NYT ON JO PIMEÄÄ, HUOMENNA VAIHTUU ELOKUUKSI

Heinäkuussa olen…

x Tehnyt seitsemän duunivuoroa

x Ollut viikon lomalla

x Kirjoittanut 21 blogipostausta

x Nukkunut kolme yötä teltassa

x Istunut monta päivää sisällä piilossa aurinkoa

x Bailannut ruisrockissa

x Diagnosoinut itselleni lievän lämpöhalvauksen

x Hakenut Mooseksen kotiin

x Halinut Moosesta erityisen paljon

x Lusmuillut kouluhommissa

x Haaveillut matkasta…

x …tietämättä kuitenkaan minne haluaisin matkustaa…

x …tai millä rahalla

x Yrittänyt pitää karkkilakkoa

x Epäonnistunut karkkilakossani

x Syönyt riisipuuroa

x Katsonut about tuhat jaksoa salkkareita

x Ympäröinyt itseni hyvillä ihmisillä

x Tuskaillut Kelan asumistukihakemuksen kanssa

x Odottanut elokuuta

x Kasvattanut paprikapuutani menestyksekkäästi

x Itkenyt onnesta

x Pessyt kahvinkeittimen

x Rakastunut Fazerin kaura-juures-leipiin

x Googlannut hakusanoilla ”dinosauruksen koko”, ”kirahvin korkeus” ja ”miksi leijonalla on harja”

x Tilannut uuden koulurepun

x Kuunnellut kaikki PMMP:n levyt läpi yhdessä illassa

x Haaveillut yksisarvis-Vanseista

x Saanut helkkarinmoiset hiertymät kolmeen eri kohtaan jalasta

x Katsellut nukkuvaa Moosesta ja meinannut pakahtua rakkaudesta

x Saanut taloustilanteeni balanssiin ja tilannut Spotify Premiumin

x Joogannut tasan nolla kertaa

x Nukkunut huonosti

x Katsellut lentolippuja Mexicoon

x Haaveillut beaglesta

x Nähnyt samoja painajaisia useana yönä…

x … mutta ollut kuitenkin seesteisempi kuin kuukausiin

Kiitos heinäkuu, olit lempeä. 

OOTD – MUOTIJÄLKEENJÄÄMINEN

Woop, vaatejuttuja! Viime kerrasta taitaa olla jo muutama kuukausi. Ja itseasiassa näissä vetimissä vaelsin sekä eilisen että tänpäiväisen. Eiliseen kuului kahvitreffit kavereiden kanssa. Ja edelliset kahvitreffit taisi olla samoihin aikoihin niiden edellisten asukuvien kanssa. Hmm. Tänään vietettiin maman syntymäpäiviä rennosti sushin, kakun, tikkaturnauksen ja mölkyn parissa. 

Muistan muutaman vuoden takaisen farkkuliivi-buumin, kun metsästin itselleni moista joka puolelta. Ja nimenomaan sitä täydellistä. Lopulta se täydellinen löytyi köpiksestä, toinen melkein yhtä täydellinen Manchesterista ja tämä kolmas Espoosta. Kirpparilta nimittäin. Alkujaan tää oli rotsi, pienen saksimisen jälkeen ei ollut enää. Jotain tapahtui, ehkä kesken jäänyt visio, mutta käyttöön asti ei tää liivi ikinä päässyt. Paitsi nyt, eilen ja tänään. Vain neljän vuoden jälkeen. Menisköhän tää jo jostain ennätyksestä? 

Aloinpa muuten samalla miettiä onkohan farkkuliivit jo ihan out? Ainakin se pahin buumi on mennyt, sen enempää en tiedä. Enkä lyhyen pohdiskelun jälkeen jaksanut enää aiheesta kiinnostua, ehkä maailmassa tapahtuu pahempiakin asioita kuin jonkun satunnaisen muidun muotijälkeenjääminen. 

Hame on tuoreempi kirppislöytö, neljän vuoden sijaan neljän päivän takainen. Tuli muuten tarpeeseen, jostain syystä omistan paljon korkeavyötäröisten alaosien kanssa mätsääviä paitoja, mutta en niitä korkeavyötäröisiä alaosia. Kangas on kivan jämäkkä ja malli melko pätevä tuulisilla keleillä. Ei tarvi huolehtia vilauttelusta. 

