VAPPUAATON AATTO

On kai täysin normaalia tulla mökille kaupunkia pakoon, lepäämään ja rentoutumaan – ja herätä aamuviideltä, eh? Aamuviideltä, jolloin vielä näytti tältä:

Sen jälkeen onkin näyttänyt tältä:

Vaikka pari päivää sitten, kun puolivitsillä toivoin kurjaa säätä, jotta pääsisin käyttämään uutta ulkoiluasuani (lue: tuulipukua), en nyt ihan tätä tarkoittanut. Tätä, kun yhden puolen tunnin kävelylenkin (lue: pokemon-walkin) aikana sataa vuorotellen vettä, räntää ja lunta. Sen taipaleen jälkeen kuuma suihku, kuuma kahvi ja nojatuoliin rakennettuun pesään käpertyminen teki aika höpöä. Ulkona tuulee kuin helvetissä ja sanoin poiccikselle, että toivottavasti mökki ei lennä tuulen mukana. Hän tokaisi, että jos lentää niin toivottavasti lentää jonnekin lämpimään. 

Kaikki epäilykset jättää opiskelijavappu väliin, on nyt kumottu. Voihan se olla, että huomenna ja ylihuomenna onkin täydellinen kesäpäivä, mutta mielummin silti olen ihan rauhassa. Menen ulos vaan kun tekee mieli hauduttaa pokemonin munia ja nukun kun nukuttaa. Ja katson Peukaloisen retkiä. 

KIRPPUILUA

Onni on kirppis parin minuutin kävelymatkan päässä. Onni on hyvä kirppis parin minuutin kävelymatkan päässä. Epäonni on olla ihminen, joka turhan harvoin saa luunsa sinne raahattua. Onni epäonnessa: lähes aina kun ne luut sinne saa, löytyy jotain kivaa. 

En koe blogiani paikaksi, johon kuuluisi ostosten esittelyt, spring shopping haulit ja tolkuton kulutus. Jos jotain kaupasta ostan, ostan useimmiten tarpeeseen. Kuten viime lauantaina uudet farkut, ihan vaan koska ne on parhaat farkut ikinä. Ja todennäköisyys löytää sellaiset kirpparilta on aika olematon. Kaupoista ostelua välttelen monestakin syystä, joista yksi suurimmista on raha. Kalleimmat ostokset on yleensä niitä, joista olen haaveillut pitkään, jos jotain huvikseni ostan, on se yleensä alesta. Välttelen viimeiseen asti ostamasta vaatteita, jotka tiedän olevan vain hetken juttu. Haluan käyttää vaatteita siihen asti kunnes ne hajoaa päälle. Toinen painava syy vaatekauppavälttelyyn on halu kierrättää. Tässä kaupungissa on ihan tarpeeksi ihmisiä, jotka shoppailee päättömästi vain myydäkseen sen kaiken puolen vuoden sisällä pois. Jos tekee mieli uusia vaatteita, miksi en ostaisi käytettyä? 

Toki teen minäkin virheostoksia ja kirpparilla niitä saattaa tehdä tavallista helpomminkin, onhan kaikki kuitenkin niin halpaa. Kuitenkin jos löydän jonkun once-in-a-lifetime-hc-vaatteen, sopuhinnalla, helposti sen vien kotiin. Silläkin riskillä, että jää käyttämättä. Pääosin kuitenkin pyrin ostamaan omaan tyyliin sopivia käyttövaatteita, joita sillä hetkellä tarvii. Ja monesti ne en-ikinä-maksaisi-tästä-täyttä-hintaa-kokeilut myös päätyvät käyttöön. Huomattavasti useammin ainakin kuin takaisin kierrätykseen.

Eilen Vallilan Stoorista löytyi seuraavaa: 

Perusvaate: harmaa t-paita, 1,50€. Omistan lähinnä pelkkiä toppeja ja jostain syystä jokaisessa t-paidassani on kuva joko turtlesista tai yksisarvisesta. Nahkashortsit ei ole kirpparilta, ne on kaverilta saadut. Heti ton t-paidan nähdessäni tuli vaan ekana mieleen käyttää sitä nahkashortsien kanssa, mutta pakko pistää suunnitelmat uusiksi. Ilman sukkiksia nimittäin hiostaa vähän liikaa. 

