UNISTA, UNETTOMUUDESTA JA KAIKESTA SIINÄ VÄLILLÄ

Oon varmasti jo tehnyt selväksi, miten sekaisin meikämantun unirytmi tällä hetkellä on. Uni ei vaan tule iltaisin, eikä edes öisin. Nytkin kello on 1:40, eikä tunnu missään. Viikko sitten vietin yhden unettoman yön ja eilen töistä kotiutuessani pelotti, että samanlainen on edessä. Olin aiemmin saanut idean, että jos ottaisi allergialääkkeen. Ne kun kuulemma nukuttaa. Otin yhden. Meni puoli tuntia ja olin unessa.

Myönnetään, että saattoi olla pientä lume-efektiä tossa keississä. Mutta sama se, pääsia että toimi. Paitsi aamulla aloin miettiä mitähän nappia sitä pitäisi vetää jotta heräisi. Kahvi auttoi vähän, kaveri ehdotti kokista, tabascoa ja jallua. Tyydyin kahviin.

Ja se muuten maistui huomattavasti paremmalta kuin eilinen, tuo kuvassa näkyvä. Tänään olin saanut täydennettyä ikaffe-varastoni. Välillä menee mustanakin, mutta eilen ei ollut se päivä. Harvoin on.

Näin muuten viime yönä unta, että leikkasin hiukseni. En ihmettele. Oon meinaan funtsinut asiaa tässä jo aika pitkään. Suunnilleen puolitoista vuotta. Pitkät hiukset on kiva, mutta joku vähän helpompikin houkuttelis. Ja hiukuttelis myös päästä eroon suurimmasta osasta tota värjättyä hiusta. Olla sen värisillä hiuksilla, mitkä mulle on suotu. Eli maantienharmailla. Ei sillä että mä mitenkään kateellinen olisin ikinä ollu siskon blondiudelle. (Enpä.)

Mitäs muuta kuuluu? Nyt kun on käyty läpi unet, unettomuudet ja hiukset. Nyt on ollut aika paljon kaikkea häppeninkiä. Äitini sanoin: miten sul voi olla noin paljon menoa, ihan uskomaton kyläluuta. Ja onhan tässä ollut, osa sattumalta, osa velvollisuudesta ja osa itse aiheutettua. Onneksi kaikki häppeningit on kivoja ja hauskaa on ollut, mutta valitettavasti elämä on muutakin kuin hauskanpitoa. Kuulemma. Valitettavasti kaikkeen tähän myös menee rahaa ja oonkin nyt priorisoinut duunit ykköseksi kalenterissa. Vaikka ehkä opparin olisi pitänyt olla sillä ykkössijalla, mutta ehtiihän sen. Eipä tässä muutenkaan ehdi valmistua ennen joulukuuta. Ja hei, oon muuten edistynyt mun harkkapaikkametsästyksen kanssa! Woooop.

Huomenna meen tekemään yhden haastiksen ja sen jälkeen olisi taas rastinpitohommia edessä. Sitä varten printattiin tänään kuva Siltsusta. Ja kun lähdettiin koulusta, pistettiin se kuva takapenkille. Turvavöihin. Täysin normaalia toimintaa meillä päin.

Mainokset

ULKOILMAILUA

Tehtiin tänään kavereiden kanssa jotain todellä epävillasukkajengimäistä. Viinipullojen availun sijaan vedettiin lenkkarit jalkaan, hypättiin autoon ja ajettiin nuuksioon. Edessä seitsemän kilometrin taapertaminen, raitista ilmaa ja hyvää fiilistä.

Ja fiilis totisesti oli hyvä, kaikki tuo teki hyvää. Sielulle ja ruumiille. Kovin toivoin, että oltaisiin nähty hirvi, mutta nähtiin vain koiria. Ja ankkapariskunta. Puolessa välissä alkoi tihuttaa, mutta pahimmilta kastumisilta vältyttiin. Sovittiin, että jos joku kaatuu niin kaatuu sitten naamalleen eikä persiilleen. Ettei auton penkit likaannu. (Kukaan ei kaatunut.) Oli hauskaa.

