KOLME KUUKAUTTA VEGENÄ







Noniin, ei nyt kuitenkaan liioitella. Olenhan kuitenkin vain lacto-ovo-pesco -vegetaristi, en mikään oikea vege. Mutta niin, nimikkeistä huolimatta aika lailla kolme kuukautta on mennyt ilman punaista lihaa ja kanaa. Miltä nyt tuntuu ja tärkein: miten meni noin niinku omasta mielestä?

Tuntuu hyvältä ja meni hyvin. Suoraan sanottuna ainoa kerta kun on vituttanut tämä päätökseni elää ilman lihaa, oli muuan lauantai koulussa, kun ruokalan vaihtoehdot oli lasagne tai kasvissosekeitto. Eikä siinä, mä kun satun rakastamaan kasvissosekeittoja! Tästä kyseisestä vaan oli, öhh, unohtunut ne kasvikset. Oli melko vetistä tavaraa se. Sanoinko jo, että vitutti? Olin sitten rebel ja otin kolme palaa leipää, vaikka olisi saanut ottaa vain kaksi. Ja jätin palautetta. 

Mutta niin, ellei tätä epäonnista keittokeissiä huomioida, en ole huomannut oikeen mitään eroa elämässäni. Jos pitää syödä jossain jotain, valitsen kasvisversion. En vaadi, että muut ei saisi syödä lihaa, enkä että pitäisi muiden jotain erityisjärjestelyjä tehdä mun vuoksi. Tosin ”anoppi” kyllä aina huomaavaisena tekee jonkin kasvisruoan mulle, kun mennään syömään. Joskus tekee mieli lihaa, mutta toisaalta enemmän kai se jostain ihmisen heikkoudesta kertoisi, jos ei pystyisi olemaan ilman sitä mitä mieli milloinkin halajaa. 

Kalaa olen syönyt jos sitä jossain on tarjottu, samoin muitakin mereneläviä. Kahvimaidon oon kotona korvannut Oatlyn kahville tarkoitetulla kauramaidolla, ja vaikka itse sanonkin, oon aika velho eri tofumarinadien valmistuksessa tätä nykyään. Nyt oon myös jättänyt kananmunat pois, ainakin pääpiirteittäin. Jos jossain tarjotaan munallista pullaa, niin en toki kieltäydy. On varmaan monia, joiden mielestä en saisi itsestäni lainkaan käyttää sitä v-alkuista sanaa näillä lähtökohdilla, mutta oma filosofiani kun vaan poikkeaa tästä ääripääajattelusta aika paljon. Kun nyt vaan satun olemaan sitä mieltä, että jotain on aina parempi kuin ei mitään. 

Nyt kun oikeasti miettii, miten vähän koko lihansyönnin lopettaminen on elämään vaikuttanut, mietin vaan miksen lopettanut jo aiemmin. Oon tehnyt sen päätöksen, että tämä on minun ja vain minun valinta, joka ei koske ketään muuta. Mulle on edelleen ihan sama mitä muut syö, mutta toki oletan, että itse kun en puutu muiden valintoihin, ei hekään puutu minun. Mielelläni kerron aina mitä on tän päätöksen taustalla ja jos joku siitä ottaa kopin niin hyvä homma. Näistä taustoista ja aihetta edes millään tavalla sivuavista asioista voisin kirjoittaa vaikka kuinka ja varmasti tulen kirjoittamaankin. 

Ja mitä tohon terveyspuoleen ja siihen kuuluisaan B12-vitamiiniin tulee… No, yhtään mitään en ole käynyt mittauttamassa, en ennen enkä jälkeen tän vegeilyni. Mutta jos ottaa huomioon, että olen aika monta vuotta elämästäni elänyt lähes pelkästään karkilla ja kahvilla, ja etten ennen tätä vegeilyäkään syönyt tasaisesti neljän tunnin välein terveellistä ja monipuolista ruokaa, tuskin vegeilyn vuoksi ainakaan huonommassa jamassa olen entiseen verrattuna. Ja kiitos uusien jännien raaka-aineiden, oon ehkä ihan vähän innostunut kokeilemaan eri ruokia ja kokkaamaan. Tai siis valmistamaan mössöjä tyylillä heitä sekaisin kaikkea mitä löytyy kaapista/maistuu hyvältä, mutta kuitenkin. Ja voin kertoa: jos mikä tahansa asia tässä maailmassa saa minut vapaaehtoisesti tekemään ruokaa, ei se voi olla kovin paha asia. 

