MOIKKA, MÄ OTAN HATKAT STADISTA

Eilen juhlittiin satayksivuotiasta Suomea. Veganismi on tuonut musta esiin uuden piirteen: ajattelen ruokaa koko ajan. Jos en syö, suunnittelen mitä söisin seuraavaksi. Tsäänssit on kovat, että musta tulee kaikkien aikojen pullein vegaani. Kuitenkin, viime lauantaina istuessamme perheen kanssa hampurilaisten äärellä, kysyin voidaanko kokoontua itsenäisyyspäivänä ja tehdä ruokaa. Lupasin ottaa vastuun ruokapuolesta. Eli lupasin tehdä pizzaa. Hatun nosto perheelle, että suostuivat. Minun ja keittiön suhde kun tunnetusti toimii parhaiten silloin kun jätetään toisemme rauhaan.

Kaikki meni kuitenkin ihan hyvin. Sain rauhassa hääräillä (ja kuunnella äänikirjaa Tähtitiedettä kiireisille) muiden ollessa kuka missäkin. Kävelyllä tai päikkäreillä. Pizzapohja oli vähintäänkin omituinen, mutta lopputulos silti ihan maukas. Täytteenä vegejuustoa, tomaattia, herkkusieniä, parsakaalia ja rucolaa. Aterian jälkeen tuli kiitosta, mutta toisaalta ruokamyrkytyksen oireet saattaa alkaa vasta parin päivän päästä. Onneksi olen silloin jo kaukana.

Nimittäin tänään koittaa vihdoin se kauan odotettu Jyväskylä-viikonloppu, mitä ollaan kaverin kanssa suunniteltu koko meidän ystävyyden ajan. Eli huhtikuusta asti. Suunnitelmana on kilistellä mun valmistumisen kunniaksi, käydä Jyväskylä-sightseenillä, poiketa joissain tupareissa ja mennä lauantaina katsomaan Paperi T:tä. Tulee ihan hullun hauska viikonloppu. Tai sitten, kuten jo totesin eräs ilta kun fiilisteltiin, saadaan aikaan meidän kahdeksan kuukauden mittaisen ystävyyden ensimmäinen riita.

Takana huonosti nukuttu yö, edessä duunipäivä ja juna-matka. Sekä viikonloppu, jonka aikana voidaan taas juoda aamukuudelta punkkua ja katsoa kuvia parhaista kavereista ja Mooseksesta. Siltä varalta ettei muutakaan keksitä.

Mainokset

VALMIS

Nyt voi jo melkein sanoa, että ei se niin paha ollutkaan. Tää syksy nimittäin. Kiirettä kyllä piti. Paljon tuli tehtyä. Paljon olisi voinut tehdä vuosi sitten ja paljon olisi voinut tehdä ihan tosi paljon paremmin. Mutta nyt, njaa. En ehkä ihan heti tekis uudestaan, mutta tulipahan tehtyä. Minä jätin valmistumisilmoituksen.

Kyllä ihmismuisti on silti mielenkiintoinen, miten nopeaan se unohtaakaan. Kolme viikkoa sitten, istuessani ilta seitsemältä koulun aulassa itkemässä – koska luulin unohtaneeni palauttaa yhden tehtävän lokakuussa – vannoin, ettei enää ikinä tällaista. Ei opiskelua, eikä varsinkaan näin montaa rautaa tulessa yhtä aikaa. Ja tää tais olla syksyn pahin romahdus, koska kyllä aika vakaa suunnitelma on vielä hakea opiskelemaan. Muuten olen, kaikkien muiden alkusyksyisistä epäilyksistä huolimatta, handlannut kaiken aika hyvin. Tai no, mikä nyt on hyvin. Minulle 51 noppaa neljässä kuukaudessa on aika hyvin. En tosin voi suositella kenellekään.

Samalla, kun odotan verenpaineeni tasaantumista ja aivojen palautumista normaaliin tilaan, tähtään zen-tilan löytymiseen. Tää syksy toimi hyvänä muistutuksena, miten en nauti kiireestä ja aikataulutetusta elämästä. Tarvitsen rytmin ja edes jokseenkin säännöllistä elämää, mutta paikasta toiseen suhaaminen kalenterin orjana ei tosiaan ole mun juttu.

