TWO YEARS AGO

Maanantaina, ennen pahinta flunssaa ja loppupäivän piinanneita vatsakramppeja, kävin koululla purkamassa yhden kesäkurssin. Samana päivänä koulu täyttyi uusista opiskelijoista, eli mestoilla vaelsi paljon hukassa olevia, hämmentyneitä fukseja. Kaikkia yhdisti samanlainen, hyvin tutun näköinen, hölmö hymy naamalla. Sellainen hämmentynyt, joka yritti viestittää ”olen mukava ihminen, tule juttelemaan minulle”. Mieli pomppasi samantien kaksi vuotta taaksepäin, kun itse olin se hukassa oleva fuksi. Joka mietti, että mitähän tästä tulee.

Jo ensimmäisenä päivänä vakuutuin, että hyvä tästä tulee. Vaikka sen jälkeen on fiilikset ajoittain laskeneet sen itse opiskelun (ja opiskelupaikan. (ja alan.)) suhteen, on tuosta koulusta seurannut enemmän hyvää kuin huonoa. Ensimmäisenä päivänä nimittäin -itseasiassa jo ensimmäisellä tauolla- löysin ihmisen, jota ilman on nyt niin kovin vaikea kuvitella elämää. Tämän ihmisen kanssa juhlistettiin viikko sitten torstaina meidän kaksivuotispäivää. Kiitos ja kumarrus facebookille, joka näistä muistuttaa. Siellä me istuttiin, Sellon William K.:n terassilla. Ihan niinkuin kaksi vuotta sitten. Eri pöydässä kylläkin ja viiden ihmisen porukan sijasta kaksin, mutta silti. Ihan samanlaisina, mutta kuitenkin erilaisina. Huomattavan paljon enemmän tasapainoisempina ja paljon enemmän yhdessä kokeneina. Yhtä huonot läpät, edelleen. Vaikka kaverilla ei ollut tällä kertaa kahviläikkää paidalla.

Tiedän laulavani onnesta, kun vihdoin tuolta koulusta pääsen veke, mutta tulee sitä jollain tavalla jo ikävä. Juuri tuollaisia päiviä, kun toi viikon takainen torstai oli. Kun ensin painetaan niska limassa duunia, vihataan maailmaa, kaikkeutta ja kaikkia muita paitsi toisiamme, mutta sitten lähdetään sieltä, istutaan alas ja kaikki onkin ihan kohdillaan.

Just niinkuin kuuluukin.

Paljon en ole viimeisen parin vuoden tapahtumia pystynyt jälkeenpäin romantisoimaan, mutta parin vuoden takainen alkusyksy ansaitsee pienen romantisoinnin. Etenkin sellaisina hetkinä nyt, kun välillä elää sitä uudestaan. Käy vähän samoja fiiliksiä läpi. Elämä vähän kuin toistaa itseään.

Tai no sillä erolla, että tällä hetkellä olen huomattavasti vähemmän pihalla kaikesta kuin kaksi vuotta sitten. Tiedän enemmän kuin kaksi vuotta sitten (vaikka se tietohan ei välttämättä opiskeluun liity mitenkään). Ja todellakin olen lakannut romantisoimasta asioita, niinkuin kaksi vuotta sitten.

Tässä näin, ihan kohta, lähtis mun kolmas opiskelija-syksy (ja toivottavasti viimeinen tässä koulussa). Ois muuten paree tulla hyvä sellainen.

NOW I’M TIRED OF TRYING TO KEEP YOU. ALL I WANT TO DO IS SLEEP.

Nyt on pakko sanoa, vaikka sen ääneen sanominen saattaa heikentää meikämantun jo ennestään heikohkoa mainetta, että tänään on ollu kenties tehokkain aamu miesmuistiin. Jos verrataan vaikka tohon menneeseen kesään ja kaikkiin niihin toimettomiin päiviin, kun kaikki vaan kasaantui.

Tänään sitten taas, edelleen jatkuvan flunssan tiimellyksessä, alkoi se toimettomuus vähän tympiä. Tiedättekö, puhun siitä, kun just silloin kun ei periaatteessa saisi tehdä mitään, ja just silloin haluis vaan tehdä kaikkea. Varsinkin kaikkea sellaista, mitä ei ikinä huvita tehdä silloin kun siihen olisi aikaa tai varsinkaan silloin kun sitä pitäisi tehdä. Sellaista on ollut esimerkiksi eteisen maton tamppaaminen, kylppärin peilikaapin peseminen ja niin joo, imuroiminen. Imuri oli serkkusella lainassa kaksi viikkoa, joka oli just se aika kun kaipasin sitä päivittäin. Kaihoisasti ajattelin luoviessani karvapallojen keskellä, että olispa kiva nyt imuroida. Sitten tapahtui ihme. Imuri tuli takaisin kotiin – ja samalla ovenavauksella ulos marssi se mielenkiinto imuroimiseen. Jännä, miten nää mielihalut tulee ja menee.