KEVÄTMASENNUS

Ne sanoo, ettei se ole mikään leikin asia, vuodenaikamasennus nimittäin. Oon ennenkin puhunut siitä miten rakastan syksyä. Olen ehdottomasti syksyihminen, syksyisin tulee inspiraatioita ja nautin siitä melankoliasta, kun illat pimenee ja ilma viilenee. Keväisin taas, no, minä masennun. 

Oon ollut todella väsynyt jo jonkin aikaa. Saatan herätä aamulla, katsoa miten ulkona paistaa aurinko, ajatella, että kiva juttu, ja jatkaa unia. Energia ei riitä mihinkään, eikä mikään huvita. Lomatoiveita ilmoittaessa mietin, että ihan sama. Tulevia aurinkoisia kevätpäiviä suunnitellessa mietin, että ihan sama. Kaikki on ihan sama, eikä mikään oikein tunnu miltään. 
Ja se on muuten perseestä. 
Tätä jonkin aikaan jatkuneena aloin oikeasti jo huolestua, että mikä mua vaivaa. Eilen sitten keksin, että pakko sen on olla se kevätmasennus. Ei mikään muukaan tätä selitä. Jännä juttu on, että vaikka tästä tiedän ennenkin kärsineeni ja vaikka tiedän todennäköisesti jatkossakin kärsiväni, jotenkin sen aina vaan unohtaa ja jotenkin se aina vaan tulee yllätyksenä. Eikä tässä muuten mitään, minä kun en edes koe tarpeelliseksi koko ajan olla niin innoissani kaikesta ja jostain. Mutta kun toi koulu ei liioin anna myötätuntoa kevätmasennukselle ja moraalini estää laiminlyömästä ryhmätyöhommia. Mutta ehkä ihan hyväkin, että tulee tehtyä. Edes väkisin. 
 

Paitsi siinä vaiheessa, kun vihdoin saa itseään niskasta kiinni ja kaivaa pölyttyvän läppärin lipaston päältä – ja nanosekunnissa sen itsensä ja läppärin välissä on viisi ja puoli kiloa valkoista karvaa. Se siitä sitten. 

PLAN B FOR TOO SHORT DRESSES 




Ihmeiden aika ei ole ohi: minun blogissani on asukuvia! Oon jo pidemmän aikaa, ainakin viime syksystä, haaveillut pitkästä neuletakista. Koska sitä ei ole kuitenkaan kävellyt eteen niinä kolmena kirppisreissuna, jotka syksyn ja tämän päivän välillä olen tehnyt, oli homma jäänyt ikäänkuin unholaan. Kunnes se sitten löytyi Hempukan aleosastolta, kympin hintaan ja jossain muussa värissä kuin mustana. Tykkään, tykkään kovasti. Tykkään myös nykyään harmaasta jotenkin ihmeellisen paljon, vaikkei se ennen ole missään määrin lempiväreihini kuulunut. Etenkin eri harmaan sävyjen yhdistäminen viehättää. Onkohan tää joku tänhetkinen muoti-ilmiö, jonka uhriksi olen tietämättäni joutunut?

Erityisesti tykkään siitä, että nyt pääsee taas aika monet mekot käyttöön. En tiedä onko iso osa mekkoarsenaalini helman mitoista lyhentynyt pesussa vai olenko vain poikkeuksellisen siveellinen ihminen nykyään, mitä hameideni pituuteen tulee, mutta lyhyeksi on mennyt. Vähän liian monet. Ja koska tykkään vaan niistä lyhentyneistä mekoistani ihan liikaa lakatakseni käyttämästä niitä, pitkä neule on oikein pätevä plan B. Ei vilku pylly, voin luvata. Voin myös hyvin kuvitella tuon neuleen kesäiltoina shortsien kaveriksi. Enää puuttuu vaan ne kesäillat. Ja shortsikelit.

Nahkatakkia uskalsin käyttää tänään, koska oltiin ekoterroristeja ja liikuttiin autolla. Vaikka se mitä noiden asukuvien ajan ulkona pyörin, kyllä siellä jo tarkeni. Oli helppo hymyillä, kun aurinkokin ilahdutti läsnäolollaan ja veteraani-converseni kaipaisi kipeästi pesua. Kuten noin viisi muutakin kenkäparia, mutta ei mietitä sitä juuri nyt.