Ja nyt onkin edessä dilemma, että kun koulusta ei riitä enää puhuttavaa, niin mistä sitä sitten alkaisi puhua. Työnhausta? Veganismista? Parhaista Netflix-sarjoista? Tai ehkä räväytän ja aloitan vaikka lenkkeilyn pitkästä aikaa. Vaikka todennäköisemmin mut löytää Kalliohovista pelaamasta ristiseiskaa, no can do. Siitä ei kyllä vältsiin paljon kerrottavaa keksi, koska tulen aina neljänneksi. Silloinkin, kun on vain kolme pelaajaa.

OPERAATIO PUOLET POIS

Jotenkin sitä koko ajan havahtuu omaan kuluttamiseen ja siihen, mitä ihan oikeasti tarvitsee ja mitä luulee tarvitsevansa. Jos verrataan mun nykyisiä kulutustottumuksia esimerkiksi viiden vuoden takaisiin, ollaan nyt aika vihreillä niityillä. Mutta oon miettinyt viime aikoina, että kuinka vähän on tarpeeksi ja kuinka paljon on liikaa. Koska, vaikka kaikki vaatteeni mahtuvat Malm-lipaston kolmeen isoon ja kahteen pieneen laatikkoon, ja vaikka ostan 90% vaatteeni kirppiksiltä, fakta vain on etten niitä kaikkia todellakaan tarvitse.

Paras keino hallita tavaran määrää on olla ostamatta sitä. Ja vaikka miten tän yrittää pitää mielessä, niin kaikki ollaan kuitenkin vain ihmisiä. Ihmisiä, joiden elinaikana kuluttaminen ja markkinointi on räjähtänyt käsiin. Ihmisiä, joita on koko elämä media kehottanut ostamaan ja kuluttamaan. Tarvitsemaan asioita, joita ei todellakaan tarvitsisi.

Toki myös itse tykkään vaatteista ja vaikken mikään muodin edelläkävijä ole, on vaatteet osa mun identiteettiä ja itseilmaisua. Mutta toisaalta olen sitä mieltä, että aitoa tyylitajua mittaa se, kuinka osaa hyödyntää olemassa olevaa.

Sunnuntai-illan projektiksi otin vaatteiden karsimisen. Tavoite oli karsia 75%, mutta lopulta kiertoon (tai toistaiseksi vielä nurkkaan) lähti n. 50%. Ihan hyvä sekin. Tähän on laskettu mukaan ne vaatteet, jotka on pyykissä tällä hetkellä, mutta ne on kaikki niitä, joista en olisi anyway luopunut.

Lähdin karsimaan sillä ajatuksella, haluaisinko pukea tämän huomenna töihin. Jos vastasin kyllä, kysyin itseltäni koska viimeksi olen vaatetta pitänyt. Jos aika oli pitkä, eli yli kolme kuukautta TAI vaan pari kertaa viimeisen puolen vuoden aikana, vaate meni kierrätettävien pinoon. Toki maalaisjärjellä mietin shortsien ja selkeiden kesävaatteiden kohdalla, että säästänkö vai en.

Kivana yllärinä huomasin, miten monta säästettäviin vaatteisiin lukeutuvaa rättiä on sellaisia, jotka oon ostanut vuosia sitten. Vanhin vaate, joka on edelleen useamman kerran kuukaudessa päällä, on wanhojen risteilyltä ostettu huppari. Vuosi oli 2010, eli kyseinen Monkin vaate on ollut aikamoisen kannattava ostos. Ja toi on se, mihin haluaisin joka vaatteen kohdalla pyrkiä.

Tein vähän karkeaa listaa, kuinka monta vaatekappaletta jäi lipastoon. Näistä puuttuu treenivaatteet, yksi välikerrasto sekä yksi vanhan duunin kollari ja fleece, jotka toimii kotivaatteina. Syystä ettei niitä voi kierrättää koska logot ja etten tietenkään halua heittää niitä roskiin. Plus ne on lämpöisiä, muhaha.

