#HYVÄNMIELENAIHEUTTAJIA

Syksy on mulle jännä vuodenaika, koska se on hyvin ristiriitainen. Toisaalta se on kevään vastakohta, sillä syksyisin minusta tunnetusti kuoriutuu energinen suorittaja, joka menee läpi vaikka minkä värisen kiven. Toisaalta taas syksy kuorii minusta esiin myös sen melankolisen fiilistelijän, joka korvaa soittolistallaan suomiräpin SMG:llä ja Gasellit… no, vähän herkemmillä Gaselleilla. En muista koska viimeksi aamuheräämiset olisi olleet näin helppoja kuin viime viikkoina tai koska viimeksi olisin nauttinut kaatosateista näin paljon.

Samalla kuitenkin uuvuttaa. Onhan se ollut ihan oma hommansa vaihtaa viisi vapaapäivää viikossa viiteen työpäivään viikossa. Eikä se varsinaisesti ilahduta myöntää, että on vaan pakko priorisoida harkka ja muut aikuisuusasiat hauskanpidon edelle. Etenkin, kun tässä iässä se hauskanpito todellakin tuntuu seuraavana päivänä.

Koska kaikesta huolimatta olen totaalinen syksy lover, enkä halua kuulostaa kamalalta valittajalta vuodenajasta riippumatta, kokosin ylös muutamia viime aikoina hoksaamiani hyvänmielenaiheuttajia:

# miten hyvältä tuntuu tulla kotiin ja aloittaa illan Netflix-maraton, kun on ensin istunut kaksi ja puoli tuntia tunnilla ja jopa tehnyt siellä jotain

# miten hyvältä tuntuu joskus sulkea se Netflix kokonaan ja lukea (e-)kirjaa. (Tällä hetkellä Sapiens – ihmisen lyhyt historia. Vahva suositus.)

# miten hyvältä tuntuu tiskata vaikka väsyttää, eikä vain lykätä sitä hommaa odottamaan hetkeä kun ei väsytä

# ja miten hyvältä tuntuu tehdä ruokaa ja sen jälkeen tiskata ne astiat heti. Siis heti, ei sitten kun ei väsytä

# miten hyvältä tuntui käydä kaupassa ja ostaa ne jutut, jotka oli loppu ja joita oikeasti tartti. (Ja miten hyvältä tuntui, kun sai luotsattua itsensä karkkiosaston läpi ilman, että mitään tarttui mukaan.)

# miten hyvältä tuntui nauraa töissä vedet silmissä

# miten hyvältä tuntuu kuuma suihku

# miten hyvältä tuntui palauttaa koulutehtävä jopa neljä päivää ennen deadlinea

# miten hyvältä tuntuu, kun elämän isoimmat ongelmat on oikeasti aika pieniä

Pienestä uuvutuksesta huolimatta elämä on aika reilassa just nyt. Ja pitänee nauttia siitä, just nyt, koska eiköhän tässä syksyn mittaan ehdi tapahtua. Kokemuksesta puhun. Ja jos en muuta tiedä, niin ainakin sen, etten loputtomiin pysyy kävelemään sen karkkiosaston läpi tyhjin käsin.

Mainokset

EARLY BIRD

Katuvalot sammuivat samalla hetkellä, kun astuin kadulle. Kello 6:15. Työpäivän alun aikaistaminen tunnilla on ainoa keino ehtiä iltapäivän lähiopetukseen. Eihän sitä muuten pystyisi tekemään liki kahdentoista tunnin päivää.

Ekaa kertaa kolmeen vuoteen jään paitsi kaikista syksyn opiskelijariennoista. Poislukien muutamat fuksitapahtumat, joihin menen pitämään rastia. Onhan ne kaikki approt ja bileet jo aika lailla nähty, mutta haikeaa se on yhtäkaikki. Ettei saa elää niitä uudestaan. Elämän realiteetit vaan iskee vastaan: joka aamu töitä ja en ole enää ihan nuori.