Vaelluksen jälkeen vaelsin leikittämään kummityttöä. Viime aikoina on tullut hengattua sen tuoreen kummipoikani kanssa niin tiiviisti, että hämmennyin miten iso tää yksi (ja sen broidi) jo oli. Herttinen, niiden kanssahan pystyy keskustelemaan!

Siellä me sitten keskusteltiin. Kalustettiin nukkekoti ja pelattiin jotain peliä missä piti loitsia ja esittää eläimiä. Kummityttö taisi huijata aika monta kertaa, mutta menkööt. Sitten makoiltiin lattialla piirtelemässä. Kuulemma osaan jo piirtää ”ihan hienoja” sydämiä. Ihana skidi, ihan mieletön. Pakko myöntää.

Kotona oli pakko ottaa tulikuuma suihku, päivän ulkoilmailusta seurannut kylmyys tuntui menneen luihin ja ytimiin asti. On siellä oikeesti kevät, ainakin niin kauan kuin aurinko paistaa.

S P R I N G T H I N G S

Varmin merkki keväästä on farkkutakkiin vaihtaminen. Vaihdoin omaani jo pari viikkoa sitten – ja näinollen skippasin kaikki välikausitakit (kuulostaa kuin olisin neljävuotias). Mutta tulihan siinä paksuimmassa Fjällrävenissani asuttua lokakuusta asti, farkkurotsi oli ihan tervetullut. Ja kivoin juttu tässä keississä on se, että sain kaivaa lempparineuleeni päälle! Jihuu.

Kävin tänään Pasilassa infotilaisuudessa yhtä ensiviikkoista tapahtumaa varten. Sen jälkeen nappasin kahvin käteen ja kaverin kainaloon, ja raahasin meidät istumaan kalliolle. Juotiin kahvia, katseltiin junia ja juoruiltiin. Vähän nautittiin auringosta ja keväästä ja suunniteltiin kesää. Oikein mukiinmenevä muutama-tuntinen.

Seuraavaksi ajattelin kaivaa opparin pölyttymästä tiedostojen kätköistä ja tehdä jotain järkevää sen eteen. Deadline kuumottelee parin viikon päästä ja hommaa vielä riittäisi. Aika paljon, jos rehellisiä ollaan. Ei kai tässä auta kuin tarttua itseäni niskasta.

ETSITÄÄN SYYT MIKS VIETÄN UNETTOMIA ÖITÄ

Tositarina viime yöltä: pääsin kiireisen iltavuoron jälkeen kotiin aika tarkkaan kello 23:45. Olin ennustanut kotiutumiseni melkein minuutilleen ja meillä oli kaverin kanssa sovittuna puhelintreffit siihen. Sellaiset perinteiset, yölliset, mitä me nyt yleensä harrastetaan. Parin tunnin lörpöttelyn jälkeen alkoi silmäluomia painaa. Lopetin puhelun, pesin hampaat, painoin pään ja ne painavat silmäluomeni tyynyyn.

Jonnekin siinä välissä vaan katosi se uni. Kaikkeni yritin, viideltä luovutin. Eikä edes tehnyt tiukkaa. Tällaista unettomuuden yötä oon viimeksi viettänyt joulukuussa, Mexicon jälkimainingeissa. Ei ollut kivaa silloin, ei ole kivaa nyt. Ysin jälkeen torkuin muutaman tunnin ja olin ihan vakuuttunut, että tänään pääsen nukkumaan poikkeuksellisen aikaisin. Kaikkeni yritin. Taas. Kävin päivällä treenaamassa, otin pitkän suihkun, pidin valoja kiinni, rentoutin itseäni.

Täs mä ny oon, kahden tunnin jälkeen. Ei se saakelin nukkumatti vain tule!!!!

Onko tää taas jotain maailmankaikkeuden balanssi-juttuja? Että heti, kun pääsee siitä alkukevään megaväsymyksestä eroon, pitää tulla unettomuusjakso? Onko liikaa vaadittu, että edes joskus, joskus, voisin elää samanlaisessa vuorokausirytmissä kuin normaalit ihmiset? Piru vieköön.

Ainiin, postausten kuvittaminen taulu-kuvilla on mulle näköjään uusi kahvikuppi. Mietin kyllä, että laitanko tuon kuvan vai kuvan illallisestani. Päädyin tohon, koska vaikka joskus löydänkin sisäisen velhoni keittiössä, ei niiden annosten esteettisyydestä riitä vielä kehuttavaa. Näillä mennään.