Yritin laskea parhaani mukaan messiin myös pyykissä olevat vaatteet. Jos lähtöasetelmana vaatteet veivät kolme isoa ja kaksi pientä lipaston laatikkoa (täyteen ahdettuna), nyt ne vie kaksi isoa ja puolikkaan pienen. Ja niihin kahteen isoonkin mahtuisi vielä. Nyt kaapista siis löytyy:

-Shortseja 3kpl

-Juhlamekkoja 2kpl

-Mekkoja 5kpl

-Hameita 2kpl

-Kolitseja 4kpl

-Huppareita 4kpl

-Neuletakkeja 4kpl

-Pitkähihaisia 6kpl

-T-paitoja&toppeja 13kpl

-Printti-t-paidat 3 kpl

-Farkkuja 2kpl

-Housuja 1kpl

-Kotihousuja 2kpl

Shortsit on muuten kaikki ainakin kolmen tai neljän vuoden takaa. Juhlamekkoja en varmaankaan tarvitsisi kahta, mutta toisaalta mieluummin säästän kaksi kivaa, kuin paniikissa ostan uusia tai lainailen, kun sellaisia taas tarvii. T-paidoista ja topeista osa on parhaat päivänsä nähneitä toppeja, osa kesällä käyttämiäni croptoppeja ja osa muina vuodenaikoina käytössä olevia. Ja en todellakaan usko, että ihminen tarvitsee kahta turtles- ja yhtä batman-paitaa, mutta nää on tunnejuttuja.

Pääsääntöisesti pidän tärkeimpänä, ettei vaatteita kävele sisään samaa vauhtia, kun niistä luopuu. Myös tarpeeseen ostaminen on todella häilyvä käsite, koska nykyajan ihminen nyt vaan on aivopesty sekoittamaan tarve ja halu keskenään. Ja myönnän kuuluvani tähän nykyajan ihmisten heimoon. Mutta fakta vain on, että kulutuksen tässä mittakaavassa on loputtava. Tai ainakin vähennyttävä radikaalisti. Eikä päätön shoppailu kirpputoreillakaan mitenkään ok pidemmän päälle ole.

Ajatus, mikä myös heräsi, oli miten helpolla sitä pystyikään luopumaan suuresta määrästä vaatteita. Miten olen ostanut ne kaikki, mutta en kuitenkaan ole niistä ikinä tykännyt tai niitä sen kummemmin tarvinnut, kerta niistä luopuminen oli yksinkertaista. Se jos mikä on surullista.

Mutta nyt vain eteenpäin, puolet tyhjemmällä lipastolla ja himpun verran fiksumpana.

TÄSTÄ LÄHTIEN TÄYTÄN JOKA VUOSI 22

Tiettekö sen, kun joka päivä katsoo itseään peilistä, niin vähän sokeutuu sille omalle peilikuvalleen? Kiinnittää huomiota sellaisiin juttuihin, mihin kukaan muu ei todellakaan sussa kiinnitä ja tulee sokeaksi niille jutuille, mihin muut kiinnittää huomiota.

Kasvatin hiuksiani enemmän tai vähemmän tarkoituksella vuodesta 2015 asti, ja viime kesänä ne oli pidemmät kuin koskaan ennen. Itse en vaan nähnyt niitä kovin pitkinä, ennen ennenkuin elokuussa leikkasin ja lyhyempään feldaan totuttuani katsoin kuvia. No olihan ne nyt pitkät. Mutta, kaikki on aina hyvin suhteellista. Elokuussa leikkaamani pituus tuntui silloin lyhyeltä. Ei tuntunut enää parin kuukauden päästä. Joten soijanakitin isosiskolle taas hommia – ja tadaa, palasin hiustyyliin, joka oli kova juttu ollessani parikymppinen. Siis minulle kova juttu, en kovin paljon seuraa hiustrendejä tietääkseni, mikä oli hiusrintamalla kuuminta hottia 2011-2013. Tai edes nyt.

Mutta siis, nyt voin leikkiä olevani lähempänä kahta- kuin kolmeakymppiä. Ja jos oikeasti kahden kuukauden päästä täyttäisin 27, voin tästä lähtien täyttää joka vuosi 22. Ainakin niin kauan, kunnes aika kultaa muistot ja alan ajatella pitkies hiusten tällä hiusmääräkkä olevan mitään sellaista, jonka kanssa näin laiska ihminen pystyy elämään millään tavalla huoletonta elämää.

ROSKARUOKAVEGAANIN TUNNUSTUKSET

Törmäsin instagramissa hauskaan kuvaan, jossa esiteltiin kolme eri vegaanityyppiä. Raakaruokavegaani syö nimensä mukaisesti raakaruokaa, lähellä tuotettua ja menee terveys edellä. Aatteellinen vegaani syö vegaaniruokaa eettisistä ja ekologisista syistä. Roskaruokavegaani syö, niin, vegaanista roskaruokaa. Koska allekirjoittanut on ihminen, joka on elänyt koko aikuisikänsä pääsääntöisesti irtokarkeilla, ei liene vaikea arvata mihin kategoriaan sijoitan itseni.