ASIA, JOSTA EN OSAA KIRJOITTAA



Oon jostain syystä todella huono kirjoittamaan mistään mitä teen vapaa-ajalla. Saatan mainita, että olin siellä ja siellä tai käyneeni kaverin kanssa kahvilla. Joskus tää maininta on vain alustusta jollekin mielessä pyörivälle asialle, johon kipinä on lähtenyt vaikka siitä kahvihetkestä. Siihen se vaan yleensä jääkin, todella pinnalliseksi. Yksi syy tähän on halu pitää (lähes) kaikki muut ihmiset blogin ulkopuolella ja olla mainitsematta heitä enempää kuin on pakko. Syynähän suinkaan ei ole suuri lukijamäärä ja kintereillä juoksevat fanilaumat (ironiaa), vaan enemmänkin halu pitää tämä omana paikkana. Paikkana omille ajatuksille, ei minään julkisena päiväkirjana johon kirjoitan mitä tein ja kenen kanssa.


Toinen syy tähän muiden ihmisten poissulkemiseen on ajatus, että en osaa kirjoittaa sellaisista asioista. En tiedä mitä kertoisin, vaikka siitä kahvihetkestä kaverin kanssa. Että missä oltiin, oliko hyvä kahvila, mitä söin ja join? Jonkin ohjenuoran mukaan pitäisi kirjoittaa sellaista blogia, mitä itse haluaisi lukea, ja omaan korvaani noi jutut vain on sama kuin blaa blaa blaa. Jos minua ei kiinnosta joiko joku sen ketjukahvilan suodatinkahvinsa maidolla vai ilman, miksi kirjoittaisin sellaista itsekään?


Selasin tänään näitä wordpress-tekstejäni taaksepäin ja vertasin niitä vähän bloggerinaikaisiin juttuihini. Ei merkittävää eroa. Alustasta riippumatta on kuitenkin se yhdistävä tekijä, että pintapuolisesti tarkasteltuna voisi luulla elämäni olevan pelkkää oman naamani ja kahvikuppien kuvaamista sekä diippiä ja vähemmän diippiä pohdintaa. On ehkä myös vähän ironista, että koen vaikeaksi kirjoittaa juttuja, mitä olen tehnyt muiden kanssa, mutta samalla kuitenkin avaan aika syviäkin ajatuksia tänne. Niitä, joista kirjoittamisen oikeasti luulisi olevan vaikeaa. Ei mitään logiikkaa, mutta harvoin tosin ajatusmaailmassani muutenkaan on. Tai näin on mulle kerrottu. 


Postauksen kuvat on otettun tänpäiväisellä kävelyllä. Olin ollut koko aamun himassa, kun poiccis oli töissä, ja siivosin koko kämpän. Pesin pyykkiä ja hävitin avaimeni, jotka lopulta löytyi pyykkikorista. Mietin miksei Mooses ikinä imuroi. Poicciksen duunin jälkeen otettiin pienet päikkärit ja lähdettiin sitten kävelemään Vanhankaupunginlahtea ja Viikin peltoja. Nähtiin ihana auringonlasku, joka heijasti valon pellonlaitaan. Harmiteltiin, kun ei korkean kaislan takia saanut kunnollista kuvaa ja mietittiin, täytyykö joka hetki ylinpäätään kuvata. Jotkut hetket kun vaan menee ohi niin nopeaan, ettei niistä ehdi jäädä mitään muuta kuin se kuva. 


Mistä aiheista te mieluiten kirjoitatte ja mistä taas mieluiten luette?

VIELÄ JOSKUS


Vielä joskus minä asun Töölössä, vanhassa talossa. Mielellään kivan värisessä. Ei ole väliä onko se etu- vai taka-Töölössä, kunhan sinne kaikkein rakkaimmalleni, Töölönlahdelle, on lyhyt matka. Vaikka ei tämä nykyinen vajaa pari kilsaakaan paha ole. 

Vielä joskus minulla on korkeat huoneet, leveät ikkunalaudat ja vanha, natiseva puulattia. Ei haittaa vaikka olisi vähän vinokin, aikaa nähnyt ja kolhuja saanut. Koska niinhän tässä kuitenkin kaikki tulee olemaan, jossain vaiheessa elämää. Kolhuja saanut, mutta niiden ansiosta juuri sellainen kuin on. Täydellinen sellaisena. Vino taas voi olla syntymästä asti ja se tarve suoristua yleensä hiipuu elämän aikana. Onneksi. 

OLEN VÄSYNYT.


