B A B Y S H O W E R

Eilen juhlittiin H:n babyshowereita, joita ollaan salakähmäisesti juonittu koko syksy. Muutamasta tekijästä johtuen yllätysjuhlat muuttui ei-niin-yllätysjuhliksi. Ensimmäinen tekijä oli joku, joka möläytti juhlista H:n kuullen. Ei siinä, juonimisen mestareina juonittiin lisää, jottei se arvaisi juhlien olevan kotonaan. Toinen tekijä oli kaverin auto, jonka H tunnisti heidän parkkipaikalla. Kolmas tekijä oli miehensä, joka oli aamulla alkanut vimmaisesti pestä vessan seiniä. Ei kuulemma ihan normaalia lauantai-aamuisin. Mutta ei kai siinä, hauskaa oli kuitenkin. Viimeiset yllätyksen rippeet kerätäksemme ripoteltiin vieraat ympäri kämppää, kenet vessaan ja kenet makkariin.

Ohjelmassa meillä oli vauvan syntymäpäivän arvailua, vauva-aliasta ja kakkavaippojen maistelua. Muuten vaan hengailtiin, seurusteltiin, syötiin ja vähän juotiin. Ja meikä liimasi itsensä tohon pallomasuun, maanittelemaan jäbää edes vähän liikuskelemaan siellä.

Vielä pari kuukautta niin saadaan jäbä maailmaan. Tui tui.

Mainokset

MINÄ & JOULU

Tunnustaudun niin epä-jouluhulluksi kuin ihminen voi tunnustautua. Ajatus joulusta on kieltämättä ihana, jouluvaloineen, -ruokineen ja iloisine mielineen. Toteutus sitten… eh. Onneksi myös suvussani on näitä epä-jouluhulluja (liekö tää siis perintöä), onpahan ainakin stressitöntä.

Muutama jouluperinne tässä on kuitenkin vuosien mittaan kertynyt plakkariin. Vuonna 2014, aatonaattona, sain elämäni tähän mennessä parhaan joululahjan. Kummitytön. Joka ei tosin syntynyt tuona kyseisenä päivänä, vaan rapiat pari vuotta aiemmin, mutta se oli päivä jolloin vanhempansa kysyivät kiinnostaako kirkonkirjoihin lisääminen. No kyllä kiinnosti, vaikka eka varmistin heidän ymmärtävän, etteivät sitten pääse musta ikinä eroon. Kuulemma ymmärsivät, toinen nauraen, toinen teatraalisesti huokaisten.

Tuosta joulusta asti meillä on ollut perinteenä koristella kuusi yhdessä. Ja se on aika ihana perinne. Toivottavasti tulee säilymään vielä vuosia. En edes muista, koska ennen tätä olisin kuusta koristellut. Todennäköisesti joskus ala-asteella, kun sain huoneeseeni oman mini-kuusen. Kaksi päivää se kesti, kunnes löysin siitä hämähäkin ja heitin kuusen pihalle. Tai no, varmaankin isi heitti.

Tää jouluttomuus tekee elämästä helppoa monessakin mielessä. Eikä vähiten siksi, ettei tarvitse käydä sitä helvetinmoista lahjan hankinta -rumbaa. Jos löydän jotain, mistä tiedän jonkun tykkäävän niin ihan varmasti ostan sen. Mutta toisaalta, saatan ostaa sellaista muulloinkin kuin jouluna. Ainoat tyypit toistaiseksi kenelle mitään olen ostanut, on kummityttö. Ja sen pikkubroidi. Paketointi on mulle saatanasta seuraava, heti luumuhillon jälkeen, ja vaatii aikamoisia hermoja sekä jonkin verran akrobatiaa. Visioita löytyy, toteutus kusee.