No, vähän tuli taas kärjistettyä. Mutta tosiasia on, etten niin kovin välitä lämpimästä ruuasta. Olin sitten sekaani, lakto-ovo-pesco-vegetaristi tai vegaani. Mulle kävi kuitenkin klassiset, se mitä olen kuullut monien vegaanien sanoneen. Veganismin myötä kiinnostus ruokaan ja ruoanlaittoon heräsi. Koska monesta vanhasta luottoelintarvikkeesta piti luopua ja etsiä uusia tilalle, avautui niin paljon mahdollisuuksia ja tilaisuuksia kokeilla uutta. 26.11.2018 tapahtuneen suuren valaistumiseni jälkeen, olen mennyt Citymarkettiin, kierrellyt siellä tunnin, tutkinut eri tuotteita ja poistunut paikalta (kassan kautta) onnellisena. Ensimmäisen kerran kauppareissun aikana päällimmäinen tunne ei ollut ahdistus tai en poistunut sieltä pelkän irtokarkkipussin kanssa. (Nyt vegaani-irttareiden lisäksi korissa oli muutakin.)

Usein kun sanon, että en tykkää lämpimästä ruoasta, ihmiset kysyy mitä mä oikein sitten syön. Ja ajattelin nyt käydä läpi marraskuun aikana syömiäni ruokia. Ja vaikka en niin tykkää lämpimästä ruoasta, niin toki sitä myös syön. Koska elämässä nyt vaan täytyy välillä joustaa.

Puoliksi vegaaninen nachopelti. Tarkoittaa, että jalopenoviivan vasen puoli on vegejuustolla kuorrutettu, oikea puoli lehmänmaitojuustolla. Kaikki muut raaka-aineet molemmin puolin on vegaanisia.

Vegaaninen pakastepizza, jonka äiti tarjoili mulle potiessani miesflunssaa kotikodin sohvannurkassa. Nautitaan tulikuumana, kitalaki samalla polttaen ja Laitelan Ismon kera.

Vegaaniset tortillat, joiden täytteenä salaattimix, paprika, oliivi, härkis ja cantaloupemeloni. Muistaakseni. Pohjalla vegaanista majoneesia.

Isänpäivän kakkukahvit. Kaikki vegaanista.

Tomaattikeittoa purkista, päällä punasipulia ja kikherneitä. Ruokaa sarjassa on nälkä, mutta en jaksa käydä kaupassa.

Kouluruoka: falafeleja, perunaa, salaattia, minisuolakurkkuja sekä vegaanista chilimajoneesia.

En syö ikinä aamupalaa (juon vain kahvia), mutta viikonloppuisin on ihanaa syödä muutama tunti heräämisen jälkeen rauhassa. Tässä myöhäinen aamupala: teetä ja pari palaa kauraleipää, jonka päällä avocadomönjää, vegejuustoa, kurkkua, paprikaa ja punasipulia.

Tätä samaa settiä vedin tällä viikolla kaksi päivää putkeen. Kauraleipää, vegejuustoa, kurkkua, paprikaa, cantaloupemelonia ja punasipulia. Täydellistä.

Omintakeinen salaatti. Pohjalla pinaattia ja päällä vegejuuston jämät, kurkkua, paprikaa, punasipulia, cantaloupemelonia ja härkistä. Kastikkeen sekoitin oliiviöljystä, srirachasta, soijakastikkeesta ja siirapista – ja se oli yhtä omituista miltä kuulostaakin.

Välipalana melonin jämät.

Kauraleipää, vegaanista suklaalevitettä ja banaania. Oi.

Illallinen: teetä, kaurapuuroa, banaanisydän ja kanelia.

Vegaaninen lounassalaatti, jota kummijäbä kaihoisasti katseli. Enkä kyllä ihmettele, koska oli hyvvööööö!

Sellattii. Tajusin muuten just, että vaikka puhun niistä irtokarkeista koko ajan, ei niistä ole yhtään kuvaa. Pakko varmaan tehdä tämä joskus uusiksi, että asia saadaan korjattua.