Flunssan paranemiseksi oon ottanut kovat keinot käyttöön; tulista porkkanasoppaa, muumiteetä ja inkivääriä sekä sitruunavesiöverit. Vähän lepoa ja Mooseksen halipusuttelua. Mooses tosin oli viimeisimmästä eri mieltä ja innoissaan esitteli uutta taitoaan hypätä lipaston päälle. Siellä se on tyytyväisenä nököttänyt (ajoittain vahvassa psykoosissa) ja nakerrellut mun toisen viherkasvin kuolon partaalle. Ja lopuksi meni ja kaatoi koko kasvin pulloineen. Arvatkaa kumpi siivosi sotkun? Jep.

Vaikka tänään olinkin saanut puoleen päivään mennessä enemmän aikaan kuin koko kesänä keskimäärin, loppupäivän otan iisisti. Lupaan.

TAKAISIN RUOTUUN

Kesä on ollut vähän kinkkistä aikaa ruokavalion osalta.

Alkukesä meni vähemmällä ravinnolla, mikään kun ei oikein maistunut. Sitten kun siitä selvisin, ja selvisi elämä samalla vähän normaalimmaksi, alkoi safkakin taas maistua. Vähän liiankin hyvin – etenkin sellainen karkki-osastolta ostettu moinen, upposi. Samaan osoitteeseen on toki päätynyt myös niitä vahingossa juotuja viinipulloja, jotka todistetusti vaikuttaa oloon ei-niin-positiivisesti. Sen jälkeen siis, kun ne on juotu ja kaverit jo lähteneet kotiin. En ole kuitenkaan liioin jaksanut stressata aiheesta ja perinteiset ruissia edeltävät ”pakkonäyttäähyvältäshortseissa” -dieetitkin jäi välistä. Ei vaan napannut ja hyvä niin. Lopulta kesän aikana kertyneillä ylimääräisellä kolmella kilolla ei ole mitään väliä, ulkonäöllisesti siis. Etenkin, kun on vaan oppinut tiedostamaan elämän olevan tällaista. Välillä sitä laihtuu ja välillä, no, välillä pullervoituu.

Nyt kun virallisesti on syksy (julistin tän just) ja joudun muutenkin siirtämään itseni lomamoodista tehokas opiskelija -moodiin, siirrän itseni samalla irtokarkki ja viini -moodista sellaiseen vähän terveellisempään. Menee varmasti näin helpommin, kaikki yhdellä iskulla. Vaikka edelleenkin kieltäydyn stressaamasta lomapullakiloista, kaipaan freshiä oloa ja sitä miten hyvältä ne irtokarkit maistuukaan jos niitä syökin viikossa seitsemän päivän sijasta vain yhtenä päivänä. Kaipaan sellaista vähän vähemmän pullervoa olotilaa.

Otin sen pudotuksen arkeen melko hifistellen, vihersmoothieita piiperrellen. Mutta eiköhän tää tasotu ja normalisoidu, ei oo meinaan mitään superherkkua nää smoothiet. Mutta ai että, kun nouseekin sädekehä pään päälle ja rauha sieluun. Ja kai niillä jotain konkreettisia terveysvaikutuksiakin on, näin mulle on kerrottu.

Viikonloppuna ovella kolkutellut flunssa iski eilisen aikana ihan toden teolla päälle ja tänään yksien kahvitreffien jälkeen olen keskittynyt kuluttamaan sängynpohjaa teekupin ja porkkanasopan kanssa. Tänään aamulla ovella kolkutteli (ihan konkreettisesti, koska mun ovikello on mystisesti hajonnut) kaksi raksaäijää, jotka tulivat imuroimaan ilmanvaihtoputkia. Teki mieli selitellä, että imuri on ollut kaksi viikkoa serkulla lainassa, siksi karvapallot. Ja että ne on Mooseksen, noi kaikki neljä tyhjää laatikkoa keskellä lattiaa. Mutta ei se selittelemällä parane. Näin mulle on kerrottu.