Koska sunnuntaina on tiedossa kuusen koristelu ja huominen menee ihan muissa jutuissa, oli pakko tänään ottaa lahjapaperi kauniiseen käteen. Ja sain muuten -kaikkien hämmästykseksi, varsinkin itseni- ihan nättejä paketteja. Vaikka ei kai siinä, eiköhän ne revitä auki ei-niin-nätisti aika nopsaan, kun lupa tulee. Paketoin myös Mexicon tuliaiset, ihan vaan jotta pennut voi avata ne jo sunnuntaina. Kunhan ensin olen saanut hyviä kuvia lapsosista nättien pakettien kanssa. #vuodenkummitäti

Meidän suvussa jälleen aattona kaikki hajautuu vähän sinne sun tänne. Mooses viettää vielä joulun kummitädillä (olivat kuulemma keskenään sopineet tästä), minä hajaudun kaverin kanssa laivalle. Todellista perinteiden rikkomista, niin hataria kuin alkujaan olivatkin. Jouluaattona mennään katsomaan joulu-stokista, muuten ajateltiin lillua poreissa ja ottaa hillitysti viintä. Erilaista, mutta varmasti ihan yhtä hyvä.

ALKUVIIKON JUTUT

-Kaaduin portaissa lähtiessäni töistä. Vähän sattui, mutta se jäi sivuun vielä tärkeämmän asian tieltä: onneks kukaan ei nähnyt.

-Latasin ärrällä dösakorttia ja pyysin seutua. Myyjäpoika kysyi haluanko päästä vantaalle. Vastasin, että espooseen. Pakon edestä.

-Irtisanoin kuukausilahjoitukseni Planille ja alan sen sijaan lahjoittaa jääkarhuille.

-Suunnittelin meneväni vuoden vikalle tunnille, ajoissa edes yhden kerran tän syksyn aikana. En mennyt ollenkaan.

-Koin olotilan, joka oli tosi kokonaisvaltainen. Ajattelin, että kaikki asiat kyllä järjestyy. Se olotila kesti noin minuutin.

-Kävin koulussa syömässä Russian New Year -teemaviikolla ja viehätyin vaaleanpunaisista kukkakaaleista.

-Hävitin töissä työvälineeni, joka on melko oleellinen jos haluaa töitä tehdä. Tein salapoliisityötä ja laadin mittavan listan pääepäillyistä tähän törkeään varkauteen. Lopulta löytyi. Olin unohtanut sen vessaan sunnuntaina.

-Mietin miksi just kun saa itsensä balanssiin jonkin jutun kanssa, se jutun vastapuoli ryömii esiin.

-Pääsin kahtena iltana töistä 45 minuuttia etuajassa.

-Luhastani katkesi yksi piikki. Harmitti.

-Harkitsin uuden puhelimen ostoa. Vastakkain paini tarve saada näytöltään ehjä luuri ja tarve olla heittämättä menemään jotain mikä kuitenkin pelittää.

-Hätä-Miikan uusi biisi. On soinut juu. Ja se ilmestyi vasta tänään.

-Sain ohiajavan auton ansiosta kuraloskapaskat päälleni. Ja sama homma toisen auton toimesta heti perään. Vitutti.

-Ne sanoo ettei ole ilmaisia joululounaita. Tänään oli.

LEMPIVAATE VOL2

Parhaita ostoksia Mexicosta oli tää Forever21:sta löytynyt paitamekkomikälie. Palelen käytännössä aina ja talvisin vielä potenssiin sata. Eli vaatteissa kaikki iso, lämmin ja pehmoinen on enemmän kuin hyvä. Tätä on kulutettu ahkerasti kotiinpaluusta asti. Vaatteen kohtalo lienee sama kuin alkusyksystä ostamani, niinikään harmaan paitamekkomikälien. Löytyy päältä vähän turhan usein.

Olen jo vähän etukäteen kuumotellut, että mitähän tulevasta harkasta tulee, noin niinkuin vaatteiden osalta. Olettaen, että löydän harkkapaikan. Koulussa kun pukeutuminen on vähän vapaampaa, vaikka en missään kollariryysyissä kuljekaan. Muistan vielä ennen opiskelujen alkua, miten innoissani odotin, että saa pukeutua kivasti. Siihen asti töissä olin tottunut vaan pukemaan päälle jotain mukavaa ja jotain, mikä ei haittaa jos se menee vähän likaiseksi. Vaan kuinkas sitten kävikään… Jaksoi sitä alkuun vähän panostaa, ehkä kaksi viikkoa, kunnes totesin mun tyylin nyt vaan olevan sellainen. Mukava ja rento. Toisaalta tiedän, harkkapaikasta viis, että ei musta jakkupukumuijaa tule. Tuskin ikinä.