Mä olen väsynyt, todella väsynyt. Niin väsynyt, että voisin aamuisin käydä kylvyssä kahvilla täytetyssä ammeessa, nukkua vuorokauden ympäri ja mietin miksi elämässä täytyy ylinpäätään tehdä muuta kuin ottaa kahvikylpyjä ja nukkua. Niin väsynyt, että kaikki tuntuu ylitsepääsemättömältä, kouluhommista roskien viemiseen. Niin väsynyt, että koko ajan itkettää ja jos ei itketä, ainakin suupielet menee vähän maata kohti. Väsymys on yhtä lailla henkistä kuin fyysistäkin, se kuormittaa ja samalla kasvattaa sitä henkistä kuormaa. Joka taas kuormittaa lisää.

Ja juuri kun pääsin sanomasta, miten ällöttävän pirteä olenkaan ja miten ällöttävän paljon energiaa tuo aurinko tuokaan! Välillä kaiken tän energisen tehokkuuden ja hautaan vievän väsymyksen välillä mietin, oonkohan oikeasti jotenkin… maanis-depressiivinen? Energis-väsymyksinen? Vai meneekö elämä vaan niin, että tasaisella tahdilla hyvästä seuraa jotain pahaa? Sellainen tasapainojuttu, tiedättekö, että maailmassa pysyy balanssi. Alan vakuuttua siitä, että ne ikipirteät ihmiset vain esittää. Aira Samulin voi olla ihminen. Ei vaan voi.

Joku joskus sanoi, että blogiin ei pitäisi kirjoittaa negatiivisia asioita, ettei mene liian masentavaksi. Koska kukaan ei jaksa lukea masentavaa blogia. Onneksi tätä ei kukaan lue, niin saan rauhassa olla niin masentava, kun vain haluan, hah! Ehkä siinä vaiheessa, kun haaveissa siintää kymmenet tuhannet lukijat, menestysura blogisaralla ja kaikki kupliva ja kimaltava, mitä bloggaaminen varmasti parhaimmillaan tuo, täytyy sitä julkisuuskuvaakin rajata. Erotella se blogiminä ja oikeaminä. Minulla ne on toistaiseksi aika sama persoona, blogissa ehkä vähän kärjistetympi. En minä tuolla kaduilla kulje ulisemassa väsymystä tai purskahtele itkuun työpaikan kahvipöydässä, vaikka sen käsityksen saattaakin saada. En vaan ole ihminen, joka osaa esittää mitään. Tai no, kyllähän mä osaan. Ja välillä pakon edestä sitä joutuukin, joten ehkä oikea termi olisi etten halua esittää mitään. Enkä ymmärrä miksi pitäisikään! Jos jonkun päivä menee pilalle siitä, ettei elämä, ainakaan oma elämäni, ole täydellistä ja pumpulia ja hattaraa, kertoo se ehkä enemmän siitä toisesta kuin minusta. 

Parastahan tässä on, että nyt kun kirjoitin tän kaiken ylös, tiedän että se tulee helpottamaan. Niin käy aina: patoan jotain asiaa tai tunnetta sisääni, patoan ja patoan, kunnes se pato murtuu. Kaikki tulee ulos, ilmaan ja esille, niin rehellisenä kuin tilanteesta riippuen sen pystyn sen esittämään. Ja sitten on taas helpompi hengittää. 

Saako blogissa valittaa? (Ja onko ok kuvittaa postaus kuudella selfiellä?)

ON SIIS KEVÄT, KULJEN TÖÖLÖNLAHDEN RANTAA


Kuvaan tiivistyt tänpäiväinen neronleimaukseni, kun kuljin sitä töölönlahden rantaa ja halusin mennä ottamaan kuvia bongaamalleni laiturille. ”Kestääköhän se?”, huolestuneena ihmettelin. ”Kestää kestää, se on vaan vino. Ja jäässä.”, vastasi toinen. Ja niinhän se oli, vino ja jäinen. Kestävyyttä en sen koommin päässyt testaamaan, tuota pidemmälle meneminen olisi meinaan saattanut vaarantaa niin edessä siintävän pizza hut -lounaan kuin illalle merkityn työvuoronkin. Tää kyseinen kuvahan oli myös ainoa onnistunut niistä kaikista, jotka tuossa hengellä leikkiessä napattiin, ja kertonee aika paljon tasosta, että tätä edes hyvällä tahdolla sanoo onnistuneeksi. No mutta, niissä muissa oikea jalkani vaan sattui näyttämään kovin pullealta. Oletan sen johtuvan asennosta, mutta voihan se olla ihan kokoaikaistakin ja täyttä totta. Enkä kyllä sinänsä ihmettele vaikka olisikin, jos nyt syö lounaansa Pizza Hutissa ja on ottanut tavaksi työmatkakarkit. Tää sokerikoukku alkaa olemaan ihan tosi juttu, teen parhaani vieroittuakseni ennenkuin on liian myöhäistä. 

