntänyt unirytmiä tonne -8 puolelle. Lopputulos on aika nuutunut. Enkä halua ajatella missä vuorokaudenrytmissä elän viikon päästä.

Tänään jutskattiin vielä vikan kerran puhelimessa matkaseuran kanssa ja murehdittiin, että viikon päästä ollaan jo kotimatkalla. Eikä menomatka ole ees vielä alkanut. Harmittaa joo, että ei pysty olla pidempään. Onhan viikko (joista viisi päivää kohteessa) naurettavan lyhyt aika näihin matkoihin suhteutettuna. Mutta helvetti, kerrankos sitä. Jos on mahdollisuus tehdä ja lähteä, miksei sitä tekisi ja lähtisi? Oli miten hölmöä tahansa.

Nyt alan kantaa kamoja ovelle lähtövalmiiksi ja teen lopullisen pikasiivouksen. Sit se olis menoa se.

Adios!!!!!

TOISESTA MAAILMASTA

Laskurin mukaan viisi päivää Mexicoon. Perkules, sehän on ihan kohta. Yliyliyliylihuomenna. Ja tätä on odotettu, laskurin kanssa 35 päivää, ilman laskuria hieman enemmän.

Löysin tänään kasan lomakuvia Pariisista, vuodelta 2014. Muistan ton reissun elävästi. Saatiin Eiffel-torni katoamaan ja Louvressa Mona Lisan show’n varasti öljyvärimaalaus hiippalakkisista miehistä. Muistan myös elävästi, miten pari kuukautta myöhemmin muistelin matkaa, miten se tuntui olevan kuin toisesta elämästä. Jos parissa kuukaudessa ehtii tapahtua paljon, parissa vuodessa sitten senkin edestä. Nyt jos koskaan tuo reissu tuntuu olevan edellisestä elämästä, jostain paljon kevyemmästä.

Miksi muistelen kolme vuotta sitten tehtyä matkaa, kun edessä odottaa seuraava? Varmaan siksi, että ton Pariisin matkan jälkeen -ja sen jälkeen elämässä tapahtuneiden asioiden jälkeen- on tullut tasaisesti tarve lähteä pois. Minne vaan, edes hetkeksi. Välillä oon lähtenyt, välillä en.

Mexicon matkan piti olla ihan vain loma (oma loma, mitä kouluun tulee), mutta hiljalleen sekin on kääntynyt pakomatkan puolelle. Vaikka ei pitäisi olla mitään syytä paeta, kaikki on hyvin. On koti, koulu, työ, perhe, kaverit, harrastukset, Mooses. Kaikki reilassa.

Paitsi pään sisällä. Ne ajatukset, ne ajatukset. Pitäisi jo tajuta, että ei niitä pääse pakoon. Ne voi hetkeksi työntää syrjään, tukahduttaa ja lakaista maton alle, mutta kyllä ne aina esiin tulee. Ja aivan satavarmasti odottelee täällä, kun matkalta palaan.

Ja ihan rehellisesti en halua lähteä pakoon. En mitään enkä varsinkaan ajatuksia. Enkä halua tehdä tästä matkasta pakomatkaa, haluan lähteä kavereiden kanssa pitämään hauskaa.

Huh. Tätä oon työstänyt viime aikoina. Enemmän ja vähemmän menestyksekkäästi. Onneksi vielä on viisi päivää aikaa. Ja toivottavasti voin parin kuukauden päästä miettiä tämän ajan olevan kuin toisesta elämästä.

I’VE BEEN LOST, I’VE BEEN FOUND, I’VE BEEN FOOLING AROUND

Terkkuja kuol… sairasvuoteelta. Jos viime viikko meni risteilystä toipumiseen, on tää mennyt banaani-esseestä toipumiseen. Koska voi kyllä! Sain sen vihdoin sunnuntaina hakattua kasaan ja aikaa deadlineenkin jäi neljä tuntia. Juhlistin tätä nauttimalla vähän viintä ja pelaamalla kyseenalaisen erän Scrabblea kaverin kanssa. Ja yritin ihan tosi paljon olla ajattelematta, että olin työstänyt sitä helkutan esseetä toukokuusta asti.

Maanantai meni töissä, eilen alkoi kolottaa. Syytän banaani-esseetä. Kävin silti treeneissä, koska olin lusmuillut niistä jo ihan tarpeeksi ja toisekseen ajattelin sen auttavan kolotukseen. Ei auttanut, mutta flunssa kyllä iski päälle. Syytän tästäkin banaani-esseetä. Tänään oli pakko raahautua koululle tekemään ryhmätyötä. Sieltä kaupan kautta kotiin (kiersin banaanihyllyt kaukaa), Kuoleman varjelukset –äänikirja soimaan ja sitruunavesiöverit. Ainiin, ja ihan liian pitkät päikkärit.