Mutta niin, kuvien näköisessä asussa on paineltu menemään viime aikoina. Ja huomasin eilen, että pesulapussa on käsinpesu-merkintä. Ei hyvä, ei hyvä ollenkaan. Pitänee kysyä joltain viisaammalta, millaista tuhoa seuraa jos paitamekkomikälien pesee koneessa. Muuten joko a) pesen käsin ja hiljalleen lakkaan käyttämästä vaatetta tai b) en vain pese sitä.

On tämäkin dilemma.

JET LAG DIARIES

Huomenta! Kello on 4:12, joten miksi en olisi hereillä, kuvaisi kahvikuppiani ja kirjoittaisi turhuuksia blogiin? Onhan alla jo kolme tuntia unta, tunnin pätkissä. Nyt alkaa olla tää touhu siinä pisteessä, että harkitsen jo melatoniinia.

Koska rakastan jauhaa unesta ja nukkumisesta -tässä tapauksessa unettomuudesta ja valvomisesta-, jauhetaan vähän lisää. Mä kun olen ihan vakuuttunut tämän, mitä nyt elän ja nukun ja olen nukkumatta, olevan sitä itseään. Jet lagia nimittäin. Ainoa ongelma on, että en ole ikinä ennen lentänyt useamman aikavyöhykkeen yli ja viimeksi kun yritin väsymystä selittää jet lagilla, oli se Pariisissa kolme vuotta sitten. Aikaeroa oli kolme tuntia, joten selitys ei mennyt läpi.

Mutta mitä nyt olen googletellut ja matkaseuran kanssa jutellut (kiitollisena siitä, että se yhä puhuu mulle), niin aikaerorasitus tää on. Ei kai se voi sattumaakaan olla, että kumpikin ollaan samaan aikaan näin perustavanlaatuisen sekaisin. Suomen aikavyöhykkeelle palaamista tuskin helpotti löysähkö elämänrytmi, nyt jos koskaan olisin kaivannut vanhoja kunnon aamuseiskan työvuoroja.

Onhan tää jotenkin ihan absurdia, tähän aikaan aamusta olla hereillä jo toista tuntia. Tiskata ja juoda kahvia, niinkuin ei mitään, samaan aikaan kun ikkunan alla jengi vasta ryömii koteihinsa. Herätys mulla on soimassa seiskalta, että ehdin kympiksi töihin.

Ihmeellistä tämä elämä. Ja uni. Ja ennenkaikkea unettomuus.

PITIHÄN SITÄ, VAIKKA MITÄ

”Ai eikö sun pitänyt korjauttaa toi puhelimen näyttö siellä Mexicossa?”

No piti piti. Kuten niin monet muutkin asiat, jotka mun on pitänyt tehdä, tämäkin vain jäi. Enkä oikein edes tiedä miksi.

Tää nyt ei todellakaan ole mikään meriitti, mutta mä olen ihan tosi saamaton ihminen. Varmaan ainoat hommat, jotka aika satavarmasti hoidan, on sellaiset mihin liittyy muutakin kuin minä. Kuten esimerkiksi duunit ja kouluprojektit. Tai ainakin duunit.

Mitä taas tulee näihin omiin juttuihini… No, ne aika usein vain jää. En tiedä minne, ainakaan samaa reittiä palaaminen ei auta.