Aamu alkoi aikaisesta herätyksestä huolimatta hyvin. Edes Mooses ei jaksanut mellastaa tavalliseen tapaansa, vähän vain naukaisi, söi ja luikahti sängyn alle jatkamaan unia. Itse join kahvit lämpimässä peiton alla, paistattelin kirkasvalolampun loisteessa ja katsoin pari näkemättä jäänyttä jaksoa salkkareita. Etsin käsiini mahdollisimman rennot ja lämpöiset vaatteet. Totesin, ettei tähän naamaan mikään meikki edes tepsi. Ja lupasin tehdä kaikkeni, että tästä tulisi hyvä päivä.

Onneksi huomenna on jo perjantai ja saa pullaa.

AND IT’S ONLY TUESDAY

Tänään aamulla tuntui kaikki menevän päin persettä. Eilen illalla en saanut unta, en sitten millään, ja tuloksettoman äänikirjan kuuntelun sekä parin tunnin pyörimisen jälkeen alkoi mielikin tulvia täyteen ikäviä ajatuksia. Siinä sitä sitten oltiin kunnes jossain kohtaa uni tuli. Sekava ja liian todellinen uni, joka loppui liian pian. Mutta silti liian myöhään.

Lopputulema oli se perinteinen; heräsin vartti ennenkuin piti olla ovesta ulkona, kahvinkeitin sammuneena ja sisältö kylmänä, kamat hukassa ja Mooses nälkäinen. Ja tottakai töissä sellainen päivä, kun pitäisi vähän edustaa. Spora oli myöhässä ja Pasilan asema nyt vaan on vihoviimeinen paikka yrittää edetä valtavirta-aamukansaa nopeammin. Ihme ja kumma ehdi silti.

Tässä kohtaa jatkan valittamista ja totean, että kovin usein ne aamut kertovat millainen päivä on edessä. Tässä kohtaa myös voi joku itseoppinut how to live a long happy life -coach kertoa, että elämä on sitä mitä siitä itse tekee, mutta minä nyt pidätän oikeuden paskoihin päiviin. Aina ei vaan jaksa ja aina ei vaan pää täyty pelkistä saippuakuplista, vaikka miten haluaisi.

Onneksi paskatkin päivät loppuu joskus ja onneksi voi viettää illan tyylillä Netflix&Mooses. Ja nauttia ulkona riehuvasta kaatosateesta. Kaikki se aurinko olikin jo liian positiivista.

8 x TAPAHTUI VIIKONLOPPUNA

Nautin aamukahvini sängyn pohjalla, peittoon kääriytyneenä ja kylkeen nautin jakson tai pari Modern Familya. Toimiva kombo hyvän päivän takaamiseksi.

Kävin yin joogassa vetreyttämässä tenniksen ja oikeiden töiden romuttamaa kroppaani. Samalla huomasin vasemman nilkkani olevan kipeä ja turvonnut. Oikeat työt ei tee hyvää.

Elin koko viikonlopun luottokortilla, koska Nordean palvelukatkoksesta johtuen en saanut siirrettyä rahaa käyttötililleni. Päätin, että jatkossa alan lukea kaikki ne huomioviestit, mitä pankki mulle lähettää.

Olin varannut itselleni fb-kirpparilta kengät, jotka kävin noutamassa niinkin inhimilliseen aikaan kuin sunnuntaiaamuna kello yhdeksän. Ihan bränikät Vansit, kymmenen euroa. Hyvät kaupat siis.

Lähdettiin ex tempore duunikavereiden kanssa sushibuffaan. Hyvä seura ja hyvät överit.

Istuin iltaa kavereiden tupareissa ja alkuperäisistä suunnitelmista poiketen piipahtaminen venyi puoleen yöhön. Niin hauskaa oli. Parhaimmillaan meitä oli samalla trampalla kuusi ihmistä. Tuparilahjaksi vein kaktuksen.

Sunnuntaina kummipoika oli kutsunut mut brunssille. Itse nautin jugurttia, marjoja, croissua ja kahvia. Kummipoika veteli kylmää bataattisosetta ja heitteli banaania.

Näin unta, minkä tapahtumat selittäisivät yhden ihmisen käytöksen aivan täysin. Valitettavasti se uni oli niin absurdi, etten usko sen olevan enneuni. Mutta eihän sitä koskaan tiedä.

