MITÄPÄ JOS

Olen aina ollut vähän hanakka ylianalysoimaan kaikkea. Etenkin itseäni ja omaa käytöstäni, mutta myös muita ja muiden käytöstä. Vaikka lukiossa luetut seitsemän psykan kurssia meni lähinnä sudokuja täytellessä, on ihmismieli aina ollut mielestäni  todella mielenkiintoinen. Aika pitkään olin jopa sitä mieltä, että jokseenkin ymmärrän, miten mieli toimii ja omaan hyvän ihmistuntemuksen.

Sillä oman itseni ylianalysoinnilla on paljon hyviä puolia. Tunnen itseni hyvin, tiedän millainen olen ja miksi. Tiedän miten käyttäydyn eri tilanteissa ja mistä käytökseni johtuu, hyvässä ja pahassa. Tiedän myös, kuten eilisen postauksen voimabiisinikin sanoi, että mä tuun aina takas. Tai näin olen aina luullut, tämänkin.

Erään kouluhomman osalta piti netissä tehdä muuan testi, joka antoi suuntaa antavan luonnearvion. Oma arvioini kuului: mietin usein miltä tunteeni minusta tuntuvat. Ei yhtään paskempi arvio, näin suoraan sanottuna. Koska sitähän minä teen ja sen vuoksi olen luullut ymmärtäväni ja tietäväni paljon asioita. 

Entä sitten, kun tajuaa ettei oikeasti tajunnutkaan mistään mitään? Että se hyvä ihmistuntemus ei ollutkaan hyvä, että sitä tuntemusta ei tainnut olla lainkaan. Että vaikka miten luuli tuntevansa itsensä ja tulevansa takas, ei välttämättä siihen pystykään. Mitä jos on nojannut kaiken sen yhden ihmisen varaan, kehen on luullut voivansa luottaa, ja sitten huomaa ettei sitä luottoa olekaan? Mitä jos huomaa, että se ihminen oli minä itse? 

Voin kertoa, että siinä vaiheessa sitä on jokseenkin hukassa. Siinä vaiheessa se toukokuinen räntäsade vaan jatkuu ja jatkuu, vaikka todellisuudessa taivas olisi jo kirkas. Ja siinä vaiheessa sitä todella toivoo pystyvänsä lopettamaan sen ylianalysoinnin, niin itsensä kuin toistenkin, ja vain olemaan. Tietämättä edes mitä haluaisi olla. 

Ja kun pudotat minut

Saat viimein hajalle

Heijastukset, joiksi muutuimme

Kun ohitat kiven tulee sen tilalle

Jotain mitä ennen olimme

Kuka tietää, jos onnemme kuitenkin kääntyisi

Ja alkava aamu ei päällemme kaatuisi

-Scandinavian Music Group // Sido tiukempaan

KUN OMAT SANAT EI RIITÄ

Välillä on niitä aikoja, kun elämä potkii päähän. Silloin ensimmäisenä blogi hiljenee. Jos en voi kirjoittaa totuutta, mitä muutakaan kirjoittaisin? Tämä asenne ja ajatusmaailma on jotain ihan uutta: en minä ennen piitannut siitä kirjoitanko jotain hömppää vaikka pinnan alla kuohuisi, enkä siitä jos joku ylitulkitsee tekstini missä kerron kaiken kertomatta kuitenkaan mitään. Koska se on se tähtäin, tavoite. Siihen saakka, kunnes sen taas opin, annan jonkun muun kertoa kaiken puolestani. Jokainen tulkitkoon kuten haluaa. 

Mietin miks kaikki on ylösalasin miten täält enää palaisin 

mitä jos elämänhalu ei ookkaan tulos takasin

En voi vaan venata täs

Jos mä hyydyn kukaan ei oo työntämäs

Mä tuun takas

Ja miten nii en tulis takas

Oon ollu aiemminki vittu yhtä huonos jamas

Mä tuun takas

Totta munas mä tuun takas

Ollu aiemminki maissa mut en vielkään luovuttamas

-Gasellit // Mä tuun takas

NEGATIIVISESTA NEUTRAALIKSI

Kuvat eivät liity asiaan mitenkään.

Inhoan negatiivisia ihmisiä. Tiedättekö, sellaisia jotka löytävät aina asiasta kuin asiasta ne huonot puolet ja tyystin ohittavat kaiken hyvän. Sellaisia, jotka valittavat jo tapahtuneista asioista, eivätkä pysty antaa olla, vaikka asia olisi jo korjattukin niin hyvin kuin sen korjata voi. Inhoan kiukuttelua vaan tavan vuoksi ja inhoan kun yhdeksän hyvän sijaan tartutaan siihen yhteen huonoon. Inhoan jatkuvaa valittamista, etenkin niissä tilanteissa kun mitenkään päin ei kuitenkaan kelpaa. 

Mutta, en minä yltiöpositiivisuudestakaan pidä. Siitä ajatusmaailmasta, että kaikesta pitää löytää jotain hyvää ja elämän on aina oltava ihanaa, vaikka väkisin. Toki positiivisuus on asenne, ihan kuin negatiivisuuskin, mutta ei sitä kaikkea tarvitse niin överiksi vetää. Inhoan jokaisen asian hehkutusta, inhoan sitä oman positiivisuuden korostamista ja ennen kaikkea inhoan sitä ajatusmaailmaa, että mitään negatiivisia tunteita ei saisi tuntea.