Jaa mitäkö mun on sitten pitänyt tehdä? Ihan näin äkkiseltään tulee mieleen, että eikös mun pitänyt…

purkaa matkalaukku. No piti piti. Otin sieltä ne kuusi omaa vaatekappalettani, sitten suljin laukun kaverin vaatteiden ympärille ja nostin nätisti eteiseen.

pestä pyykkiä. No piti piti. About viimeset neljä viikkoa. Onneksi omistan paljon sukkia, ei ihan heti lopu kesken. Harmi, että pitäis muitakin vaatteita käyttää.

suorittaa viimeiset kurssit ennen harkkaa. No piti piti. Minkäs teet kun yhellä kurssilla saat ryhmäs täyteen läpipaskoja ihmisperseitä, niin ettei hommat etene edes alkuun ja toisella kurssilla eka tehtävä oli niin hepreaa, ettet ymmärtänyt tehtävänantoa edes kahdeksan viikon omistautumisen jälkeen.

etsiä harkkapaikka. No piti piti. Tossa just yhen hakemuksen naputtelin, kuus viikkoa sitten.

kirjoittaa oppari syksyn aikana. No piti piti. Se on jäänyt vähän jalkoihin, varmaan niiden kahden feilatun kurssin.

muuttaa Barcelonaan. No piti piti. Kuusi vuotta sitten. Teen tätä muuttoa sillai niinsanotusti rauhalliseen tahtiin.

nakata toi nurkassa pyörivä vaatekasa UFFin lootaan. No piti piti. Edelliset kamat loju siellä nurkissa puoltoista vuotta, nää nykyiset toistaiseksi vasta muutaman kuukauden. Tässä mikään kiire ole.

Ei tässä muuta, kun ihmettelen vaan, että mitä mä olen saanut elämässäni aikaan.

SATA LASISSA

Totisesti, Suomi täytti sata. Silloin keskiviikkona, mutta tyylilleni uskollisena kirjoitan aiheesta puolitoista vuorokautta myöhässä.

Samaten tyylilleni uskollisena aloitan tän nyt kertomalla, miten olen nukkunut. Oottekin varmaan jo huomannut, että se on paljon sujuvampi aasinsilta itse asiaan, kuin säätilat. (Jotka oli itsenäisyyspäivänä nätit ku mitkä, tänään satoi.)

Yön vallat aamun valkeus jo voitti, kun itsenäisyyspäivän aamu esiintyi lumisena, kylmänä ja kirkkaana. Katselin sitä valkenemista kotikodin olohuoneen ikkunasta, koska kyllä ei taas uni tullut yön aikana. Mama heräsi, hänkin tyylilleen uskollisena, viiden pintaan. Yhdessä keitettiin pari kupillista kuumaa maitoa. Ilmeisesti kahvikapselipaketeissa osassa kapseleista on kahvia ja osassa maitoa. Tajuttiin tämä vähän liian myöhään, tarkkaan ottaen kaksi maitokupillista myöhemmin. Lopulta onnasi ja saatiin kahvia. Hörpättiin sumpit ja juteltiin sotajuttuja.

Nukahdin seiskalta herätäkseni kolme tuntia myöhemmin kuorimaan perunoita. Oltiin saatu pääkokilta etukäteen vastuutehtävät, joista omani oli perunasavotta. Keittämiseen ja muussaamiseen en osallistunut. Lisäksi mut soijanakitettiin joulutorttuhommiin, jotka onnistui yli odotusten. (Kuva 5.) Mitään noin kaunista en ole ikinä saanut aikaan! (Kerron sen myös mun lapsille, jos sellaisia joskus maailmaan ilmestyy.)

Illallispöytään seuraan liittyi sukulaisia, joista osa tuli ruotsista asti. Onneksi puhuivat muutakin kuin ruotsia, muuten olis ollut astetta vaitonaisemmat dinnerit. Syötiin, seurusteltiin ja tsiigailtiin linnan juhlia. Ekaa kertaa elämässäni tajusin, että ihan oikeasti katsotaan tuntitolkulla telkkarista ihmisiä kättelemässä. (Toisaalta samaisena aamuna tajusin ekaa kertaa, että talvisota oli talvella ja siksi sen nimi on talvisota.)

Oli mukavat satavuotiset, vaikka jossain kohtaa kättelyn ja valssaamisten välillä saatoinkin nukahtaa.