Kuvassa uusi takkini, omaa sukua Fjällräven. Jalassa kaikenlaisten rantojen kävelyyn soveltuvat juoksukenkäni, oma sukua Nike, jotka jalassa sitä miettii miksi kukaan ikinä haluaisi vetää jalkaansa korkkarit, kun kerran on mahdollisuus talsia pilvienkin päällä. 

YRITÄN TAJUU MIKS SUN SYDÄN PUUTUI BEIBI



Oi voi, mikä viikonloppu. Oi voi ihan hyvällä, koska on tapahtunut paljon.
 Olen käynyt Rosterissa syömässä, viettänyt iltapäivää Apollon after workeilla, rapsutellut monia karvakavereita, nähnyt kavereita, juonut vähän punkkua, saanut ammatillisen hermoromahduksen, virunut vuorokauden välitilassa, jossa mietin lopetanko opiskelut vai vaihdanko vaan alaa, keksinyt minne haluan harkkaan, käynyt joogassa, saanut uuden talvitakin, naputellut koulujuttuja enemmän ja vähemmän epätoivoisena, pahoittanut mieleni, juonut superhyvän marianne-ice latten, syönyt neljä mozzarellatikkua, kirjoittanut yöllisen runon, oppinut jotain uutta ja tehnyt uuden spotify-playlistin. 

Koska jossain vaiheessa tätä päivää meni maku kirjoittamiseen, kehotan vaan kuuntelemaan biisin siltä uudelta playlistiltani. Biisin, johon olen todella rakastunut ja joka on Pariisin Kevättä ihan parhaimmillaan. Biisin, jota ei löydy YouTubesta, että sen voisin linkata, mutta menkää sinne spotifyhin. 

”Joo mä vain tahdoin antaa kaiken mutta sä et tahdo sitä enää. Ja mä en tiedä mihin mä laittaisin sen nyt, kai se vain yli jää.”  -Matkalla sun luo

EI MITÄÄN MUUTA TILALLA, MAAILMA ON PILALLA





Mä palelen lähestulkoon aina. Jopa Mauritiuksella auringonlaskun jälkeen, kun oli ”enää” +25 astetta. Koko talven oon vedellyt siinä paksuimmassa takissa aina, kun pakkanen on ollut yli pari astetta, nollakeleillä turvauduin siihen toiseksi paksuimpaan takkiin. Nyt kun lämpömittari näyttää jo viittä astetta plussaa, uskaltauduin vaihtamaan villakangastakkiin. Ja tykkäsin. 

Jalkaan pääsi myös ekaa kertaa tänä keväänä superstarit, jotka tosin kaipaa kipeästi puhdistusta. Toivon, että homma hoituisi fairyvedellä ja sienellä. Aamujoogan jälkeen piti mennä suoraan kouluun, joten minimoin mukana kannettavan tavaran määrän jatkamalla matkaa niissä joogapöksyissä. Välttääkseni asuni huutavan sitä, että mulla tosiaan on joogapöksyt jalassa, laitoin kaveriksi takaa pidemmän paidan. Se saattaa olla oikealta nimeltään tunika, mutta koska vihaan sanaa tunika, ilmaisen asian näin. Voi olla, että asussani rikoin kaikkia maailman muotisäännöksiä siitä kuinka yhdistää urheiluvaatteet arkivaatteisiin, mutta hitot. 

Oon muutenkin vähän kyllästynyt kuulemaan ja lukemaan vinkkejä miten pitää olla ja pukeutua. Mitkä on tän kevään must have -trendijutut, jotka ostetaan ja esitellään ja puolen vuoden päästä heivataan helvettiin. Millaisia kuvia pitää ottaa, millainen on oikeaoppinen instatili ja kuinka saada mahdollisimman paljon seuraajia ja laikkeja. Samaan aikaan maapallo tuhoutuu pala palalta, köyhät köyhtyy, kaikkein heikoimmilta leikataan ja jonkun koti pommitetaan maan tasalle tälläkin hetkellä. 