VÄHÄN FIILIKSISSÄ

Kuvanmukaiset fiilikset oli tänään (periaatteessa eilen), kun kahden vahvan kahvikupin voimin matkasin töihin. Koko kevät on ollut aika toimeetonta aikaa, mikä sinällään on jännää. Siihen nähden, että mulla ei ole muuta kuin aikaa ollut, kyllä en ole muutes saanut mitään aikaan. Töitäkin on tehty yleensä vain ne maanantait, vahvan kahvin voimalla, ja aina kun on yhdestä maanantaista selvitty onkin jo taas uudestaan maanantai. Eikä siinä välissä ole mikään asia edennyt sitten ollenkaan.

Onneksi tällä viikolla alkaa kevään ensimmäinen (ja ainoa) kurssini, tulee ehkä jotain järkeä ja rytmiä elämään. Ja pääsee sitten valittamaan siitä, kjäh kjäh. On myös vihdoin alkanut minuunkin vaikuttaa positiivisesti tuo vuodenaikajuttu, jota myös kevääksi kutsutaan. Ei ole edes yksi eikä kaksi kertaa, kun olo on ollut kupliva miettiessäni kaikkea kivaa mitä on edessä. Ja tämä on se juttu keväässä, mitä kaikki muut varmaan yleensä fiilistelee. Kun kaikki on vielä edessä. Mut hei, perässä tullaan! Alkukevään angstien jälkeen ne perhoset vatsassa tuntuu kaksin verroin paremmalta.

Ja vielä loppufiilistelynä mainittakoon, että saan Mooseksen kotiin tällä viikolla! Ihanaa. Herran fiiliksistä en tiedä, mutta itse olen kärsinyt jonkin sortin eroahdistuksesta. Olen alkanut nukkua sängyssä väärinpäin. Ja ilman tyynyä. Tietty.

IT’S SO EASY WHEN YOU KNOW HOW IT’S DONE

12 päivää hiljaisuutta

1 yö hotellissa

1 yö kaverin luona

Aika monta väärinpäin nukuttua yötä

Yhdet approt

5 hävittyä bilis-erää

1 pubivisa (ei voittoa)

4 tuntia (+4 viikkoa) lattiakaivon avaamista

0 kertaa avattu opinnäytetyö

1 haastattelypyyntö

0 vastausta siihen

Yhdet polttarit

6 kpl pestyjä kengännauhoja

1 sulkeutunut kantiskapakka

2 taksimatkaa

3 päivää farkkutakissa

40 asteen tatskakuume

2 uutta lempibiisiä (molemmat Pyhimystä)

83 päivää ruissiin

1000 suunnitelmaa ruissin varalle

Miljoona pusua kummipojalle

95% selätetty kevätmasennus

Muutama haave tulevasta

PITÄISIKÖ VAIN LOPETTAA

Kuva Tallinnasta, lauantailta, kun roikuin tolpassa. Koska pieni aamuhumala ja koska miksi ei?

Oon viime aikoina pysytellyt poissa blogista. Ja jos täällä olen ollut, olen ollut vain puolella sydämellä. Myönnän, että oman elämän härdellit ja henkiset tuskat on olleet sellaisia, joista olen mielummin keskustellut kavereiden kanssa kuin jakanut tänne. Ja koska mielessä on pyörineet vain asiat x ja y, joita en ole halunnut jakaa tänne, on jutun aiheet olleet vähän vähissä. Eikä ole paljon tullut valokuvattuakaan, oikeastaan vähemmän kuin pitkään aikaan.

Vakavasti oon myös harkinnut koko blogin lopettamista. Myös asia, jota en ole harkinnut pitkään aikaan. Kun ajatukset alkoi pyöriä vain siinä, mitä tän koko homman kanssa teen, päätin olla miettimättä asiaa. Ja se jos jokin on kovin minunlaista, työntää sivuun kaikki mikä stressaa tai ahdistaa. (Ainakin opparin ja harkkapaikan osalta tää on ollu aika killeri keino, heh.) Pakko silti myöntää, että tässä blogi-asiassa se sivuun työntäminen oli aika hyvä ratkaisu. Ei se mihinkään johtanut, mutta teki ainakin ihan höpöä olla miettimättä. Olla suosiolla kirjoittamatta, jos ei sanoja vain tule. Niinkuin tämäkin postaus, johon tasaisesti päivän mittaan olen yrittänyt kirjoittaa niin tätä tajunnanvirtaa kuin tallinna-päivän menojakin.