MITEN MENI KESÄ?

Eilen puin kauppareissulle kaulahuivin. Nyt voi kai jo sanoa kesän olevan lopussa? Tai alkoiko se edes koskaan? Tää kesä oli täysin erilainen kuin edeltäjänsä ja vedin sen ilman mitään tavotteita tai bucket listeja. Tai yksi tavoite oli: päästä kesän lopussa siihen pisteeseen, että enää ei tarvitse puhua mitään. Tuskien taival se on ollut, eikä pelkästään itsestäni kiinni, mutta vähitellen siihen maalin lähelle on päästy. Ei ihan vielä perille asti kuitenkaan, mutta maalisuora häämöttää jo edessä.

Alkukesän vietin kaikkialla muualla kuin kotona, sen jälkeen oon viettänyt kaiken mahdollisen ajan kotona. Osan ajasta yksin, osan kaksin ja joskus kolmisinkin. Muistaakseni haaveilin päivistä rannalla kirjoja lukien. En käynyt rannalla ja kirjojakin olen lukenut vain yhden puolikkaan.

Kesä 2017 on ollut itsensä löytämistä ja elämän uudelleen opettelua. Vanhoja ja uusia kavereita, valoisia öitä ja vahingossa juotuja viinipulloja. Kauan kaivattua vapaa-aikaa, eloa minimibudjetilla ja epäterveellisen paljon salkkareita. Valvottuja öitä ja pitkään nukuttuja aamuja.

Paljon oon reissukuumeillut, mutta kuumeiluksi se on jäänyt. Koska no, minimibudjetti. Paljon on myös ollut olo, että ei tarttis ehkä minnekään lähteä, sittenkään. Mikä sekin on ollut kivaa vaihtelua, kun jo pidemmän aikaa oli fiilis, että kun pääsis vaan mahdollisimman kauas. Satunnaista lähtemisen kaipuuta helpotti kolme Tallinnanmatkaa ja Ruisrock-viikonloppu . Syksyllä ehkä tulee lähdettyä vähän pidemmälle, jos hommat menee niinsanotusti putkeen.

Entä ne kesän parhaat hetket? Edellämainittujen lisäksi niitä isoja oli muutamat onnistuneet mökkireissut (kuten juhannus), pari päivää saaressa ilman akkua ja monia hyviä iltoja hyvien ihmisten seurassa. Niitä muiden mielestä ehkä vähäpätöisiä parhaita hetkiä oli se aamu, kun ensimmäistä kertaa aikoihin hymyili yksin kotona ihan hulluna ja se päivä kun Mooses vihdoin tuli takaisin kotiin.

Kiitos kesä, kokonaisuudessaan olit hyvinkin mukiinmenevä. Tervetuloa syksy, ole meille armollinen.

VOIHAN RAKKAUSHUURUT

Eilen oli ihana päivä. Hääpäivä, rakkauspäivä. Koska en ole pahemmin ennen häissä ollut, olin näistä aika täpinöissä. Niin täpinöissä, että mekon ostin jo kesän alussa. Ja sain sen lyhennettyä kolme päivää ennen häitä, heh. Mekkoni helma oli vähintäänkin omituinen ja edelleen liian pitkä, mutta kaikkien odotusten mukaisesti mekonhelmani ei ollut juhlien keskipiste. Ja selvisin siitä liian pitkästä helmastakin kunnialla.

Vihkiminen oli ihan hääparin näköinen, papin puheesta alttarilta poistumiseen. Poistuessa nimittäin soi Harry Potter -musiikki. Täydellistä. Juhlakin oli ihan näköisensä ja tunnelma oli ihanan rento. Ei sillä, että pönötyshäitä olisin odottanutkaan. Jotain ehkä fiiliksestä kertoo, että kirkosta loppuiltaan asti koko ajan pidätin itkua. Kun tuli häätanssin aika, sanoin siskolleni, että jos nyt tulee joku rakkauslaulu niin mä romahdan. Sain vähän pitkän katseen ja varovaisen huomautuksen, että mikä muukaan sieltä tulis kuin rakkauslaulu. Ja rakkauslauluhan sieltä tuli. Ja minä itkin.

Valssattiin vähän isin kanssa ja siinä samalla totesin etten ikinä voi mennä naimisiin. Jos jo muiden häissä oon näin herkillä niin omissani varmaan istuisin nurkassa pillittämässä koko päivän. Tulis varmasti hyvät bileet.

Itkuista huolimatta oli ihana päivä. Oi rakkaus.