Tää postaus lähtikin vähän väärään suuntaan. Tai ehkä ihan oikeaan, en enää edes tiedä auttaako näistä asioista puhuminen mitään. Sitä informaatiota kuitenkin tulee. En myöskään tarkoita, ettei saisi innostua pinnallisista jutuista. Itsehän rakastan vaatteita ja pukeutumista, omalla tyylilläni. Inhoan vaan kertakäyttökulttuuria yli kaiken, sitä kun on aina pakko saada uudempaa ja kiiltävämpää. Sitä kun ihmisen arvo määräytyy seuraajien määrän ja ulkoisten ominaisuuksien perusteella. Sitä, kun ihmisen pitäisi muuttua aina sen mukaan mikä kauneusihanne milloinkin on pinnalla ja säilyä ikuisesti nuorena ja rypyttömänä. Pitäisi hyväksyä itsensä sellaisena kuin on, mutta silti on suotavaa leikata uusiksi ne asiat joista ei pidä. 

Ja muistuttaakseni tämän kaiken keskellä olevani myös ihan tavallinen kuolevainen, voin kertoa pukeutuneeni tänään Gina Tricotin pöksyihin ja paitaan, Bik Bokin laukkuun, Adidaksen kenkiin sekä Zaran takkiin. Takin osti siskoni vuonna 2010 ja siitä saakka ollaan käytetty sitä molemmat vuorotellen. Minä viimeiset pari vuotta, mutta eihän sitä ikinä tiedä koska se omistajuus taas vaihtuu. 

HYPPÄÄ KYYTIIN JA KAIKKI ON VIELÄ MAHDOLLISTA


Kuvatkoon tän postauksen kuvat vaikka sitä iloa, mitä tänään koin kun aurinko paistoi, mittari näytti plussaa ja sai vetää lenkkarit jalkaan ja lähteä kirmaamaan pokemonien perässä. Ja saanen muistuttaa vielä tähän perää, että kyllä: täytin tosiaan kaksikymmentäviisi tuossa hiljattain, enkä missään nimessä anna sen estää minua kirmaamasta yhtään missään yhtään minkään perässä. Maailma on niin täynnä velvollisuuksia, pahoja asioita, pahoja ihmisiä, huumorintajuttomuutta ja tosikkoja, että kaikkeni teen jotten niiden jalkoihin jäisi. 

Näitä kuvia edeltävä asuni koostui ihan farkuista ja korkkareista, eli minun tapauksessa korollisista (4cm) nilkkureista, joissa kipitin treffaamaan kaveria. Kahden viikon vankalla rintaäänellä sanoisin, että meillä on aika hyvä uusi harrastus. Tehdään nimittäin kouluhommia yhdessä. Tai oikeastaan tasan yhtä kouluhommaa, harvinaisen veemäistä sellaista, joka toki on yksilötyö, mutta eipä me ennenkään olla niin säännöistä piitattu. Tänään ei ehkä siinä hommassa edistytty niin hyvin, mutta alettiin suunnitella yhteistä yritystä. Harmi ettei varsin pätevästä liiketoimintasuunnitelmasta ole paljoa hyötyä sen oikean tehtävän kanssa. Sen harvinaisen veemäisen. 

Kaiken tän jälkeen kipitin niillä koroillani kotiin vaihtamaan pokemon-etiketin mukaiset vaatteet ja tosiaan lähdin kirmaamaan. Kirmaamisen jälkeen kirmasin vielä treeneihin, mutta nyt, toisin kuin voisi luulla kaiken tuon kirmaamisen jälkeen, ei meinaa vaan uni tulla. Vähän myös huolettaa Mooses, joka on nukkunut koko illan pahvilaatikossa. Miksei se halua tulla viereen?! 

Ihanaa kun on kevät. Edes se tieto, että lunta hyvin todennäköisesti vielä tulee enemmän tai vähemmän, ei jaksa lannistaa. Ulkona tarkeni jo melko kevyissä vaatteissa, vaikka sen viileyden huomasikin niin sormien kohmettumisena kuin puhelimen akun loppumisena ennätysvauhdilla. Seuraavat muutama viikko pitää vielä sisällään aika paljon kaikkea kivaa. Niin paljon, että melkeen pelottaa kun ne on kohta jo ohi. Alkuvuosi on ollut aika viihdevapaata, mutta tätä kompensoi maalis-huhtikuun vaihde, kun tuntuu olevan vähän liikaakin kaikkea. Lohduttaudun sillä (hah), että tää todennäköisesti on mun viimeinen kevät opiskelija opiskelijana, joten totta hitossa meen mukaan jos jotain on. Ja kuten sanottu: niitähän on.