EI TODELLAKAAN MITÄÄN ERIKOISTA

Hoppsan, syyskuu on salakavalasti päässyt blogin puolella alkamaan aika hiljaisesti. Oikeassa elämässä sen sijaan on riittänyt vilinää. Tai lähinnä päivät ja viikot kuluu ihan hullua tahtia, mutta duunipäivän jälkeen ei saa oikein mitään aikaiseksi, eli vilinän käsite on tässä tapauksessa häälyvä.

Harkkaa on nyt takana viisi viikkoa ja lystiä on ollut. Edelleen jaksan hämmästellä, miten helpolla oon saanut koko elämänrytmin käännettyä tähän moodiin. Arki tuntuu arjelta ja viikonloppu viikonlopulta. Eikä kummassakaan juuri ole valittamista.

Tää viikko on taas mennyt nopeammin kuin on ehtinyt kissaa sanoa. Oon käynyt serkkusen kanssa kävelyllä, kaverin kanssa pelaa tennistä ja ostanut uudet treenikengät. Keskiviikkona olin varjofuksiaisissa pitämässä rastia ja aikuisena, vastuuntuntoisena ihmisenä lähdin kotiin jo ennen kymmentä.

Koska elämän täyttää tosi vahvasti pyhä kolminaisuus – harkka, sänky ja Mooses – tuntuu tekstitkin toistavan itseään. Tänään sain onneksi yhden vierailevan tähden kolminaisuuteeni, nimittäin oikeat työt, jonne palasin kuukauden loman jälkeen. Suoraan harkasta. Onneksi viikonloput on edelleen vapaata ja onneksi oikeat työt jatkuu enää syyskuun. Kai sitä yhden kuukauden verran voi perjantai-illat viettää duunissa.

Lomakuukauteni aikana ehti kyllä maailma muuttua. Ei nimittäin ole enää valoisaa iltakymmeneltä. Aika aikaansa kutakin.

ELOKUUN VIKA

Huomenna on sitten virallisesti syksy. Vaikka myönnettäköön, että on tässä syksyttänyt jo pitkään. Pään sisällä, nimittäin. Vaatteet on hiljakseen muuttunut syksy-vaatteiksi, ajatukset syksy-ajatuksiksi, musalista syksyiseksi ja fiilikset ne vasta syksy-fiiliksiä on olleetkin. Tästä mä tykkään.

Kun on just elänyt elämänsä ihanimman kesän, voisi kuvitella syksyyn siirtymisen masentavan. Mutta ei. Haikeaa tää toki on ja kovin sitä toivoo voivansa elää kaikki parhaat hetket uudestaan, mutta lämmöllä ne jättää sinne menneeseen. Kaikki ne lämpimät päivät, kuumat yöt, spontaanit teot, hauskat illat, naurut ja onnen itkut, biisit jotka tulee muistuttamaan tästä kesästä ikuisesti, mahtavat keskustelut, perhoset vatsassa, unettomat yöt. Ne voi jättää hyvillä mielin, koska se tärkein pysyy: ihmiset, kenen kanssa tää kaikki on koettu.

Ja on muuten hullua ajatella, että ensi kesästä en tiedä mitään. Tai no, eihän sitä muutenkaan ikinä voi tulevasta tietää (paitsi ne asiat jotka olen nähnyt enneunissani), mutta joku pieni aavistus on ollut. Ehkä jopa suunnitelma. Nyt on kaikki auki. Tiedän ainoastaan, että paperit on ulkona siihen mennessä. Ja siihen se jää. Ja on aika ihanaa, että voin vaan jatkaa tätä ajelehtimista, mennä minne virta vie. Saas nähdä, mitä elämä tuo tullessaan.

HUUTELEN PIMEÄÄN. OLIS VÄHÄN ASIAA.

Tää päivä on ollut pitkä kuin nälkävuosi. Tai siltä se tuntuu, yhdeksäntuntisen duunipäivän lisäksi oon ehtinyt treffata kavereita, jauhaa aika paljon paskaa, pelästyä omaa puhelintani, sopia tennismatsin ens viikolle, juoda pari bisseä, pelata kaksi erää Afrikan tähteä ja voittaa niistä toinen. Ei kai sen enempää voi vaatiakaan.