Vähän myös mietin, että mitähän tämä kaikki kertoo minusta. Siis tämä blogi, ulkopuoliselle. Helppoa se on kirjoittaa, kun tietää ja luottaa itsensä, tuttujen ja saman henkisten ihmisten ymmärtävän edes lähes kaiken. Mutta mites sitten, kun tapaa jonkun orastavasti kiinnostavan ihmisen, joka ehtii muodostaa mielipiteensä tämän eikä minun perusteella? Vaikka toisaalta, kuten hiljattain sain peilikuvalleni todeta, osaan siitä ensivaikutelmasta tehdä livenäkin melko kyseenalaisen.

Mutta niin, pitäisikö vaan lopettaa? Ehkä, ehkä olisi pitänyt jo aikoja sitten. Ehkä jo silloin, kun koko elämän kääntyessä ympäri piilotin vanhan blogin ja perustin uuden. Ehkä jo silloin, kun en enää voinut olla oma itseni ja omat tekstit hyökkäsivät kimppuuni. Tai ehkä silloin, kun pidin niin pitkän tauon, etten siltä uskonut koskaan palaavani, koska en uskonut koskaan enää voivani kirjoittaa yhtään mitään. Mutta, huvittavaa kyllä, kaikki ne kerrat kun olen pitänyt lopettamista parhaana vaihtoehtona, en ole sitä tehnyt. Ihan vain vittumaisuuttani. Ja tuskin teen nytkään, samasta syystä.

Ja toisaalta: jos lopettaisin, minne laittaisin kaikki kuvat kahvikupeista, Mooseksesta tai omasta naamastani? Tai siitä, kun roikun tolpassa.

PITKÄPERJANTAI

Pitkäperjantai kuvina. Nimestään huolimatta päivä oli kaikkea muuta kuin pitkä. Eikä edes kärsimyksentäyteinen. Meni aika nopeaan ja oli mukavaa. Osittain syynä kiva tekeminen, osittain jokin ihana levollinen mielenrauha, jonka juuri saavutin.

Aamulla heräsin porukoiden sohvalta maman varovaiseen tiedusteluun, että jokohan jaksaisin nousta ylös. Oltiin sovittu, että mennään kävelylle. Ei siinä auttanut kuin murahdellen hakea kuppi kahvia, vetää se kiduksiin, lenkkarit jalkaan ja menox. Keli oli täydellinen ja aurinkolaseista on edelleen se toinen sanka irti. Onneksi pysyi paikallaan ilman ruuviakin, ei tarvinnut sankapuolena vaeltaa metsässä. Metsässä, jonne mama suostui menemään vasta kun oli tuntemattomalta mieheltä kysynyt oliko metsässä liukasta. Kovin epä-suomalaista, tuollainen vierailta kyseleminen nimittäin.

Tultiin kotiin ja samalla oven avauksella tuli myös naapurin koira. Oli tarkoituskin, että hän tulee hoitoon, mutta vasta huomenna. Oli varmaan erehtynyt päivästä. Eikä siinä, tunnin verran hengailtiin sohvalla ja rapsuteltiin, ennen kuin naapuri tuli hakemaan kaverin takaisin kotiin. Tasan meen kyllä moikkailemaan hoitoviikolla, oli ihan mun koira. Siihen se vaan tuli syliin köllimään. Tui tui.

Iltapäivästä sisko miehineen tuli myös pääsiäisen viettoon. Syötiin pitkäperjantain päivällinen, skoolattiin Moosekselle (minun Moosekselle, koska sillä toisella ei taida olla mitään tekemistä pääsiäisen kanssa. Ei sillä, että minunkaan Mooseksella vältsiin olisi) ja pelailtiin. Kuuden aikaan väsytti vietävästi, kasin aikaan poistuin omaan kotiini.