Kokeiluvaate: kultainen neule, 4€. Ihmiselle, joka miettii onkohan valkoisen paidan ostaminen liian villiä, voisi kuvitella kultaisen paidan olevan se viimeinen vaihtoehto. Mutta ei, tää oli vaan omaan makuun siinä kahden vaiheella, törkeen kamala vai törkeen siisti. Ja onhan se nyt törkeen siisti! Ainakin kun vähän tottuu. Lisäksi kunto oli erinomainen, joten hinta-laatusuhteeltakin mainio. Ainoa mikä epäilytti oli neuleen ostaminen kesää vasten, mutta vilkaisu ikkunasta palautti maan pinnalle. Eiköhän tolle käyttöä löydy, ainakin sinne juhannukseen asti. 

SAAKO TÄSTÄ KIRJOITTAA?

Tää kevät on opiskelujen osalta mennyt yhtään kaunistelematta perseelleen. Alku oli lupaava ja ryhmätyöhommat olen hoitanut, ja tulen aina hoitamaan, kunnialla. Mutta ne yksilötyöt, omat hommat… Laahaan niin jäljessä ettei ennen ole nähty. Kaikki ahdistaa ja motivaatio nolla. 

Jos olisi mahdollista, opiskelisin vain syksyt ja talvet. Sen pimeimmän ajan vuodesta, koska (jonkun diagnoosin mukaan olen vain outo ja päästäni sekaisin) keväät on omalla kohdallani vaan yhtä perseilyä. Vaikka se pahin kevätmasennuskausi meni jo, jätti se jälkeensä sen verran tekemistä, että niihin tarttuminen on haaste itsessään. Viikkoja myöhässä laahaava raportti odottaa keskeneräisenä tiedostona macin työpöydällä. Kolmena edellisenä kertana, kun tiedoston olen avannut, on se mennyt itkuksi. Siinä kaikki, mitä olen saanut sen suhteen aikaan: itkua. 

Alan olla siinä pisteessä, ettei niillä numeroillakaan enää ole niin väliä. Kunhan saisi nyt vaan hommat tehtyä ja kurssit läpi. Lähdetään huomenna mökille ja tavoitteena on siellä ottaa muutaman tunnin rykäisyt ja saada akuuteimmat tehtävät palautukseen. (Näin hauska vappu minulla, ghaa.) 

Vähän mietin, saako tällaisesta aiheesta edes kirjoittaa ja tunnustanko nyt olevani ihan totaaliluuseri, kun yhden amkin kurssit on näin iso ongelma. Täytyisihän tälle olla jokin oikea syy, vakava sellainen, eikä pelkkä ulkopuolisten mielestä liibalaaba-kevätmasennus. Ahdistaa, kun tuntuu väärältä olla olematta koko ajan supertehokas superihminen, ja ahdistaa miksi edes vaivaan päätäni sillä, mitä joku mahdollisesti minusta ja tästä ajattelee. Kun fakta nyt vaan on ettei kukaan voi tietää mitä toinen ihminen käy läpi. 

Alunperinhän mun koulu piti aloittaa tammikuussa, mutta lykkäsin puolella vuodella. Loistava päätös, pakko myöntää. Loistava on myös se ero syksy-minän ja kevät-minän välillä: syksyllä kun vedin kahdeksan viikkoa kuusitoistatuntisia päiviä keskimäärin neljä viikossa, tein koko ajan jotain ja ison osan jotain fyysistä. Olin väsynyt, mutta en rikki ja pohjalla, kykenemättö tarttumaan asioihin. 

Tän kevään osalta ei enää paljon ole tehtävissä, mutta ensi keväälle taidan ajoissa aloittaa jonkinmoiset piristävät kuurit, että olisi elämä vähän helpompaa. Saisikohan endorfiinia tabletteina, hmm… 

Tällaista avautumista nyt. Vähän mietin kehtaako tätä julkaista, mutta toisaalta en ole koskaan niin välittänyt pitää mitään kulisseja pystyssä. Joskus menee hyvin, joskus huonosti. Nyt vaan sattuu oleman se hetki, kun menee vähän huonommin. Jos se kuuluisa hopeareunus pitää etsiä, niin kevät menee nopeasti, kesä vielä nopeammin ja pian on taas syksy. Syksy ja tehokas syksy-minä. Sitä odotellessa. 