Niin hyvin kuin oonkin solahtanut tähän aikuisen ihmisen elämänrytmiin, pieni tyyppi olkapäällä – jota myös skeptisyydeksi kutsutaan – huutelee korvaan miten kauan tää voi kestää. Koska nyt on neljäs viikko menossa ja vain yksi aamu näistä tähän menneistä on ollut minunlainen. Se minulle tyypillinen. Se, kun lätkin herätykset kiinni samaa tahtia mitä ne soi. Havahdun vartti ennenkuin pitäisi olla ovesta ulkona. Pomppaan ylös ja huudan perkele. Juoksen sporaan samalla hampaita pesten ja housuja jalkaan kiskoen. Ei, enkä yhtään kärjistänyt.

Puhelimesta löytyi julkaisemattomia kuvia, joita katsoessa tulee väkisinkin mieleen ettei kaikkea ehkä tarttis julkaista. Kuten tuota kolmanneksi vikaa, joka näyttää totuuden kodistani viime sunnuntaina, ennen yöllisen inspiraation paluuta. Mutta toisaalta jos joku kysyy, voin sanoa ottaneeni osaa tän hetken kuumimpaan blogihaasteeseen miltä kotona oikeasti näyttää. Toisten kotona kaaoskin on kaunista, toisten sängyllä on lumilauta. Antaa kaikkien kukkien kukkia.

Loppuun pakko vielä vähän hehkuttaa, miten paljon tykkäänkään lyhyestä letistäni. Kun treeneissä ei saa ruoskaniskuja poskiin omilta hiuksiltaan. Kun suihkun jälkeen hiukset on kuivat jo ennen lounastuntia. Ja miten ne ei koko ajan ole tiellä ja miten ei ole maailmanloppu, vaikkei jaksaisikaan harjata hiuksia. Edes joka päivä. Ei voi muuta sanoa kuin hyvää duunii, siskoseni. Saat leikata toistekin.

MÄ HUOMASIN ETTÄ KAIKKEEN LOPULTA KYLLÄSTYY

On lähestulkoon syyskuu. Se on ihan nurkan takana ja siltä totisesti tuntuu.

On tasan tarkkaan maanantai. Se on tässä ja nyt – ja siltä totisesti tuntuu.

Kirjoitin tänään yli tunnin. Kirjoitin ylös ajatuksia, joita on, mutta joita en ole halunnut myöntää. Kirjoitin ajatuksia, joita en vielä täysin tiedosta ajattelevani. Kirjoitin mennyttä ja tulevaa, hyvää ja pahaa. Kirjoitin ja kirjoitin, vain pyörtääkseni lopulta sen kaiken.

Ja kaiken sen jälkeen vain yksi ajatus oli selkeä: tarvitsen jotain järkevää tekemistä.

Ihmeellistä, miten elämää luulee oppineensa. Luulee seisovansa vahvana kuin mänty, tietävänsä tasan tarkkaan mihin suuntaan oksat tuulessa huojuu, miksi kettu kusee juurille. Mutta niin sitä välillä saa itselleen todeta, ettei ne opit vielä kaarnaa syvemmälle ole uponneet. Onneksi kaarna on silti parempi kuin ei mitään.

Ei auta kuin jatkaa kasvamista. Omaa, omien oksien ja havujen. Olla taipumatta liian helpolla ja lakata vertaamasta omia havuja siihen viereiseen. Siihen, jonka juurelle kettu mieluummin nykyään kusee. Mitä sitä turhia murehtimaan.

Sanoinko jo, että tarvitsen jotain järkevää tekemistä?

VÄHÄN SINNEPÄIN

Ennen harkan alkua sanoin tietäväni, että syksy tulee menee ennenkaikkee nopee. Kolme viikkoa myöhemmin voin todeta olleeni oikeassa. Tässähän pitäis kohta jo tarttua oppariin ja muihin vaatimattomiin pikkuhommiin kiinni, ehkä ne sais jopa tehtyä joskus.