30 x TAPAHTUI MARRASKUUSSA

#1 Vietin kaksi yötä laivalla ilman omaa hyttikorttiani

#2 Juhlin kolmet pikkujoulut. Kahdet tän hetkisen duunin ja yhdet entisen duunin

#3 Suoritin koulun viimeisen kurssin loppuun, etuajassa että ehdin valmistua

#4 Kävin keilaamassa edellistä edeltävän duuniporukan kanssa

#5 Olin yhden viikonlopun kipeänä

#6 Järjestin pubivisan

#7 Aloin fanittaa Queenia

#8 Pidin kaverin kanssa Harry Potter -maratonin, joka sisälsi kaksi leffoista. Joista toisen aikana nukahdin.

#9 Avustin saunan sytyttämisessä (lopulta onnistui)

#10 Opin mitä eroa on ruuvimeisselillä ja kuusiokoloavaimella

#11 Kuvasin videoita duunin someen (vaihtelevalla menestyksellä)

#12 Kävin mittailemassa ja mielikuvasisustamassa uudessa kämpässäni (vaikka en edes tiedä pääsenkö sinne muuttamaan)

#13 Pelasin Crash Bandicootia mustavalkoisena

#14 Sain uuden vesihanan

#15 Yökyläilin kummipojan luona

#16 Pesin viikon ajan alusvaatteita käsin, koska en ehtinyt pyykkitupaan

#17 Kävin tinder-treffeillä

#18 Hävitin töissä keep cupini ja löysin sen lopulta laukustani

#19 Ostin junaliput Jyväskylään

#20 Sovin lähteväni joulupaatille

#21 Aloin kuunnella äänikirjaa avaruudesta

#22 Nukuin tosi huonosti

#23 Leikkasin hiukseni (okei, isosisko leikkasi)

#24 Testasin miljoonaa uutta vegaanituotetta

#25 Bloggasin ja Instagrammasin tosi vähän

#26 Sain opparista kolmosen (ja panostukse(ttomuute)ni huomioon ottaen olin tyytyväinen)

#27 No oli se kriisi, se vegaani-kriisi

#28 Kattelin työpaikkoja

#29 Ihastuin

#30 Olin ällöttävän energinen ja sain ihan hirveästi aikaan

VAIHDETAANKO VÄLILLÄ LEVYÄ

Puhuin eilen kahden ja puolen tunnin vegaani-puhelun kaverin kanssa. Olo helpottui ja sain taas miljoona ajatusta lisää, joita funtsia. Puhelun lopuksi kaveri kehotti pitämään pään kasassa. Sangen osuva neuvo ja totesin, että suuresta vegaani-kriisistäni huolimatta, perusluonteeni on ihan ennallaan. Joku kriisihän sitä aina pitää olla, että pysyy balanssissa.

Jälleen kerran koko syksy on mennyt hullua vauhtia ja nyt alkaa duuninkin puolesta kaikki olla aika taputeltu. Oon alkanut katsella työpaikkoja ensi vuodelle ja pari hakemustakin laittanut. Yksi paikka on sellainen, mikä olisi ihan kiva ja toinen sellainen, minkä oikeasti haluisin ihan tosi paljon. Saa nähdä miten käy.

Nyt näyttäisi myös siltä, että meitsi valmistuu joulukuussa. Noppia on tällä hetkellä kaksisataakymmenen kahdestasadastakymmenestä, mutta viisi ylimääräistä on vielä matkalla. Ja ne viisi tulee pakollisesta kurssista, että pakko vaan venailla rauhassa.

Venailtu on myös lähijunia, milloin Pasilassa, milloin Leppävaarassa. Nykyään ei ilmeisesti tarvita edes sitä lumikaaosta, junahäiriöt tulee muutenkin. Kitkerästä suhteestani VR:n huolimatta tein kuitenkin päätöksen vaihtaa viikon päästä häämöttävän jyväskylä-reissun kulkuväline autosta junaan. Bensasta ei toistaiseksi saa opiskelija-alennusta, toisin kuin junasta, ja jos tarkoitus on lauantaina juhlia oletettua valmistumistani, en välttämättä jaksa ajaa sunnuntaina kotiin.

Muuten oon kyllä aika intsinä tosta reissusta ja ylinpäätään siitä, että näin aikuisiällä pystyy solmimaan ystävyyssuhteita epätodennäköisistä olosuhteista. Tai ehkei kavereiden kautta uusiin ihmisiin tutustuminen niin epätodennäköistä ole, mutta se on, kun kohtaa tyypin kenen kanssa vain klikkaa samantien. Ja alle vuorokauden tuntemisen jälkeen voi istua aamukuudelta partsilla juomassa punkkua, ihan kuin oltaisiin tunnettu aina.