EN EDES YRITÄ KEKSIÄ TÄLLE OTSIKKOA

Jos jotain mieluiten kuvaan, on se omat jalat ja kahvikuppi. Se on hieman ironista, inhosinhan sentään jalkojani ison osan elämästäni. Toisaalta olen inhonnut varmaan jokaista ruumiinosaani sisäelimiä myöten jossain vaiheessa, joten luonnollisesti jalatkin on pääseet tähän kerhoon. Kahvikuppeja sen sijaan en ole koskaan inhonnut, päinvastoin aina nähnyt niissä jotain hyvin kuvauksellista. Oatlyn iKaffe -kahvimaito ei ole helpottanut asiaa, se kun vaahtoutuu ravistamalla ja mikään tuskin kaunistaa suodatinkahvia paremmin kuin pieni maitovaahto. 

Tänään äiti ja isi ilmoitti mun puhuvan liikaa. En ymmärrä mitä ne tarkoitti, höpötinhän vain yhden kymmenen minuutin automatkan verran (kumpaankin suuntaan). Totesin sen johtuvan lapsuuden traumoista, aika monta kertaa sain huomata, että hiljaa olemalla unohtuu. Ei ollut edes kerta tai kaksi, kun vanhemmat aamulla töihin mennessään oli heittämässä minua samalla kouluun. Harmi vaan, että mun olemassaolo unohtui kunnes puolivälissä tuuskia tiedustelin, että onkohan mut unohdettu. No, kyllä oli. Opinpahan missä seurassa ei kannata olla hiljaa. 

Eilen ostin Vallila kierrättää -ryhmästä paprikanverson ja tänään sain sen istutettua isojen versojen ruukkuun. Nimesin verson Paveksi ja toivon ihan tosi kovasti, että hän jatkaisi kasvuaan. Oon miettinyt ettei tää mun kasvien sarjamurhaaminen välttämättä johdukaan vähemmän vihreästä peukalosta, vaan ehkä pelkästään mun seurasta. Tällä logiikalla vauva-kasvin hankkiminen oli äärimmäisen fiksua, näin kattokaas se tottuu jo pienestä asti. Eikä tiedä paremmasta. Siitä heräsikin ajatus, että miten kummassa oon onnistunut Mooseksen pitämään hengissä liki kolme vuotta. Sitten muistin, ettei Mooses ole kasvi. 

Kirjoitin eilen pitkän postauksen ilkeydestä, negatiivisuudesta ja mielipide-kortin vetämisestä oikeuttamaan huonoa käytöstä. Tänään poistin sen postauksen. Tuntuu, että vaikka mitä kirjoitan suoraan sielusta ja sydämestä (minäkö dramaattinen?), rehellisesti vain omia ajatuksia, tulee siitä harmia. Alan itsekin nähdä niitä olemattomia piilomerkityksiä tekstini seasta ja unohdan oman oikeuteni kirjoittaa. Ehkä otan uuden yrityksen joku toinen päivä. Tai pakkohan se on, kun aiheesta niin löytyi puhuttavaa. 

Tällainen sekametelikeitos tänä yönä. Nyt painun nukkumaan, tavoitteet on korkealla aamuseiskan joogan suhteen. On se muuten jännä, miten kaikessa kehittyy. Eilen huomasin oppineeni hengittämään. Hyvä minä! 

KUUS HYVÄÄ JA MUUTAMA HUONO

+ Perjantainen skumppa-tasting, jota olin järkkäämässä, meni aika nappiin. Tai ainakin kaikilla oli hauskaa. 

– Unohdettiin ottaa maksu yhdeltä osallistuneelta ja jatkopaikassa kaveri unohti maksaa kaljansa.

+ Perjantaina oli myös aika mahtikeli, aurinko paistoi ja taivas oli kirkas.

– Mieli oli vähemmän kirkas. Erilaisten mielten yhteensovittaminen on toisinaan äärimmäisen haastavaa. 

+ Perjantaina oli kahvimessut, jonne päästiin koulun puolesta. 

– Mielten erimielisyyksistä johtuen en selvinnyt paikalle, vaan join yksin kahvia himassa. En tosin ole kovin messu-ihminen, joten nää yhden naisen kahvimessut olikin ehkä enemmän minua. 

+ Kävin lauantaina parin tunnin cardio-treenissä ja ohjaajalla oli tän nyrkkeilyhistoriani parhaat musiikit. 

+ Treffasin kaveria lauantai-iltana ja mietin miten etuoikeutettu olenkaan, kun elämässäni on niin paljon niin siistejä tyyppejä. 

+ Eilen illalla kotiutuessani nappasin takapihalta kuvan sinisestä taivaasta. Ilmassa tuoksui kevät.

– Tänään aamulla taivas oli harmaa ja satoi lunta. Se siitä keväästä.