Moni voisi tässä kohtaa miettiä, että enkö muka itse ole juuri sellainen negatiivinen ihminen, joka löytää aina ne huonot puolet. Olenhan tässä juuri kertonut inhoavani kahta asiaa, jotka ovat vieläpä toistensa ääripäät. Ja pakko se on myöntää: olen ollut todella, siis todella, negatiivinen ihminen. Sellainen, joka valittaa jatkuvasti, ihan lämpimikseen. Sellainen, joka ei millään tahdolla suostu löytämään asioista sitä kuuluisaa hopeareunusta, ja jonka lempislogan oli vuosikaudet vituiks se kuitenkin menee. Sellainen, joka 19-vuotiaana valitti työkaverilleen niin paljon, että työkaveri uhkasi sitoa kiinni ja pakottaa katsomaan kymmenen tuntia halinalleja. 

Siispä, sen puolen nähneenä voisin sanoa, että tiedän mistä puhun. Kummasti siihen negatiivisuuteen vaan jää jumiin ja uppoaa jokaista valitusta kohden vähän syvemmälle. Epäilen iällä olevan omalla kohdallani jotain tekemistä sen kanssa, että siitä valittamisesta olen pois kasvanut. Ja nyt kun viimeistään olen huomannut miten hirmu uuvuttavaa se negatiivisuus, huonojen asioiden esiin nostaminen ja valittaminen on, en yhtään ihmettele jos usko yhtään mihinkään on joskus ollut hataralla pohjalla. Se on uuvuttavaa jo, kun sitä tekee itse, mutta tuplat kun sitä joutuu kuuntelemaan. Melkein valmistuneena keittiöpsykologina olen myös päätellyt sen valittamisen olleen ns. helppo puheenaihe. Kun en mikään maailman ekstovertein muidu männävuosina ollut, varmasti oli helpompi aloittaa keskustelu negatiiviseen sävyyn, jos kerta se itse sosiaalinen tilannekin näyttäytyi mielessä negatiivisena. 

Oikeaoppisesti tässä kohtaa kuuluisi varmasti kertoa, miten otin sen positiivisen elämänasenteen ja nykyään näen, en suinkaan hopeareunuksia, vaan kultareunuksia. Mutta ei, ei se niin mennyt. Myönnettäköön, että jossain elämänvaiheessa yritin pakolla olla positiivinen, hehkuttaa ja ihkuttaa kaikkea. Luulin, että jos en ole negatiivinen ihminen, on minun oltava positiivinen. Ääripääajattelua, kun en tiennyt paremmasta. 

Siispä pitkällisen itseni etsimisen ja paremmaksi minuksi tulemisen lomassa, minusta tuli neutraali. Neutraali, koska realistiksi olen ihan liian epärealistinen. Välillä ne jotkut asiat vaan vituttaa, tuntuu raskaammilta kuin onkaan ja valehtelija olisin, jos sanoisin etten koskaan valita turhasta. Näen silti niitä hopeareunuksia silloin, kun niitä jossain on. En kuitenkaan kääntämällä käännä asioita hyväksi, kuten en pahaksikaan. Enemmänkin yritän hyväksyä asiat sellaisina kuin ne on. On tai on tapahtunut, koska mennyttä ei kuitenkaan kukaan voi muuttaa eikä jo tapahtuneista asioista kiukuttelu lopulta minnekään johda. Toki on myös asioita, niitä jo tapahtuneita, joista on hyvin vaikea päästä yli. Ja vaikka ei niitä tieten tahtoen kaivele tai niitä halua miettiä, nousee ne vaan pintaan, tuoden sitä negatiivisuutta mukanaan. Kaikkea kun ei vain voi unohtaa, eikä missään nimessä pidäkään. Mutta ero sen välillä, valittaako niistä jo tapahtuneista, oikeasti isoista ja merkittävistä asioista vai siitä ettei viime viikonloppuna lähikaupasta löytynytkään sitä lempi-siideriä, on aika valtava. 

Ja ihmiseksi, joka niin kovin harvoin sitä keskitietä kulkee, olen oikein tyytyväinen tähän nykyiseen polkuun. Tähän neutraaliin. Muualla voin sitten heittelehtiä. 

Mitä te olette; positiivisia, negatiivisia, realisteja vai kaltaisiani neutraaleja? 

KELTAISEN KOSTAJAN KOTIINPALUU & MUUTA SEKALAISTA

Vapun jälkeen sain kun sainkin itseni ruotuun. Eikä tehnyt edes tiukkaa! Eilen kävin parhaimmassa cardio-treenissä sitten kevään 2015. Parhaimmasta kiitos kuuluu superhyvälle koutsille. Lisäksi oon pitänyt ruokapäiväkirjaa, ihan vaan etten turhia pääsisi lipsumaan. Yleensä ruokapäiväkirjojen kirjoittaminen kuolee sen kolmannen päivän kohdalla, eli vielä on toivoa. Pikkuhiljaa alan palata elävien kirjoihin sieltä kevätmasennuksen kourista ja oletan tän new me -vaiheen olevan ohimenevää. Ne kun yleensä on.