Muuten elämä rullailee eteenpäin, kriiseineen tai kriiseittä. Huomenna on duunin pikkujoulut, joita odotan pienellä kauhulla. Ja tosiaan, tässähän pitää ehtiä käydä ostamassa joulukalenteri! Eli kiirettä pitää, ei käy kieltäminen.

PÄÄLLIMMÄINEN TUNNE ON SYYLLISYYS

Enää mulla ei ole yhtäkään kouluhommaa, jota tehdä duunin jälkeen. Eilisen dokkarin pyörittyä päässä siitä asti, päätin jatkaa vähän samalla linjalla ja katsoin Netflixistä ensin Leonardo DiCaprion Before The Flood sekä Kip Andersenin Cowspiracyn. Vaikuttavia oli, molemmat. Ja todellakin pisti ajattelemaan, eli lopputulemana päässä on vähintään yhtä paljon kantokyvyn ylittäviä ajatuksia kuin tällä maapallolla lihaa syöviä ihmisiä.

Päällimmäinen tunne on syyllisyys. Miten olen voinut elää melkein 27 vuotta ymmärtämättä tai haluamatta ymmärtää, miten lähtökohtaisesti väärin ja kestämätöntä elämää ihmiset -minä mukaan lukien- täällä elää. Syyllisyys siitä, että olen ollut itsekäs hedonisti omassa pikku kuplassani ja tehnyt vääräksi tiedostamiani asioita vain saadakseni mielihyvää. Miten lähes kolme vuotta sitten, kun lopetin lihan syönnin, en luopunut maitotuotteista, koska ”juusto on vain liian hyvää.”

Ja onhan se, tosi hyvää. Lihakin on hyvää. Maailmassa on paljon hyvän makuisia asioita. Mutta ei se tee niiden syömisestä yhtään oikeutetumpaa.

Tällä hetkellä tää syyllisyys ja häpeä on valtava. Mietin miksen kokeillut veganismia aiemmin. Mietin miksen edes lihan syöntiä lopettanut aiemmin. Mietin miten monta lehmää on kuollut mun takia ja miten monta lehmävauvaa on joutunut äideistään eroon mun takia. Mietin miten koko ihmislaji, jonka pitäisi olla fiksuin kaikista eläimistä ja omata poikkeavan hyvän empatiakyvyn, voi olla näin itsekäs, julma ja piittaamaton.

Nämä on päällimmäiset ajatukset.

Kun asiaa alkaa avata enemmän, löytää aika paljon tekijöitä taustalta. Ja se tekee tästä kaikesta vieläkin hullumpaa. Miten voi olla, että ikinä ei koulussa opetettu miten saastuttavaa karjatuotanto on? Miten voi olla, että ikinä ei opetettu mitään siitä kärsimyksestä, jota vankeudessa elävät tuotantoeläimet joutuvat kokemaan? Miten voi olla mahdollista, että meidät on opetettu pitämään ruumiiden syömistä normaalina? Ja miten voi olla, että valtion ravitsemussuositusten mukaan ihmisiä kehotetaan juomaan ainetta, jonka ainoa tarkoitus oikeasti on saada vauvalehmä kasvamaan mahdollisimman isoksi, mahdollisimman nopeasti?

Koska raha. Raha, raha ja raha. Ihmisten luottamus ”tutkijoihin”, joiden tutkimukset Valio on rahoittanut. Ihmisten luotto alan asiantuntijoihin, joille on opetettu se, mitä valtio, suuryhtiöt ja sen omistajat on käskenyt opettaa. Ihmisten luotto siihen, että kaikki mitä meille viralliselta taholta kerrotaan, on totta.

Kesällä ruisrockissa parhaan ystäväni kotona odotti neljän kuukauden ikäinen vauva. Koska kaikkien nisäkkäiden luontoon kuuluu tuottaa maitoa jälkeläiselleen, kaveri, jonka jälkeläinen ei ollut paikalla, pumppasi rintamaitoa aika ajoin. Heitettiin läppää, että kuka haluaa maistaa. Tämä herätti suurta naurua, kauhistelua ja yökkäyksiä. Se maito oli toki tarkoitettu sille kotona odottavalle vauvalle, mutta koko kuvio oli täysin absurdi. Saman lajin tuottama maito on kuvottavaa, mutta eri lajin maito on osa normaalia elämää. Enemmänkin sääntö, kuin poikkeus.