Huomenna lähdetään villasukkajengin kanssa Tallinnaan, herätys pärähtää päälle siinä 6:30. Unirytmi on tällä hetkellä vähän mitä sattuu, joten jännittää. Toi herätys ja että heräänkö ylinpäätään ollenkaan ja vähän kans se, kuinka väsynyt reissu edessä siintääkään. Vaikka eiköhän siitä ihan hyvä anyway tule. Yleensä meidän jutut tuppaa olemaan just sellaisia, ihan hyviä.

ENSIMMÄINEN PAPRIKA

Hartaasti, huolella ja rakkaudella olen nyt 11 kuukautta kasvattanut paprikapuutani. Se pieni verso, joka kotiini muutti ja jonka omin käsin siirsin isojen versojen ruukkuun, on jo pidemmän aikaa ollut täysikasvuinen. Tai näin ainakin oletan, koska en tiedä kasvinhoidosta tai paprikapuista hölkäsen pöläystä. En edes tästä yhdestä, joka nyt on kasvattanut ensimmäisen paprikansa.

Okei, hieman dramatisoidusta aloituksesta huolimatta (vaikka paprikapuuhuni toki olen hyvin kiintynyt), ei se nyt ihan noin tunteikas tapahtuma ollut. Tai ehkä olikin, ei kai se väärin ole hihkua aamulla riemusta, kun huomaa rakkaassa kasvissaan jotain erilaista. Mutta se suurin innostuksen aiheuttaja on se, mitä tuo pikkuinen paprika symbolisoi. Sitä, että minä, maailmankaikkeuden ansioitunein kasvien sarjamurhaaja, olen onnistunut ensinnäkin pitämään minkään kasvin hengissä lähes vuoden ja toisekseen saanut sen kasvattamaan itseensä jotain, mitä siihen kuuluukin kasvaa. Let’s face it: olis hommat voinut mennä toisinkin.

Mulla on teoria, miksi tän kasvin kanssa kaikki on mennyt toisin. Toki olen ahkerasti kastellut toista ja pitänyt ikkunalaudalla, jotta hän saa tarpeeksi valoa. Lisäksi olen jutellut, jutellut ja välillä myös laulanut. Sanokaa hulluksi, ei haittaa. Koska se on selkeästi toiminut. Lisäksi on lempi-teoriani: puu on selvinnyt hengissä, koska sain sen versona. Se ei kattokaas tiedä paremmasta.

Jännityksellä jään seuraamaan mitäs nyt tapahtuu. Tuleeko lisää paprikoita, minkä kokoiseksi tämä ensimmäinen kasvaa ja miltäköhän se maistuu? Vai raaskiikohan sitä edes syödä…

PANOSTUS ON MINIMI EI PYSTY PAREMPAAN

Viime aikoina on tapahtunut vähän kaikenlaista. Isompaa ja pienempää. Muutaman mainitakseni…

– oon hankkinut biojäteroskiksen (kannellisen)

– oon todennut, ettei meidän taloyhtiössä ole roskiskatoksessa biojäteroskista

– oon pukenut housut vahingossa väärin päin jalkaan, siis niin että sisäpuoli onkin ulkopuolella

– huomasin tän laittaessani ruokaa ja siinä patojen ja kattiloiden äärellä housuja kääntäessäni pastavedet kiehui yli aika reippaasti

– oon käynyt laskettelemassa ja se sujui paljon edelliskertaa paremmin

– oon tehnyt vihersmoothiesta (melkein) joka-aamuisen rutiinin

– oon vakavasti harkinnut polkkatukan leikkaamista

– oon kaivellut menneitä

– oon ihan vakuuttunut että mun kylppärin lattiakaivoon on kuollu joku rotta. Se perkele ei vaan aukee, ei sitten millään

– oon vähän haaveillut, että olispa sellanen mies joka sais sen auki. Esim putkimies

– oon saanut pyynnön alkaa yhden ihanan pikkujäbän kummiksi

– oon nähny ihan kreisejä unia aika monena yönä

– oon kuunnellut kuittalua siitä että oon koko ajan laivalla

– oon vannonut etten enää ikinä lähde laivalle

– oon lähdössä laivalle ens lauantaina

– oon samaistunu Dj Ibusalin Pilalla-biisiin

– oon tosi vahvasti ollut tekemättä mitään järkevää