THAT FEELING THAT DOESN’T GO AWAY JUST DID

Tunteet. Ne pirulaiset, joita pieni ihminen mukanaan kantaa. Ainakin suurin osa, sitten on tietysti myös ne onnekkaat, jotka ei tunnu tuntevan yhtään mitään. (Tai ainakaan ei anna niiden näkyä.)

Olen aika tunteellinen ihminen. Jonkun luokituksen mukaan saattaisin olla erityisherkkä, mutta koska en pidä sen enempää määrittelystä kuin muoti-diagnooseistakaan, sanotaan vain tunteellinen. Sellainen, joka itkee aika helposti, niin ilosta kuin surustakin. Joka oikealla mielellä saattaa kiihtyä nollasta sataan ja jonka saa nauramaan vatsanpohjasta asti mitä hölmöimmillä jutuilla. Joka miettii vähän liikaa ja vähän liian diipisti ja vähän liian helposti hukkuu melankoliaan.

Aika monta vuotta ajattelin, että pitää olla tasainen. Itkeminen tuntui heikkoudelta ja harrastin sitä lähinnä yksin, pyrin välttämään konflikteja ja suuttumusta, yritin painaa tunnetiloja alas. Olla tasainen ja cool. Olla vähemmän melankolinen. Vaan ei se ihan kuitenkaan toiminut.

Olen ollut siinä uskossa, että olen ihan hyvä peittelemään niitä todellisia tunteita. Ja ehkä joskus olenkin ollut hyvä siinä. Näytellyt iloista vaikka sydän tuntuu murtuvan rinnassa ja kysyttäessä kertonut hymyillen kaiken olevan ookoo, ennen kuin menen lähimpään vessaan romahtamaan. Pidätellyt itkua ja ajatellut, ettei ole ok vuodattaa niitä kyyneliä. 

Sitten mietin, miksei se olisi ok? Jos on ok olla iloinen ja nauraa, väsynyt ja vaisu tai mitä tahansa muuta yleisesti hyväksyttävämpää, miksei saisi itkeä? Varsinkin, kun usein se itku ei edes johdu surusta, vaan ihan vaikka myötätunnosta, sympatiasta tai onnesta. 

Tämän asian sisäistettyäni, ettei kaikki kyyneleet ole pahasta, aloin avoimemmin näyttää tunteita. Myös niitä kyyneliä, johtui ne mistä vaan. Ja oikeastaan kaikkia tunnetiloja, toki pitäen kiinni tilannetajusta. (En siis purskahtele itkuun kesken johtoryhmän kokouksen. Joitahan siis riittää, eiku…) 

Toinen asia, jonka olen joutunut opettelemaan, on viha. Ja se oli vieläkin vaikeampaa, kuin hyväksyä se että on ihan ok olla surullinen ja itkeä. On myös ihan ok olla tarvittaessa vihainen. Olen joutunut elämässä tekemään paljon työtä katkeroitumisen välttämiseksi, mutta samalla olen tottunut välttämään vihan tunnetta. Tehnyt siitä tunteesta itselleni tabun. Ja vasta tämän kesän aikana oon oppinut, ettei se tunne välttämättä ole pahasta. Edelleenkään en halua katkeroitua, en nyt, koskaan tai mistään, enkä toki halua kantaa sitä vihan tunnettakaan mukanani ikuisesti. Mutta hetkellisesti se on ihan ok. Sekin kun on vaan käytävä läpi, että siitä pääsee eroon. 

Mielelläni siis jatkan tällä epätasaisella keskitielläni. Kiihdyn nollasta sataan jos siltä tuntuu, itken jos itkettää. Mietin liikaa ja liian diipisti. Mutta toivottavasti, enemmän kuin mitään, tulen nauramaan vatsanpohjasta hölmöille jutuille. Mielelläni koko loppuelämän. 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s