Aurinkolasit ikuisuusvanhat, onneksi ens viikonloppuna pääsen Tallinnaan ostamaan uudet lasit. Niiden lasien tilalle, jotka möin ruississa. Hmm. 

THAT FEELING THAT DOESN’T GO AWAY JUST DID

Tunteet. Ne pirulaiset, joita pieni ihminen mukanaan kantaa. Ainakin suurin osa, sitten on tietysti myös ne onnekkaat, jotka ei tunnu tuntevan yhtään mitään. (Tai ainakaan ei anna niiden näkyä.)

Olen aika tunteellinen ihminen. Jonkun luokituksen mukaan saattaisin olla erityisherkkä, mutta koska en pidä sen enempää määrittelystä kuin muoti-diagnooseistakaan, sanotaan vain tunteellinen. Sellainen, joka itkee aika helposti, niin ilosta kuin surustakin. Joka oikealla mielellä saattaa kiihtyä nollasta sataan ja jonka saa nauramaan vatsanpohjasta asti mitä hölmöimmillä jutuilla. Joka miettii vähän liikaa ja vähän liian diipisti ja vähän liian helposti hukkuu melankoliaan.

Aika monta vuotta ajattelin, että pitää olla tasainen. Itkeminen tuntui heikkoudelta ja harrastin sitä lähinnä yksin, pyrin välttämään konflikteja ja suuttumusta, yritin painaa tunnetiloja alas. Olla tasainen ja cool. Olla vähemmän melankolinen. Vaan ei se ihan kuitenkaan toiminut.

Olen ollut siinä uskossa, että olen ihan hyvä peittelemään niitä todellisia tunteita. Ja ehkä joskus olenkin ollut hyvä siinä. Näytellyt iloista vaikka sydän tuntuu murtuvan rinnassa ja kysyttäessä kertonut hymyillen kaiken olevan ookoo, ennen kuin menen lähimpään vessaan romahtamaan. Pidätellyt itkua ja ajatellut, ettei ole ok vuodattaa niitä kyyneliä. 

Sitten mietin, miksei se olisi ok? Jos on ok olla iloinen ja nauraa, väsynyt ja vaisu tai mitä tahansa muuta yleisesti hyväksyttävämpää, miksei saisi itkeä? Varsinkin, kun usein se itku ei edes johdu surusta, vaan ihan vaikka myötätunnosta, sympatiasta tai onnesta. 

Tämän asian sisäistettyäni, ettei kaikki kyyneleet ole pahasta, aloin avoimemmin näyttää tunteita. Myös niitä kyyneliä, johtui ne mistä vaan. Ja oikeastaan kaikkia tunnetiloja, toki pitäen kiinni tilannetajusta. (En siis purskahtele itkuun kesken johtoryhmän kokouksen. Joitahan siis riittää, eiku…) 

Toinen asia, jonka olen joutunut opettelemaan, on viha. Ja se oli vieläkin vaikeampaa, kuin hyväksyä se että on ihan ok olla surullinen ja itkeä. On myös ihan ok olla tarvittaessa vihainen. Olen joutunut elämässä tekemään paljon työtä katkeroitumisen välttämiseksi, mutta samalla olen tottunut välttämään vihan tunnetta. Tehnyt siitä tunteesta itselleni tabun. Ja vasta tämän kesän aikana oon oppinut, ettei se tunne välttämättä ole pahasta. Edelleenkään en halua katkeroitua, en nyt, koskaan tai mistään, enkä toki halua kantaa sitä vihan tunnettakaan mukanani ikuisesti. Mutta hetkellisesti se on ihan ok. Sekin kun on vaan käytävä läpi, että siitä pääsee eroon. 

Mielelläni siis jatkan tällä epätasaisella keskitielläni. Kiihdyn nollasta sataan jos siltä tuntuu, itken jos itkettää. Mietin liikaa ja liian diipisti. Mutta toivottavasti, enemmän kuin mitään, tulen nauramaan vatsanpohjasta hölmöille jutuille. Mielelläni koko loppuelämän. 