Vaikka en muuten koe olevani niin kovin isänmaallinen, ainakaan kovin ehdottomalla tavalla, ja koko tää Suomi100-juttu on alkanut jo tulla vähän korvista, kyllä sitä silti herkistyi, kun Finlandia-hymni soi. Kipaletta kuunneltiin myös Mexicossa muutamaankin otteeseen, sielläkin se herkistytti. Ainakin melkein yhtä paljon. Suomessa ja suomalaisissa (yleistäen) on paljon asioita, joista en pidä, mutta onhan täällä silti enemmän hyvää. Tää on koti ja onhan se ihan hiton mahtavaa, että voi sanoa olevansa suomalainen!

Ja se mä todellakin olen. Ainakin nyt, kun aloin asiaa todella ajatella, oonkin aika stereotyyppinen suomalainen. Ai miksikö? No minäpä kerron.

x Vihaan jos tuntemattomat alkaa jutella tilanteessa, jossa ei yleensä jutella kenenkään kanssa

x Kävelen mielummin vaikka kymmenenteen kerrokseen kuin menen samaan hissiin naapurin kanssa

x Vihaan istua julkisissa tuntemattomien vieressä

x Salmiakki ja ruisleipä on hyvää (paitsi ei yhdessä)

x Julkiset saunat, alastomuus ja vieraat ihmiset on kuitenkin ihan fine

x Oon juro ja varautunut

x Paitsi humalassa rakastan kaikkea ja kaikkia

Hyvää satasta vaan kaikille, tai vähintään sitä ikävuotta mitä kukakin edustaa.

NAATTI KU NAATTI MUT IHAN NAATTI

Että väsyttääkö, ai miten nii!

Onneksi viikonlopun kolmen tunnin kauhu-unet on muisto vain (koputan puuta) ja viime yönä nukuin ruhtinaalliset seitsemän tuntia. Heräilin tosin tunnin välein, mutta kuitenkin. Luulisi ton unimäärän jälkeen, että jotakuinkin tuntisi ittensä pirteäksi. Mitä vielä, peilistä katsoo silti enemmän kuollut kuin elävä. Onneksi oon palannu viime syksyisiin kuinka taltuttaa väsymys -kikkoihin: pipo päähän niin ei tarvi käydä suihkussa ja päälle mahdollisimman isoa, lämpöistä ja pehmoista.

Astuin tänään ihan totaalisesti out of my comfort zone, kun menin lupautumaan kaverin oppariseminaariin opponentiksi. En ymmärtänyt aiheesta hölkäsen pöläystä, mutta se ei ole uutta. Vika on täysin minussa. Sain vähän myös kritiikkiä siitä, miksi olen opponoimassa, kun oma opparini ei ole edennyt paljon aihetta pidemmälle. Aiheellinen kritiikki, mutta vika ei ollut minussa. Tulipahan tehtyä.

Oli muuten lähellä, etten kirjoittanut opponenttia opponaatiksi. Kertooko paljon vireystilasta.

Huomenna meillä on itsenäisyyspäivän dinnerit. Vähän huolettaa, mulla on nimittäin vastuutehtäviä keittiössä. Pitää kuoria ja pilkkoa perunat sekä leipoa joulutorttuja. Ensimmäisestä uskon selviytyväni, mutta olenhan jo sen monesti todistanut, ettei ruoan esteettisyys ole se vahvin alueeni.

Niin no, tai mikään keittiössä, tiskaamista lukuunottamatta. Eilen yöllä, kun puhuttiin kaverin kanssa meidän perus yöllistä maratonpuhelua, tää mainitsi ettei ole ikinä syönyt mun tekemää ruokaa. Ja heti perään totesi, että ei kyllä ehkä edes halua. Ainakaan sen jälkeen, kun viimeksi kurkkasi mun jääkaappiin. ”Onks tää se avocado minkä sait 10-vuotislahjaksi?”

Nyt jatkan naatteilua itsenäisyyspäivän etkojen parissa. Ja vähän Prisman liukuhihnan. Mietin myös oonko ainoa, joka on tosi onnellinen kun itsenäisyyspäivä on ohi ja kaikki tää Suomi sata -hölinä vihdoin loppuis. Hei oikeesti, liika on liikaa.