Koko tää eläintuotannon ja maailman normien soppa tuntuu vaan aivan käsittämättömältä. Ja on tuntunut jo pitkään. Mutta itsekkäänä pikku hedonistina olen yrittänyt sulkea silmäni ja sille, mitä en ole voinut sulkea pois, olen keksinyt selityksen. ”Vielä en pysty”, ”muutos vaatii aikaa”, ”muutos ei ole pysyvää, jos siihen ei itsellä ole tarpeeksi kova motivaatio. Allekirjoitan edelleen kaikki nää lauseet, joita olen sanonut. Muutoksen pitää lähteä itsestä ja omasta halusta. Mutta se, ettei halua ottaa selvää muutokseen päästäkseen, on itsekästä. Nää dokkarit olisin voinut katsoa aikoja sitten, mutta vetosin olevani herkkä ihminen (itkin kyllä Cowspiracyn kohdassa, missä Kip pelasti kanan teurastamolta) ja vakuuttelin tietäväni asiasta ilman dokkareitakin. Kyllähän mä tiesin, mutta asioiden sulkeminen sen oman kuplan ulkopuolelle oli helpompaa. Nyt en siihen enää pysty.

Koen, että syyllisyys on hyvästä. Se ajaa muutokseen. Ja tiedän, ettei kukaan joka mua on elämäni aikana kasvattanut, ole syöttänyt mulle lihaa tai maitoa kiusallaan. Tietoisuus ei vain ole ollut samalla tasolla ja asioista ei ole puhuttu isossa mittakaavassa. Koska raha, koska maataloustuet, koska mikätahansitsekästaiahnesyy. Olen elämäni aikana kokenut häpeää ja syyllisyyttä vaikka kuinka monesta asiasta. Silti tän hetkinen kiilaa aika kärkipäähän. Koska itsekkyys on jotain sellaista, mille ei löydy oikeutusta. Ja taas kerran sain todeta, että itsekkyydestä aiheutuu lopulta kärsimystä hyvin pitkälti myös itselleni.

Kukaan tuskin osaa muuttaa mennyttä ja ainakin tiedän voivani elää paremmin tästä eteenpäin. En niin, että olen täydellinen ihminen, joka ei koskaan erehdy tai tee virheitä. Ei niin, ettenkö ikinä tekisi mitään epäekologista, väärää tai vahingollista. Mutta niin, että teen kaikkeni ettei yksikään lehmävauva joudu äidistään eroon minun takia. Niin, että voin viidenkymmenen vuoden päästä kummilapsien kysyessä, miksi maailma on niin paska paikka, sanoa tehneeni kaikkeni.

Ja jos jotain hyvää tän syyllisyyden keskellä löytää, niin ainakin pääsen ensi viikolla, edelleen vegaanina, leikkaamaan lankoni hiukset. Ja todellakin muuten kuvaan tän episodin YouTubeen.

VEGAANI-MARRASKUUN UPDATE JA VÄHÄN MUUTAKIN

Mun vegaani-marraskuuta on nyt mennyt kolme ja puoli viikkoa. Ja ihan hyvin on pyyhkinyt. Halusin ennen kokeilun alkua nähdä, miten vegaanius vaikuttaa normaaliin elämään: tuleeko kaikesta vaikeaa, koenko jääväni jostain paitsi vai meneekö kaikki vähän kuin itsestään.

Kaikki on mennyt vähän kuin itsestään, enkä ole kokenut jääväni paitsi mistään. Paitsi perjantaisin pidettävät duunin pullakahvit välillä kirpaisee, koska en vaan ikinä muista tilata itselleni vegaanipullaa. En nyt ala jeesustelemaan sen enempää miten maailma aukesi ja niin pois päin, koska on tää toistaiseksi ollut myös jossain määrin hankalaa. Lähinnä se loputon vegaanituotteet-sivuston ja tuotteiden etikettien lukeminen kyllästyttää. Mutta todennäköisesti olen vain laiska.

En myöskään ala valehtelemaan, ettenkö mitään ei-vegaanista olisi syönyt marraskuun aikana. Mutta se ei-vegaanisen osuus on ehkä 1% ja syynä olosuhteet (kuten laivalla, kun olet maksanut 13€ aamupalasta ja ainoa vegaaninen ruoka on salaatinlehdet ja kurkkusiivut) tai vahinko (samalla risteilyllä juomani siideri ei ollutkaan vegaanista). Ja yhden kerran helvetillisen raskas viikko ja päivä, jolloin söin palan sacher-kakkua, joka muuten olisi lentänyt roskiin.