TAAS SANOTTU ON LIIKAA

Kukaan tuskin on voinut välttyä facebookissa pyörivältä mustavalkokuva-haasteelta? Hyvä, koska ajattelin toteuttaa sen nyt. Seitsemän mustavalkokuvaa, ilman selityksiä. Bonuksena vieläpä kaikki kerralla, kuvat 1-7/7, olkaa hyvät!

Tänään on ollut aika tunnerikas päivä, olotilat mennyt laidasta laitaan. Päivän päätteeksi mieli on kuitenkin seesteinen ja se lienee tärkeintä. Siinä missä eilisen pyhitin kaikelle muulle paitsi menneistä puhumiselle, tänään keskityin siihen menneeseen. Ainakin yhden hetken. Sen jälkeen keskityin nykyhetkeen ja ilahduin suuresti kaverin kommentista, jonka mukaan se seesteisyys myös näkyy ulospäin. Hyvä niin, olen jo liian kauan antanut läheisilleni paljon vähemmän kuin he ansaitsisivat. 

Tänään tuli ensimmäistä kertaa tänä kesänä (ruissi poislukien) fiilis, että olis voinut farkkujen sijasta vetää shortsit jalkaan. Pitkin kesähesaa samoillessa oli vähän lämmin ja minähän olin varautunut kaikkeen paitsi siihen lämpöön. Oli ihan rotsikin mukana, jos nyt sattuis tulee kylmä. Öö, joo, ei tullut. Nautin opiskelijahintaisen falafel-lounaan Unicafessa, join ei-opiskelijahintaisen latten (jonka kaveri maksoi, vahingossa kylläkin) rannassa ja sain molempiin kantapäihin hankaumat. Kompensoin huonosti nukuttua yötä pysymällä aktiivisena ja ostin kirpparilta hameen kahdella eurolla. Rapsutin supersöpöä koiranpentua, halipusuttelin Moosesta ja höpötin jellonajuttuja. Ainiin ja katsoin salkkareita. Yllättäen. 

Huomenna taidan viettää sellaisen tosi hyvän päivän, pelkästään hyvillä fiiliksillä, hyvien ihmisten kanssa. Tosin vietetään kaverin läksäreitä, joten saattaa itkukin tulla. Kylläkin, jos vanhan kaavan mukaan vedetään, vasta sen jälkeen kun se itse juhlakalu on jo poistunut bileistä. Jäämme jännityksellä odottamaan. 

MORNING WALK

Säiden puolesta tästä kesästä voi olla montaa mieltä, mutta ainakin oon saanut ottaa ihan rennosti. Tehdä omia juttuja – tai olla tekemättä, jos siltä tuntuu. Aika monta viikkoa meni ennenkuin mieli ymmärsi, mikä tilanne nyt on. Että nyt voi oikeasti vaan olla, tehdä mitä haluaa. Niitä ihan tavallisia juttuja. Ilman mitään ahdistusta tai (turhaa) syyllisyyden tunnetta. Tehdä niitä tavallisia juttuja ja nauttia niistä. Olla huoleton. Tai no, ainakin lähes. 

Tänään heräsin aamulla kävelylle tuon yhden rakkaan kanssa. Ihan niinkuin ennenvanhaa. Käveltiin samoja reittejä kuin aina ennenkin, istuttiin kahville samaan kahvilaan kuin aina ennenkin. Mutta silti jotain oli toisin. Juteltiin eri juttuja ja oltiin eri fiiliksellä. Molemmilla kun on elämässä tapahtunut isoja asioita ja muutoksia – ja vihdoin ollaan molemmat päästy siihen pisteeseen, kun ei enää tarvitse puhua siitä miten asiat kyllä järjestyy. Koska ne on järjestynyt, selkeytynyt ja jonkinmoinen tasapaino löytynyt. Juteltiin. Paljon. Isoja juttuja ja pieniä juttuja. Tärkeitä ja turhia. Nykyisestä ja tulevasta. Menneestä huomattavasti vähemmän kuin aiemmin. Kissoista, koirista ja leijonista. Elämästä ja vähän kuolemastakin. 

Illaksi pitää vielä mennä töihin, mutta sekin on ihan kivaa. Sitten on taas loppuviikko vapaata, kivaa tuokin. Suunnitelmissa on paljon hyviä juttuja. Ainakin.