Oon pitänyt lomaa puuroista jo muutaman kuukauden, nyt tuntui sopivalta hetkeltä palata kattilan äärelle. Ja sillähän ei ollut mitään tekemistä asian kanssa, että puurohiutaleet oli niitä harvoja kotoa löytyviä ruoka-aineita, ja että tilin saldo ei mahdollistanut kauppareissua, ei eilen eikä tänään. Khöhöm. Jos tilaa olisi, niin tarjoushaukka-Jormailisin ja keräisin kaapit täyteen alennuskuivamuonaa. Koska tilaa ei ole, kuivakaapin sisältö koostuu popcorn-jyvistä, miljoonista teepaketeista ja erinäisistä jauheista, joita olen saanut siskolta ja joiden käyttötarkoitusta en tiedä. 

Viime aikoina poikkeuksetta jokaisena aurinkoisena päivänä olen ollut töissä. Tänään oli poikkeus, siihen poikkeukseen. Sen kunniaksi rekisteröidyin kaupunkifillarikäyttäjäksi ja poljin moisella kaupungin laidalle hakemaan Keltaisen Kostajan* kotiin. Kevään ensimmäisellä pyöräretkellä kun se sinne jäi, oli vielä hiukka liian kylmä. Ja koska eilen oli ensimmäinen kerta, kun lähdin töistä ilta yhdeltätoista ja oli säkkipimeän sijaan normaalipimeää, aloin haaveilla kesäöistä. Kesäöistä, jolloin saisi polkaista töistä kotiin, eikä tarttisi juosta tuli perseen alla siihen kolme minuuttia yli tasan menevään bussiin. Ehkä vielä sekin aika tulee. 

Nyt on ehkä hyvä hetki lopettaa tää merkityksetön jaarittelu ja painua nukkumaan. Huomenna aamuseiskan joogaan ja iltapäivällä HOPS-keskutelu. Tuutoropettaja kysyi, että riittääkö 20 minuuttia. Ei päässyt lausetta loppuun, kun sanoin että puoli tuntia, vähintään. On sen verran asiaa. Täytynee kirjoittaa lista. 

*Kyllä olen nimennyt fillarini Keltaiseksi Kostajaksi. 

SOKERINARKIN TUNNUSTUKSET

Vikat vappukuvat, sitten tää alkais olla taputeltu. Tänään käytiin metsässä vaeltelemassa ja vihdoin sai kokea sen fiiliksen, kun aurinko lämmittää ja joutuu ottamaan sormikkaat pois ja avaamaan takkia. 

Odotan arkeenpaluuta jotenkin tosi paljon, olo on nimittäin aika… pulleahko. Vaikka mitään erityistä mättöä ei olekaan tullut vedettyä. Pelkästään normaalia vähäisempi veden juonti tekee tosi paljon. Kun hanasta ei tule juomakelpoista vettä, ei sitä tule myöskään juotua. Lisäksi oon tosi huono juomaan lasista ja kannankin aina vesipulloa mukana, jopa kotona juon mielummin pullosta. 

Oon aikamoinen sokerinarkki, paremman sanan puutteessa. Ylinpäätään oon aina ollut todella huono syömään oikeaa ruokaa ja muutama vuosi sitten perus ruokavalioni koostui kahvista, karkista ja röökistä. Sounds healthy, eh? Niistä kolmesta jäljellä on kahvi ja karkki, mutta ei onneksi samassa mittakaavassa. Nykyään syön myös oikeaa ruokaa, vaikka edelleen tulee kausia kun en välttämättä päivässä muuta kuin karkkia syö. 

Jännä juttu on, että se on ihan ok. Siis oloni on hyvä ja (niin pelottavaa kuin se onkin) kroppani on tottunut siihen. Jaksan ihan normaalisti, eikä painokaan nouse. Ongelma tulee siinä kohtaa, kun yritän alkaa taas syömään sitä oikeaa ruokaa, mutta sokerikoukku on liian kova. Lopputulos on oikean ruoan syöminen ja karkki, jotka yhdessä takaavat turvotuksen ja ällöttävän olon. Ja painonnousun. Sitten vaan pitää riuhtaista itsensä siitä sokerista irti. Ja nyt nimenomaan puhuu mies eikä poika enää, koska pari vuotta sitten olisin aika satavarmasti riuhtaissut itseni irti siitä oikeasta ruoasta. 

Kuten sanottu, huomenna onneksi pääsee taas arkeen. Akut on ladattu ja edessä siintää aamuseiskan treeni, sen jälkeinen kahvi muumimukista ja toivottavasti rucolapitoinen lounas. ”Toivottavasti”, koska jätin avatun rucola-paketin jääkaappiin ennen mökkireissua, enkä ole ihan vakuuttunut sen elinvoimaisuudesta. Toivon parasta. Ja toivoessani syön vielä yhden donitsin.