Sanoin jo perjantaina töissä, että tulen luultavammin jatkamaan vegaanisella ruokavaliolla. Tänään tuli viimeinen naula arkkuun, että näin tapahtuu.

Alunperin syynä lihan syönnin lopettamiselle oli ympäristö. Vegaani-marraskuulle syy oli sama. Osa-aikainen ekohippeilyni on siis aina perustunut enemmänkin ekologisuuteen kuin eettisyyteen, vaikka toki haluaisin eläimillä olevan oikeus elää hyvää elämää. En ole ikinä katsonut yhtäkään tehotuotanto-dokumenttia, koska pelkkä ajatuskin tuntuu pahalta. Tiesin mitä tehotuotannossa tapahtuu, enkä kokenut tarpeelliseksi katsoa videoita aiheesta.

Tänään tapahtui poikkeus, poikkeus nimeltä Dominion. Ja totesin, että kaikki ”tietämykseni” aiheesta olisi todellisuudessa ollut kaunista katseltavaa. Oikea totuus oli rumempi kuin olin ikinä osannut edes kuvitella.

Dokumentti käsitteli siis eläintuotantoon pohjaavaa teollisuutta Australiassa, mutta viittauksia ja tietoa aiheesta oli myös muista maista, kuten Intiasta, Espanjasta ja Iso-Britanniasta. En pystynyt katsomaan kaikkea, mutta pelkkä kuuntelukin riitti. Ei todellakaan mitään kevyttä katseltavaa, mutta jos joku tuon dokumentin nähtyään pystyy vielä syömään lihaa, pidän sitä erittäin omituisena.

Dokumentin tyyli oli asiallinen ja kertojina toimi monia julkisuuden henkilöitä, kuten Rooney Mara ja Sia. Karujen videoiden vastapainoksi kaikki puhuttu tieto esitettiin rauhallisesti, kiihkoilematta ja tuoden esiin kylmä totuus. Se, miten julmaa, raakaa ja kestämätöntä koko tehotuotanto on.

Suosittelen tuon dokkarin katsomista ihan jokaiselle. Se on raskas ja kamalaa katsottavaa, mutta todella silmiä avaava.

Tällaisiin tunnelmiin väsyneen viikon päätös. Opiskeluaikani viimeinen tehtävä on palautettu ja nyt voi keskittyä johonkin muuhun. Kuten nukkumiseen. Tui tui.

YÖKYLÄSSÄ MANTUKUMARA

Kummipoikani mutsi kutsui mut perjantaiksi yökylään. Otin kutsun ilomielin vastaan, vaikka rankan viikon päätteeksi olisi kunnon yöunet kelvannut. Ja tiesin, että niitä tuskin on edessä. Tehtiin jäbän suhteen työnjako, että kaveri hoitaa yön ja minä aamun, jolloin hän pystyisi nukkumaan pari tuntia.

Ihan hullua, miten nopeaan jäbä kasvaa. Nykyään pystyy jo leikkimään vaikka mitä, vaikka puoli vuotta sitten tää ei edes osannut kannatella omaa päätään. Nykyään jo vähän seistään, ryömitään kummitädin syliin ja annetaan pusuja. Molemmin puolin.

Heidän perheellään on kiva harrastus tehdä jekkuja. Itsehän lankesin myös yhteen. Menin pesemään käsiä ja tää vallan nokkela ystäväni oli teipannut käsisuihkun kahvan auki. Eli kun avasin vesihanan, lensi kaikki vedet mun päälle. Onneksi olen huumorintajuinen ihminen. Ja muistutin myös, ettei seuraavan aamun lapsenvahtia kannata liikaa koetella.

Aamu meni hyvin. Juotiin kahvia, leikittiin ja luettiin jäbän lempikirjaa. Kelpo lämmittelyä Harry Pottereille. Vähän halittiin ja syötiin banaani puoliksi.

Myös sen kummipojan mutsin kanssa oli kiva viettää aikaa. Vähän kuin ennenvanhaa, paitsi lapsen kanssa. Kaikenkaikkiaan siis erinomainen viikonlopun aloitus. Ja nyt on onneksi tää päivä aikaa jynssätä koti puhtaaksi ja pestä pyykkiä!!! Halleluja.