Mitä muuta mulle kuuluu? Sanoisin, että vaihtelevaa. Sunnuntain isänpäiväbrunssin yhteydessä sain matkalukun lainaan ja alan olee jo aika intsinä Mexicosta. Enkä toisaalta ymmärrä minne tää syksy on valunut, äskenhän laskuri näytti 40 päivää, nyt on enää kuusi!!! 28 tunnin menomatka kuumottaa ehkä eniten, käytiin jo keskustelua, että aletaankohan riitelemään. Siis huolimatta siitä, että me ei ikinä riidellä ja suurimmat erimielisyyden aiheetkin tähän mennessä on koskeneet maidon tuotantoprosessia. Ja tääkin tapahtui opiskelijaristeilyllä. Kuitenkin, kun tän menomatkadilemma-keskustelun jälkeen juteltiin tunnin verran Harry Potterista, kello yksi yöllä, todettiin ettei meillä ole mitään hätää.

Viime aikoina on tullut uitua aika syvissä vesissä. Kun siinä ei ollut vielä riittävästi, koin tarpeelliseksi alkaa kaivaa verta nenästäni. Tuli sitten revittyä auki niitä vanhoja haavoja, ja ihan urakalla kans, vaikka puolustuksena mainittakoot, ettei ne olleet vielä ehtineet edes umpeutua. Vastaiskuna ja päästäkseni vähän matalampiin vesistöihin, aloin kaivella sanamagneettipurkkiani. Jostain syystä patteristani on jo pidemmän aikaan löytynyt sana nauru, jolle nyt aikani ratoksi lähdin etsimään vähintään yhtä positiivisia kavereita.

Alan kompata aika täysillä, kun ne kutsuu hulluksi. Sekopäistä touhua, jopa minulle.

TIC TAC TIME GOES BY

Tuossa eräs päivä keskustellessani tuutoropettajan kanssa sain pienen henkisen romahduksen. Käytännössä siis väänsin itkua ja totesin etten tule ikinä saamaan tän syksyn kursseja kasaan. Hän siinä viisaampana totesi, että ne vaan täytyy hoitaa. No juu, täytyishän ne, vaan mistä saada motivaatio? Motivaatio, että sais edes sen ykkösen. Etenkin, kun suurimmassa osassa tehtävistä en ymmärrä edes tehtävänantoa. Jos en paremmin tietäis, eli että ei kukaan muukaan niitä ymmärrä, epäilisin olevani vaan vähän tyhmä. Onneksi tiedän paremmin, vaikka ei se siinä vaiheessa paljoa lohduta, kun deadline oli kuukausi sitten ja vieläkin luen niitä pirun ohjeita tajuamatta mistä edes lähtisin liikkeelle.

Eilen otin itseäni niskasta kiinni ja vaihdoin Harry Potter -äänikirjat Kehittämistyön menetelmiin. Vaikka -pakko myöntää- ne äänikirjat silti pauhasi taustalla. Jotkut kuuntelee klassista musiikkia, jotkut Pottereita. Tänään jatkoin opiskelua omaan tyypilliseen tahtiini, eli todella hitaaseen, mutta pikkuhiljaa pikkuhiljaa… Uhmasin kaverin kanssa säätä ja käytiin parin tunnin kävelyllä. Kastuttiin, mutta oli sen arvoista. Kummasti kaikki ajatukset aina selkenee, kun ne saa jakaa jonkun kanssa. Luulisi, että tähän ikään mennessä olisin oppinut jo jotain. Kuten ettei ajatusten pyörittely yksin himassa auta. Elintarvikehygienian suhteen sen sijaan olen jo luovuttanut. Jos joskus tulee elämässä se tilanne, että pitäisi tietää syvällä tasolla jotain HACCP:sta tai EU-hygieniavaatimuksista, voin potkia itseäni nilkoille. Siihen saakka jatkan asioiden räjäyttelyä keittiössäni ja annan kerran vuoteen kaverin suosiolla siivota jääkaapistani kaikki ruoat, jotka ei ole vaatimuksia täyttäneet viimeiseen 51:n viikkoon.

Illasta suuntasin vielä kotikotiin ja tänne taidan jäädä. Ne sanoo, että kissaton koti on vain asunto ja komppaan tätä ihan täysillä. Huomenna isänpäiväillään ja illalla tykitetään kaverin kanssa esseet palautuskuntoon. Olispahan ainakin yksi tehtävä, jonka saisi palautettua deadlineen mennessä. Tavoite se on tämäkin.

Ps. Tätä Pottereiden sijaan tätä opiskelua tuli tahdittamaan Kaksi tornia. Mitä jostain koulusta kun on Legolas?!