MEXICO PT. 1

Saavuttiin Mexico Cityyn 28 tunnin matkanteon jälkeen neljältä päivällä. Mexicon ilmatilassa iski aivan helvetillinen turbulenssi. Niin paha, että meikä itki ja teki ristinmerkkejä. Niin paha, että jopa kaveri meni sanattomaksi (toim. huom. tätä tapahtuu aniharvoin). Meidän hajoillessa ja elämän vilistessä filminauhana silmien edessä, kanssamatkustajat (mexicolaiset) nauroi ja kilisteli viinilasejaan. Onneksi vieressä istui nainen, myöhemmin tunnettu myös mexicolaisena äitihahmonamme, joka huomasi paniikkimme, keräsi kasaan kaiken englanninkielentaitonsa ja totesi: this is normal. Hyvä homma. Normaalia tai ei, helkkarin epämukavaa. Pakenin todellisuutta ja tuhon ennusmerkkejä vetämällä yksisarvis-unimaskin silmille ja panemalla napit korville. Sä maksat Hätä-Miikan lukemana sai ajatukset muualle. Korkeintaan ajattelin, että jos se loppu nyt tulee, sainpahan viimeiset hetkeni kuunnella hätiksen ääntä.

Laskeuduttiin onnistuneesti, omasta näkökulmastani keskelle pilvenpiirtäjiä ja kaveri uhkasi motata jos toteuttaisin intoni taputtaa kapteenille. Olin vaan onnellinen, että oltiin hengissä.

Lentokentällä saatiin jonottaa kaksi tuntia passintarkastuksessa, siellä päin ei todellakaan pidetä kiirettä yhtään minkään suhteen. Pitkästä matkasta selvittyämme me uunot luultiin nyt homman skulaavan, mutta mitä vielä. Siinä me jonotettiin. Ja jonotettiin. Passintarkastuksessa ei ollut valinnanvaraa poimia sieltä sitä yhtä hymyilevää virkailijaa, lähinnä koska kukaan ei hymyillyt. Onneksi selvisin ilman kysymyksiä, kaveri meni edeltä ja otti luodin kummankin puolesta. Samalla mietin, missä vaiheessa elämääni olen alkanut pelätä kaikkea.

Seuraava etappi oli löytää Queretaroon menevä bussi. Mexicolaiset ei turhaan opasteilla koreile. Wi-Fi -tilanne oli heikohko ja jollain ihmeellä (ja muutamalla läpi tulleella viestillä) löydettiin lipunmyynti ja oikea bussiterminaali. Paikallisten kielitaidottomuus iski vasten kasvoja, kun (vaihteeksi) jonotettiin. Koko ajan vaan väärässä jonossa. Oltiin kuin kaksi eksynyttä lammasta, kun meitä siirreltiin jonosta toiseen. Lopulta meidät siirrettiin bussiin ja matka kohti Queretaroa saattoi viimein alkaa.

Bussimatka, tai oikeastaan se itse bussi, oli mukava. Ihan tosi mukava. Nukahdin taas alta aikayksikön, mitä nyt välillä heräsin pomppuiseen kyytiin ja siihen, että vaihteeksi vähän pelotti. Pelot jäi, kun Queretaron bussiterminaalissa oli kaveri vastassa. Otettiin uber alle ja lähdettiin hotlalle. Loppuilta vaihdettiin kuulumisia ennen kunnon yöunia.

Torstai aloitettiin perinteiseen tyyliin: mentiin kaverin kämpille ja käytettiin puoli tuntia tiirikoimalla huoneen ovea hiuspinnillä. Avain oli huoneen sisällä. Ja vara-avain myös. Onneksi Mexicossa voi tilata lukkosepän tiirikoimaan oven kuin oven auki. Eikä maksa kuin femman.