Nautin suuresti, kun viikonloput tuntuu taas viikonlopuilta. Ei sillä etteikö viisi vapaapäivää viikossa olisi ollut yhtäkaikki nautinnollista, mutta normaali elämänrytmi on kivaa vaihtelua. Perjantai meni terdellä korttia pelatessa, eilen kävin halipusuttelemassa kummipoikaa (jäbä ryömii jo, omg) ja illalle oli varattu aika tatskasuunnitteluun. Kymmeneltä iski normaali mantumainen inspis vaihtaa järjestystä ja koska sunnuntain olin anyway varannut suursiivoukselle, tartuin tuumasta toimeen. Väsy iski parin tunnin jälkeen ja aamulla se inspis oli kadonnut jonnekin. Tuloksena tällä hetkellä kämppä on pommi ja yritän muistella mikä se alkuperäinen suunnitelma olikaan. Tähtään nyt siihen, että seuraavan muutaman tunnin aikana saisin homman valmiiksi ja illalla voin sitten nauttia lopputuloksesta.

Oon jo tuhat kertaa itselleni todennut, miten vaikeaa mun on viedä nää henkilökohtaiset projektit loppuun. Skarppaamisen varaa todellakin olis. Ja edelleen joka kerta, kun saan kodin asuttavannäköiseen kuntoon ja itselleni vannon, että nyt oikeesti alan laittaa ne tavarat aina omille paikoilleen, kolme viikkoa myöhemmin löydän itseni tästä samasta tilanteesta. Ehkei ihminen vain perusluonteelleen mitään voi, eh…

Sen kunniaksi pidän nyt pienen kahvitauon. Ja sen kunniaksi myös, että viiden kauppareissun jälkeen muistin vihdoin ostaa sitä kahvia, jota jokaisella käynnillä olin sinne mennyt hakemaan.

TÄHÄN JOKU OTSIKKO

Tiistaina oli peilikuvan arvoinen tilanne: minä pukeuduin bleiseriin. Ensimmäistä kertaa herraties ikinä. (Ja minä kun pukeudun aika usein myös kokomustaan, ei sitä bleiseriä kuvista erota.) Koska mun vaatekaapista vielä toistaiseksi moinen puuttuu, tän lainasin kaverilta. Harmi, että se pirulainen kuulemma haluaa tuon takaisin. Tykkäsin miten tärkeäksi tunsin itseni.

Vähemmän tärkeäksi tunsin itseni illalla, kun vaihdoin virka-releet iltamekkoon. Lyhythihaiseen mekkoon, jonka päälle puettuani tajusin miten herkullinen mustelma mulla onkaan käsivarressa. Kauniisti loisti, onneksi diskossa oli pimeää. Hauska ilta, vaikka duunikavereiden kanssa pelättiinkin, että seuraavaan puoleen vuoteen ei enää kehdata katsoa toisiamme silmiin.

Kun eilen illalla pääsi kotiin, olo oli aika naatti. Vaihdoin tyytyväisenä bleiserin, mustelmat paljastavan juhlamekon ja kaikki muutkin viralliset tamineet turtles-paitaani – ja kaappasin Mooseksen rauhoittavaksi lämpöpatteriksi. Kassia en jaksanut purkaa. En edes siitä huolimatta, että sen sisällä oli tasan neljä vaatekappaletta. Uni tuli ennen kymmentä.

Tänään aamulla teki mieli jotain lämpöstä. Koska lämpöpatteri-Moosesta ei voi kaikkialle ottaa mukaan, tyydyin Mexicosta ostamaani superlämpöiseen paitamekko-asiaan. Lämpöstä oli. Ja oikeesti tuntui ihan syksyltä.

Päivällä olikin sitten vähän liian lämpöstä, kun lähdettiin kaverin kanssa metsäkävelylle. Tajusin olleeni aika pihalla viimeiset pari viikkoa, kun kaveri vastasi mun aikataulukyselyihin, ettei ollut ihan varma nähdäänkö tänään. Minä kun en ollut vastannut hänen viestiin. Ihan olin vakuuttunut vastanneeni, mutta ei sitten. Ja enhän mä ollut. Omaan kalenteriini olin sen kuitenkin merkannut, kumma kun se ei sieltä tajunnut katsoa… Ai joo, ja tänään ei tosiaan ollut hyvien poseerauksien päivä.