Lyhyen -ja epäonnistuneen- murtomies-uramme jälkeen lähdettiin Peña de Pernalille, tuttavallisemmin ”vitun kivelle”. Jos Mexicon liikenne ei yksinään pelottanut tarpeeksi, pistettiin kaveri rattiin. Oli se onneksi ainakin viisi kertaa ajanut siellä. Matkantekoa hidasti pysähdys huoltsikalla, koska järin fiksusti auton avain ei käynyt bensatankkiin. Onneksi oli lukkosepän numero jo pikavalinnassa.

Penasta en tiedä, mitä siitä kertoisi. Se oli iso kivi. Kiivettiin sen verran, että saatiin hyvät näkymät ja kivoja kuvia. Sitten suunnattiin kiven juurelle, baariin. Oltiin varattu retkeen muutama tunti, koska pimeän tultua ei kuulemma saa kävellä ulkona. Tai ajaa. Tai ilmeisesti tehdä mitään. Takaisin kaupunkiin, auto jonnekin, uber kämpille, kamat kasaan ja toinen uber meidän airbnb -asunnolle. Oli muuten ihan pähee, vaikka vähän pelotti kun tajusin joutuvani nukkumaan yksin.

Laittauduttiin, tilattiin safkaa, otettiin vähän viintä ja lähdettiin iltaan. Ilta venyi yöhön ja yö aamuun. Ja oli ihan superhauskaa. Kämpille tultiin aamuyhdeltätoista. Kaverit suunnitteli kymmenen minuutin power nappeja ennen päivälle kaavailtua shoppailua, mutta vastoin kaikkia odotuksia (paitsi omiani) ei niitä saanut enää ylös millään. Tein sitten sen ainoan minkä keksin, eli käperryin toisen jalkopäähän sikiöasentoon ja pistin herätyksen vartin päähän. Heräsin kolme tuntia myöhemmin, yksin ja poikittain, kengät jalassa. Lähdettiin shoppailemaan.

VIIKONLOPPU KUVINA

Lauantai-aamu lupaili mielettömän hyvää päivää. Ei ees edellisyön kolmen tunnin yöunet tuntuneet, kun lähdin huristamaan kohti espoota ja siellä sijaitsevaa tramppamestaa. Oltiin duuniporukalla sovittu aamupäivän pomppimiset. Hauskaa oli ja tuli hiki. (Koti)Kotiin ajoin vahingossa maisemareittiä, pistin saunan lämpiämään ja mietin enteileekö orastava selkäkipu massiivisia lihaksia vai liikuntakyvyttömyyttä.

Ennen saunaa ulkoilutin vielä silmäpussejani sen verran, että hain systerin miehineen kaupasta. Odotellessa otin selfien, jos kuva ei kerro tarpeeksi.

Illan ohjelmistoon kuului ruokaa, vegaaniherkkuja, omatekoista kermakaljaa sekä Harry Potter ja Azkabanin vanki -leffa. Nukahdin vain kaksi kertaa, minkä voisi laskea jonkinmoiseksi ennätykseksi.

Tramppameininkien jälkimainingit. Siellä oli sellainen tasapainoa vaatia tikapuuhomma, jota suoritin itselleni epätyypillisellä päättäväisyydellä niin kauan, kunnes pääsin läpi. Lopussa kiitos seisoi. Ihme ja kyllä pystyn vielä itsekin seisomaan.

Lauantai-sunnuntai yönä nukuin taas, en enempää enkä vähempää kuin kolme tuntia. Sanoisin, että tää on nyt se jet lag, mutta miten se vois iskeä vasta tässä vaiheessa. Maman ilme oli melkoinen, kun istuin sohvalla viideltä aamulla ihan peipposena. Juotiin rauhassa kahvia ja hengailtiin, sitten lähdettiin virkistävälle metsäkävelylle tihkusateeseen.

Illalla tein taikojani kyökin puolella ja leipasin vuohenjuusto-viikunahillo -joulutorttuja. Tätä yhtä semi-fotogeenistä yksilöä lukuunottamatta loput oli rumia kuin mitkä, mutta maku oli ainakin ihan hyvä. Ehkä se on pääasia.